tiistai 30. toukokuuta 2017

Uskollinen ystävänne

Kuten olen aiemminkin todennut, Jane Austen on minulle tärkeä kirjailija. Olen aikoinaan lukenut kaikki hänen kuusi kokopitkää romaaniansa. Hänen keskeneräisiin teoksiinsa sen sijaan en ole kajonnut. Suhtaudun jokseenkin kielteisesti ylipäätään keskeneräisiin kirjoihin, koska a.) koen suurta harmitusta, jos tarinaa ei ole saatettu päätepisteeseen, b.) jos sen on viimeistellyt joku muu, joka ei kuitenkaan ole osannut päättää tarinaa siten kuin kirjailija olisi tehnyt.

Ennakkoluuloista huolimatta olen nyt viimein lukenut Uskollinen ystävänne -novellikokoelman. Tuijottaessani kirjaa kirjaston hyllyllä, ajattelin, että tämä on laastari, joka on revittävä nopeasti irti. Onhan minun saatava tietää, millaisia nämä aikoinaan julkaisematta jääneet tekstit olivat. Ja entä, jos ne ovat hirvittävän hyviä? Mistä jäänkään paitsi?
Uskollinen ystävänne ei osoittautunut jämätekstien kaatopaikaksi ja Austenin ääni kyllä kuului jokaisessa novellissa. Neljän tarinan heikoin lenkki oli teini-ikäisen Austenin kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jossa hölmiskö päähenkilö kuvailee melodramaattisin sanankääntein seikkailujaan. Novellista ei välity se ironinen huvittavuus, mikä vallitsee alusta loppuun Neito vanhassa linnassa -kirjassa. Laura ei ole Catherine, mutta tämä novelli oli selvästi harjoitelma tuota kirjaa varten.

Muista tarinoista Kolme sisarta oli onnistunut pikku kertomus itsekkäästä isosiskosta, joka kuvitelluilla kieroiluillaan joutui naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa. Lesleyn linna -novelli jäi valitettavasti kesken, mutta sisälsi varteenotettavia juonenkäänteitä, kuten katoliseksi kääntymistä ja rasittavaa äitipuolta. Turhamaisissa hahmoissa myös paljon potentiaalia.

Kirjan vahvin novelli, pienoisromaani oikeastaan, oli Lady Susan, joka löi ällikällä. Apua, mikä tyyppi Lady Susan oli! Tuli mieleen Järjen ja tunteiden Willoughby-lurjus tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham. Aina omaa etua tavoittelemassa. Tuntui tosi mullistavalta, että Austen oli kirjoittanut tällaista 1700-1800-lukujen vaihteessa! Mikä naiskuva, miten rajoja rikkovaa!
 Oi että, hihitin ääneen! Erittäin onnistunutta sanailua. Lady Susan oli törkeä, manipuloiva, miehet otteessaan pitävä Nefernefernefer, joka sai aina tahtonsa läpi. Kirjeiden lukeminen oli kuin jännitysnäytelmä, jossa huomasin olevani Lady Susanin puolella. Kääk, mitä tämä kertoo minusta! Mutta totta kai lukija on sen kirjan kiinnostavimman hahmon puolella. Esimerkiksi rouva Vernon oli normaali ihminen, joka tahtoi veljelleen hyvän avioliiton ja miehen veljentyttärelle onnellisen elämän. Hän oli Lady Susanin vastavoima, mutta ei kovin räiskyvä persoona, jota Lady Susan veti kuin pässiä narussa.
 Olisin odottanut, että Lady Susanin kuori olisi vähän rapissut tarinan edetessä. Että hänestä olisi paljastunut edes jotakin inhimillistä. Toisaalta olisin ollut pettynyt, jos hän olisi lopulta esimerkiksi rakastunut. Huoh, onneksi niin ei käynyt. Jälkisanat tuntuivat kömpelöiltä ja Lesleyn linnan ohella koin tässä kohdin sitä ennakkoluulojeni harmia siitä, minkälainen tarina olisi ollut, jos Austen olisi päättänyt julkaista sen. Minkälaiseksi hän olisi sen viimeistellyt? Joka tapauksessa, raakileenakin Lady Susan toi iloa elämään. Täytyy pian katsoa tästä tehty filmatisointi, jonka pääosassa on Kate Beckinsale.

Ei kommentteja: