tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kaikki hajoaa

Chinua Achebe kirjoitti kotiseudulleen kaakkois-Nigeriaan sijoittuvan Kaikki hajoaa englanniksi. Se ilmestyi 1958 ja niitti kehuja ja suosiota, niittää yhä edelleen. Ansaitusti.

Kaikki hajoaa on historiallinen romaani, mutta se, mihin aikaan se sijoittuu, selviää vasta toisessa osassa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan ikiaikaisesta nigerialaisesta elämäntavasta ja toisessa ja kolmannessa osassa näytetään, kuinka valkoinen mies tuhoaa sen kaiken.
 Kirjassa seurataan Okonkwoa ja hänen perheensä vaiheita. Kiivasluonteinen Okonkwo haluaa olla täysin vätyksenä pitämänsä isänsä vastakohta ja työskentelee uutterasti, jotta vaurastuisi ja pääsisi kohoamaan klaaninsa hierarkiassa.

Ensimmäisessä osassa kuvataan nigerialaisyhteisön elämää. Siinä maa on tärkeä. Se antaa elannon ja rikkaudenkin, jos osaa hoitaa sitä oikein. Maan antimet ovat kaiken perusta, joten viljelyyn liittyy paljon uskomuksia. Maanjumalatarta ei saa suututtaa ja jos sen tekee, joutuu kokemaan vakavan rangaistuksen. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Okonkwo rikkoo maanjumalatarta vastaan ja joutuu sen vuoksi maanpakoon.

Kaikista tärkein viljelykasvi on jamssi. Sen viljely on haastavaa, mutta palkitsevaa, elleivät sääolosuhteet pilaa kasvustoa. Tämä oli yksi lempparikohtiani kirjassa. Ehkä sen takia, että itsellänikin on rakkaus maahan, mutta onhan tässä kerronnassa jotain ainutlaatuista jästeillekin:
 Toisessa ja kolmannessa osassa käärme luikertelee paratiisiin. Britit saapuvat ensin kostaen, toimivat sen jälkeen rakentavasti, mutta lopulta tuomiten.
He näkevät nigerialaisen kulttuurin luonnonuskontoineen barbaarisena, joka täytyy lopettaa. Lopussa ei voi välttyä liikutukselta. Sivistyneenä itseään pitävät eurooppalaiset olivat se sivistymätön osapuoli, joka kolonialismikiimassaan ei välittänyt noudattaa uskonsa tärkeintä sanomaa.

 Kaikki hajoaa on kirja siitä, mitä ei enää ole. Se on haikea, mutta ei romantisoi. Se näyttää myös ne nigerialaisyhteisön brutaalit tavat, joita kaikki klaanin jäsenetkään eivät pysty hyväksymään. Siinä, missä nigerialaiset eivät ole täysin hyviä ja puhtoisia, eivät myöskään valkoiset ole yksiulotteisen pahoja. Mutta kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun ymmärrys loppuu.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Oikeusjuttu

Oikeusjuttu ilmestyi Franz Kafkan kuoleman jälkeen 1925 ja jäi keskeneräiseksi. Keskeneräisyys ei jää kuitenkaan vaivaamaan, kirjalla kun on selkeät alku, keskikohta ja loppu.
Oikeusjuttu on piinaava kirja. Se kertoo Josef K:sta - tunnetaan pitkin kirjaa vain K:na - joka työskentelee pankissa ja asuu täysihoitolassa. Kirja alkaa sillä, että K:ta syytetään jostakin ja hänelle kerrotaan, että hän joutuu tekemänsä rikoksen takia oikeuden eteen. K ei tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta kokee heti olevansa syyllinen.

Oikeuslaitos esitetään kirjassa hyvin kummallisena: oikeuslaitoksen kanslioita on siellä täällä pitkin kaupunkia; pahaisissa slummeissa ja epämääräisissä ullakkohuoneissa. Oikeudenpalvelijoita ovat kaikki pikkulapsista alkaen. Oikeudenkäyntiä ennen täytyy tehdä kummallisia paperitöitä, joita K:ta auttavalla asianajajalla kestää ja kestää saada valmiiksi.

Kirjaa lukiessani tunsin tukehtuvani. Se muistutti painajaista, jota joskus näen. Siinä minun on väitetty tehneen jotain, jota en ole tehnyt ja yritän korjata väärinkäsitystä, mutta kukaan ei kuuntele. Koska olin lukenut vasta Orjattaresi, dystopia oli tuoreena mielessäni, ja näin Oikeusjutun kuvauksena epätoivottavasta yhteiskunnasta. Sellaisesta, jossa ihmisiä voidaan yhtäkkiä alkaa syyttää rikoksista, joita he eivät ole tehneet ja koska heidät on aivopesty, he eivät edes kyseenalaista syyllisyyttään. Heidät leimataan tekonsa tähden ja jokainen kadullakulkija tuntee väärintekijän eivätkä he pääse karkuun yhteisöstään. Lopuksi tapahtuu tietysti puhdistus.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orjattaresi

Margaret Atwoodin Orjattaresi vuodelta 1985 nousi rapakon takana myyntilistojen kärkeen sen jälkeen, kun Trump oli valittu presidentiksi. Atwoodin dystopiakuvausta on luettu tulevaisuudennäkymänä siitä, mitä Trumpin presidenttiys voisi aiheuttaa.
 Orjattaresi-maailmassa eletään entisissä Yhdysvalloissa, jossa demokratia on vaihtunut teokratiaan. Kansaa on tapettu, hyödyttömät on lähetetty alkeellisiin oloihin siirtomaihin - jotka sijaitsevat Yhdysvaltojen alueella - ja loput on alistettu suorittamaan tehtäviä yläluokalle. Yläluokka saa lisääntyä, mutta he eivät siihen välttämättä kykene, koska mahous riivaa valkoista ihmisrotua. Koska lapset ovat jatkumo, komentajien hedelmättömät vaimot ottavat taloon orjattaria, jotka komentajat raiskaavat vaimon hyväksynnällä ja läsnäololla kerran kuussa. Jos orjatar ei tule raskaaksi, hänen kohtalonsa on sinetöity.

Tämä juonikuvio kuulostaa näin tiivistettynä toreyhayden-sosiaalipornolta, joka tekee kärsimyksistä viihdettä. Orjattaresi ei kuitenkaan ole mikään vinksahtanut Regina-lehti. Ne kohdat, joista joku toinen saisi aikaan sivukaupalla mässäilyä, ovat toteutettu kliinisesti. Eiväthän ne ole kirjan tärkein anti, vaan se, mitä voisi olla ja mitä on ollut. Atwood on nimittäin sanonut, että hän on kirjoittanut vain sellaista, millä on todellisuuspohjaa. Se todentuntu myös välittyy kirjasta. Esimerkiksi, miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin, voisi olla missä tahansa päin maapalloa - niin kammottavaa kuin tämä onkin sanoa - täysin mahdollista:
Atwoodin dystopia historioineen oli siis uskottava, mutta päähenkilö itse ei päässyt miljöönsä tasolle. Hän oli melko ohut hahmo, häilyvä varjo, jonka mielenmaisemaa en päässyt omimaan. Toisin sanoen, tunne ei välittynyt. Kysymyksiä leijaili taas (no, Gabaldonia lukiessa viimeksi leijaili): kaiken sen jälkeen, miten hänen mielenterveytensä ei horjunut? Miten hän kykeni alistumaan, vaikka oli elänyt vapaana ja tiesi, että tällainen ei ole normaalia? Yhtäkkinen suhde Nickiin oli vähän liian poikkeava teko siihen nähden, minkälaiseksi päähenkilön luonne oli aiemmin kuvailtu. 

Tämä valitettava keveys päähenkilön sielunelämässä haittasi hieman, mutta muuten Orjattaresi oli kelpo kirja. Kelpo, jos ei laske mukaan surkeaa epilogia, jonka mukaanliittämistä en kertakaikkiaan voi ymmärtää. Se ei tuonut kirjalle mitään lisäarvoa. Ihan Harry Potter -teinimeininkiä, että kaikki pitää juurta jaksain selittää.