maanantai 14. elokuuta 2017

Linna

Franz Kafkan Linna oli hyvin samantyylinen kuin aiemmin kesällä lukemani Oikeusjuttu. Oikeusjuttu tosin oli vielä painostavampi ja sen loppukohtaus kummittelee edelleen mielessäni. Linna hieman kalpenee Oikeusjutun hienouden rinnalla, koska se jäi häiritsevästi kesken.
 Linnan alussa päähenkilö K saapuu myöhään illalla kylään, jossa hänen pitäisi suorittaa maanmittausta. Hän pyytää päästä yöksi majataloon, jossa ei ole vapaita yösijoja, mutta hänen annetaan yöpyä juomatuvan lattialla. Kunnes alkaa kafkamainen outous: yhtäkkiä juomatuvan asiakkaat alkavat vaatia K:n häipymistä, koska kukaan ei tunne häntä ja yöpymiseen tarvittaisiin linnanherra Klammin lupa. Tästä alkaa jälleen jauhaminen hermojarepivästä byrokratiasta, joka kestää läpi kirjan: kaikkeen tarvitaan hierarkkista, monimutkaista virkamieskoneistoa. EU jää toiseksi Kafkan rinnalla.

Oli hauska huomata, että Linnan tunnelma on inspiroinut soveltuvin osin tämän lapsuuteni suosikkikirjan tekijöitä:
 On mystinen linna, jonka luokse ei pääse ja kylä, joka on täynnä vihamielisiä ihmisiä.
K:n maanmittauksesta ei tietenkään tule mitään. Kunnanjohtajalla pitäisi jossain olla paperi, jossa olisi jotain päätöksiä maanmittauksesta, mutta sitä ei löydy. Lopulta K. joutuu vaihtamaan ammattia, koska hän tarvitsee työtä. Paradoksi on, että K. ei voi lähteä kylästä, koska hänellä ei ole töitä muuallakaan. Uh, painajaismainen tilanne.

 K:n yhteydenottoyritykset linnanherra Klammiin ovat tuomittu epäonnistumaan, byrokratia estää sen. Linnan virkamiehet pyörittävät koko kylää ja tuhoavat elämiä niin halutessaan. Näin kävi Paavalin kaverin Barnabaan kaiman perheelle, Barnabaan isä vammautui fyysisesti ja äiti henkisesti, mutta heitä kohtaan ei tunnettu sääliä ja K:kin katsoo heitä inhoten, mikä on järkyttävän surullista sen takia, että se sisältää yleismaailmallisia totuuden siemeniä siitä, miten me ihmiset suhtaudumme heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin.

Kafkan tyylisesti kaikki tapahtuu luonnottoman yhtäkkisesti, kuten K:n rakastuminen Friedaan - Klammin rakastajattareen. Heidän yhteenmuuttamisensa, avioliittosuunnitelmat ja sittemmin Friedan petollisuus on pikakelauksella tapahtunut käännös onnesta kaaokseksi. Oli erittäin harmillista, että kirja jäi juuri silloin kesken, kun Pepin ja K:n piti vielä jatkaa ajatustenvaihtoa. Mitä vielä olisi tapahtunut ja selvinnyt, sitä emme koskaan saa tietää.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Niin kauas kuin yötä riittää

Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyi 1932.

 Kirja alkaa sillä, kun päähenkilö Ferdinand Bardamu hengailee opiskelukaverinsa kanssa pariisilaisessa kahvilassa, jonka ohi marssii rykmentti. Hän päättää liittyä siihen. Näin hän lähtee vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja hetken aikaa ehdin kuvitella, että Niin kauas kuin yötä riittää on sodanvastainen manifesti. Vaan väärin luulin. Rintamalta tullaan haavoittuneena ja mieli järkkyneenä toipumaan Ranskaan, josta lähdetään Afrikkaan siirtomaata vahtimaan. Sieltä karataan ja joudutaan valkoisena kaleeriorjana (jep) New Yorkiin, josta tullaan takaisin Ranskanmaalle.

Rintamalla Ferdinand tapaa Robinsonin ja heidän ystävyyssuhteestaan tulee kirjan ankkuri. Tämä onkin ainoa elementti, mikä pysyy ja kehittyy (kun mielestäni päähenkilö ei kummemmin kehity kirjan saatossa, löyhämoraalinen haahuilija se on ja sellaisena pysyy) ja toisaalta pitää juonen kiinni edes jossain. Kirja nimittäin tuntui seilailevan kuin aavelaiva avomerellä, vailla mitään päämäärää, vailla jännitettä tai varmuutta, että tällä on loppu. Sivut tietysti vähenivät lukemalla, mikä loi uskoa siihen, että kirja tosiaan loppuu jossain vaiheessa, mutta mietin, onko loppuratkaisu sellainen kuin Jim Jarmuschin leffoissa. Eli että sitä ei ole. Mutta yllätyksekseni sellainen saatiin sittenkin.

Niin kauas kuin yötä riittää ei ollut niin hankala (en sano vaikea (vaikka sen synonyymiä käytänkin, kyse periaatteesta), koska en usko vaikeisiin kirjoihin. Uskon, että toiset kirjat ovat helppolukuisempia kuin toiset, mutta kaikki on mahdollista selättää. Jopa Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset.) kuin Rushdie, jonka tajunnanvirta puudutti. Mutta kyllä Célinenkin päämäärättömyydeltä tuntuva juonenkuljetus, joka sisälsi loputtomia analyysejä kaikesta tapahtuneesta, oli hieman työlästä seurattavaa. Kuitenkin pidin niistä analyyseistä. Että esim. millaista nuoriso on, kurjuus on heillä nurkan takana jne. Kolmekymppisen oli helppo samaistua toisen kolmekymppisen ajatuksiin. Ainakaan en lukenut tätä yhtään liian aikaisin.

Pidin siitäkin, että vaikka välillä oltiin kaukana todellisuudesta, päähenkilöä linkitettiin suoraan osaksi historian jatkumoa. Tämä oli myös kirja Pariisista.
 Esimerkki Célinen analyysistä. Mitäs tähän on vastaanväittämistä.
 Tähän tiivistyy, mistä kirjassa oli kyse.
Niin kauas kuin yötä riittää oli vaivan arvoinen. Lukiessani ajattelin silti, että seuraavaksi luen jotain vähemmän vaivalloista. Mutta mitä vielä, tuossa odottaa Kafkan Linna..

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Flaubert: Sydämen oppivuodet

Tämä laskettiin eteen: Tämä ensin, vasta sitten Alastalon salissa. Hyvä on. Yritetään. Kun on kerran kyseessä yksi kirjallisuuden historian merkkiteoksista, niin onhan se luettava! Flaubert. Gustave. Olis muuten komea nimi suomalaiselle lapselle. Aina vain komeampi palindromina. Kuvitelkaapa pappi kastamassa: "Herrammejeesuskristus ottaa sinut, Trebualf Evatsug, seurakuntaansa ja on siellä tuleva pitämään sinua jumalamme pyhänhengen oikealla puolella polvellaan aina hamaan maailmantappiin saakka". Trebu-alf Evat-sug! Ja sukunimi olisi tietenkin jokin kotoinen järvi, Kukkaroinen, Sääkspää tai Tehlo! Hieno nimi. On bee, on ähvä ja on gee. Miten saatais vielä tseta? No haloo, hienosäätöä sukunimeen: Trebualf Evatsug Zääkspää... tämähän alkoikin vauhdikkaasti, sydämen oppivuodet, heko hek...

Kirja-arvion pohjustukseksi on mainittava, että olen viime vuosina havainnut olemiseni tilassa lievää voimallisempaa muistihäiriöintiä. Ei ehkä mitään hälyyttävää tyyliin "kerrasta poikki ja hoitoon", mutta kuitenkin sellaista, että esimerkiksi vaikeaselkoisempien kirjojen ja elokuvien tapahtumissa kärryillä pysyminen tuottaa hankaluuksia. En esimerkiksi voi täysin siemauksin nauttia elokuvan "Inception" katsomisesta, koska en todellakaan pysy unitasojen vaihteluissa mukana. Tietenkin meikäläisen kaltainen dorka tupes voisi viisaampaa esittääkseen moittia käsikirjoituksen viimeistelemättömyyttä, mutta haluan olla nöyrä ja rehellinen: ymmärrykseni, so. käsityskykyni, on puutteellinen. Siis: ehkä merkki orastavasta dementiasta, vai mitähäh, hra Altzheimer!? No, kun nyt muisti palailee pätkittäin, myönnän, että kyseinen vajavuus on meikäläisessä kyllä jo ihan myötäsyntyisenä, jo varsin nuorena hoksasin, ettei mulle aina ihan kaikki mene jakeluun...

Mutta nyt siihen kirjaan, hittovie!

Kaamein painajaiseni toteutuu karuimmalla mahdollisella tavalla. Flaubert vyöryttää 1800-luvun puolivälin tapahtumia Pariisissa kuvaavaan tarinaansa loputtomasti uusia henkilöitä. Vaikka muutamiin henkilöihin palataan tuon tuostakin, jumaliste! minä vaan en saa kiinni oikein mistään. Ne ei vaan syvene, ne ei kasva ihmisinä niin että tuntisin heidän puolestaan, eläytyisin heihin. Ehkä pohjimmiltaan syy on taideopinnoissani. Olen oppinut pitämään 1800-lukua tunkkaisena ummehtuneena vuosisatana. Kaikki mitä silloin tapahtui on ollut jotenkin likaista ja epähygieenistä. Maalaustaiteen piirissä kesti aina öljyvärituubien markkinoille tuloon asti, ennen kuin oikean suuntainen kehitys/jännä meininki alkoi: Nopeassa tahdissa ismit syrjäyttivät toisiaan. Voi sanoa, että meni lujaa. Monella muullakin alalla 1800-luvun lopulla alkanut kehitys ja uudet raikkaat vallankumoukselliset tuulet puhalsivat ihmiskunnan tunkioon elämää. 1900-luvulla kaikki olikin sitten reippaampaa ja paremmin. Sähkövalo, kaksi maailmansotaa, antibiootit, ydinase ja -voima, satelliitit, tietokoneet, aids, internet ja paljon paljon muuta.

Mutta yritetään nyt siitä kirjasta vielä, vaikka melko epätoivoiselta vaikuttaa.

Oikeastaan pitkin matkaa, viikkokausia kestänyttä lukukokemusta (-koettelemusta), käytin enemmän aikaa sen miettimiseen, mikä tässä on nyt ollut niin erinomaisen tärkeää, että on pitäny rankata maailman 100 tärkeimmän kirjallisen tuotteen listaan kuin siihen, miten hienovaraisesti ja tarkoin havainnoin kirjailija on aikansa Pariisia ja keskeisten henkilöiden tunne-elämää kuvannut. Varmasti lukukokemusta syventäisi, jos tuntisi Ranskan historiaa tarkemmin, edes sieltä giljotiiniajoista eteenpäin. Meikäläisen tietämys kun taitaa rajoittua Eugene Delacroix'n "Vapaus johtaa kansaa" -nimiseen tauluun, jossa räväkästi ylävartaloltaan paljastunut naishahmo kannattelee trikolori-lippua. Varmasti Flaubertin nimeltä mainitsemat kymmenet ellei sadat henkilöt ovat kunnostautuneet Euroopan hulluina vuosina Pariisin hallintokortteleissa ja barrikaadeilla. Väkivaltaa pursuavat kadut ovat kuitenkin vain kulissi päähenkilön, Frederic Moreaun sydämenasioille. Kyseinen nuorukainen ihastuu ja rakastuu, pääsee kastamaan kärkeäkin, pääsee eroon rahoistaan ja huomaa lopulta hankkiutuneena eroon rakkaimmistaankin. Mitä tähän kaikkeen sanois... Sellaista elämä on, c'est la vie (se-la-vii, napoleonilla lepattaa -juice).

Jostain unohduksen komeroista nousee esiin toinen Ranskan 1800-luvun kirjailija, Emile Zola. olen lukenut häneltä kirjan Nana. Tuon lukukokemuksen perusteella olisin ollut kenties halukas perehtymään enemmänkin tuon aikakauden kertomuksiin. Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä Trebualf Evatsug'n tarjoama lukuelämys veti maton alta: Saatana minua pätkän vertaa kiinnosta 1800-luku. Ehkä Sydämen oppivuodet on juuri siksi ansainnut paikkansa 100 merkittävimmän kirjan joukossa.

Ja nyt, Alastalon salissa. Urakka on minun lukutahdilla melkoinen, mahtaako vuosi riittää!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Juhannustanssit

Jatkan 1960-luvun kirjallisuudella, sillä Tabun luettuani havahduin siihen, että Juhannustanssitkin on lukematta. Tämä Hannu Salaman kirja ilmestyi 1964 ja aiheutti kohua syyllistyttyään jumalanpilkkaan. Mikä tietysti nykyään tuntuu lähinnä liikuttavalta. Että tuollaisestakin on voinut saada syytteen.
Ajat muuttuvat, hyvä niin. Juuri mielenkiintoisena, historiallisena katsauksena menneeseen luin tätä kirjaa. Se kuvaa ajanjaksoa, jolloin juhannuksenvietto oli vielä yhteisöllistä. Vaikka kaupunkijuhannus yhteiskokkoineen ja erilaisine tapahtumineen onkin yleistymässä, ihmiset viettävät juhannusta kuitenkin yhä eniten sukunsa tai ystäviensä kesken. Ei maaseudun tanssilavakulttuurikaan ole kuollut tai edes kuolemassa, mutta aivan eri mittakaavan touhua se on kuin 50 vuotta sitten.

Juhannustansseissa eletään aikaa, jolloin suomalaiset alkoivat joukolla muuttaa kaupunkeihin. Maaseudulla ei ollut enää töitä ja nuorisoa veti kaupunkeihin muutkin tekijät, maaseutu tuntui takapajulalta. Kirjassakin Paavo kyselee Raijalta, miksi tämä ei jäänyt kaupunkiin töihin, vaan tuli takaisin kotiseudulleen. On paljon kummaksuttavampaa tulla takaisin kerran lähdettyään kuin jäädä kaupunkiin sille tielleen. Kaupungistumisestahan oli myös Saision kirjassa kyse. Eila ei olisi enää mistään hinnasta lähtenyt Helsingistä, pelkkä kesän viettäminen maaseudulla oli kamala ajatus.

Juhannustansseissa tanssilava on tapahtumien keskus, jossa käyvät kaikki. Nuoret erityisesti. Tanssilavalla kohdataan vastakkaista sukupuolta, jonka kanssa tanssitaan ja välillä käydään saman tyypin kanssa puskassa pettämässä puolisoa. Viina virtaa tietysti, se nyt ei valitettavasti ole vuosikymmenten saatossa muuttunut mihinkään. Ja viinanlipittelyn seurauksena syntyy tappeluja.

Juhannustansseissa kukaan ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Iloa ja onnea tuo vain viina, sekin hetkellisesti. Ja sitten kaikki vielä päättyy henkilöauton ja linja-auton kolariin, kuin osoituksena, että toivo tosiaan oli menetetty. Elämällä ei ollut tarjota enempää. Hyvä, kun joivat, tappelivat ja vikittelivät toisiaan edes sen viimeiseksi jääneen valoisan, mutta kylmän kesäyön.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tabu

Ensin haluan korjata väärän tiedon Ylen Kirjojen Suomi -sivuilta: Timo K. Mukan vuonna 1965 julkaistu Tabu sijoittuu 1920-luvulle, ei 50-luvulle. Se käy varsin selvästi ilmi, jos on lukenut kirjan.

Jos isä teki Milkalle sukset, kun tyttö oli kuusivuotias vuonna 1914, hän olisi 1950-luvulla ollut keski-ikäinen ja kirjan nimi olisi Tabun sijaan Sovinnaisuus. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1919, minkä voi päätellä myös allaolevasta pätkästä.
 Lukiossa äidinkielenopettaja järjesti meille pistokokeen, koska hän halusi selvittää, olimmeko lukeneet Seitsemän veljestä, jonka lukeminen oli osa kurssin suoritusta. Eivät olisi Kirjojen Suomi -sivun kirjojen esittelytekstien tekijät selvinneet vastaavasta Tabua koskevasta kokeesta hyväksytyllä arvosanalla.

Netti on täynnä epäluotettavia tietoja, se olkoon tämän tarinan opetus. Sitten itse Tabuun ja mielipiteeseeni siitä.

Koska lukeminen on aina subjektiivinen kokemus, se, mihin minä kiinnitän huomiota, voi olla varsin erilainen kuin jonkun kirjallisuudentutkijan tulkinta. Siispä esimerkiksi jumalanpilkkakysymykset eivät olleet lukuhetkellä mielessäni, vaan itselleni tuli Hannu Salaman sijaan mieleen, miten lähellä tämä oli Nabokovin Lolitaa. Kieli oli kaunista, luontokuvaukset erityisesti hienoja, ja rakkaudessakin kärvisteltiin kuin Tuulen viemäässä konsanaan. Erotuksena oli se, että tässä tapahtumat katsottiin tytön näkökulmasta.

Molemmissa kirjoissa on myös se surumielisyys. Eihän nyt kukaan tietenkään pidä kauniina tällaista pedofiilisuhdetta, siksi pitääkin osata katsoa ällötyksiensä ulkopuolelta päähenkilön motiiveja: Milka oli menettänyt isänsä. Isän kuolema oli traaginen, mutta enempää siitä ei kerrota. Tyttö asuu kahdestaan äitinsä kanssa pienellä maatilalla, jonne on kylältä matkaa. Siis läheisen ihmisen menetys, eristyksissä siviilisaatiosta eläminen ja kun tähän soppaan vielä lisätään lestadiolaisuuden voimakas vaikutus ei voi kuin todeta, että seksuaalisuuden puhjetessa Milkan todennäköisyydet eksyä väärille urille olivat suuret.

Kaikilla on omat itsekkäät tarpeensa. Alkukantainen himo ohjaa Kristus-Perkelettä, joka ei osaa sanoa ei, silloin kuin pitäisi. Kanttori taas haluaa vaimon, koska kukapa sitä 20-luvun Lapissa vanhana ilman omaishoitajaa pärjää. Surulliset ihmisparat, surullisimpana niistä isätön Milka, joka hakee Kristus-Perkeleestä jonkinlaista vinksahtanutta isän mallia.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ivan Iljitsin kuolema

Leo Tolstoin Ivan Iljitsin kuolema alkaa satiirina. Oikeuskamarin jäsen Ivan Iljits on kuollut ja heti uutisen leviämisen jälkeen alkavat myös spekulaatiot hänen seuraajastaan. Kuolo tarkoittaa vapautunutta työpaikkaa.
 Satiirinen ote jatkuu, kun Tolstoi ryhtyy kertomaan Ivan Iljitsin elämästä. On eletty kuin on pitänyt; saatu hyvä virka, menty naimisiin, tehty lapsia ja sisustettukin kuin muut kaltaiset. Oi, keskiluokkaisen elämän autuutta!

Mutta sitten vakavoidutaan (vaikka välillä näpäytykset jatkuvatkin: rouva on kihlautunut nykyisen aviomiehen käydessä kuolonkamppailuaan). Tolstoi on taas se tuttu Tolstoi, johon olen tutustunut Ylösnousemuksessa, Anna Kareninassa, Sodassa ja rauhassa; ollaan elämän ja kuoleman tarkoituksen pohdinnoissa. Olen aina kokenut nämä Tolstoin pohdinnat antoisiksi.

Ivan Iljitsin kuolema on ohut kirja, mutta sen sisältö on painava. Pääsin taas mietiskelemään omia elämänvalintojani ja muita syntyjä syviä. Pääkopantuuletuskirjallisuutta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Uljas uusi maailma/Elämänmeno

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on dystopia, jonka maailmassa lapsia ei enää synnytetä, vaan ne kasvavat laboratorioissa. Ihmiset on perimänsä ja mm. syntymisen yhteydessä saadun (=annostellun) hapen perusteella jaettu kasteihin, joissa alfat ovat hierarkian huipulla ja epsilonit alinta luokkaa.

Kirjassa ei ole yhtä päähenkilöä Orwellin tai Atwoodin kirjojen tapaan. Tässä ei siis seurata alusta loppuun, kuinka aivopesty kansalainen alkaa ensin tiedostaa ja sitten toimia järjestelmää vastaan ja kuinka hän joko kohtaa oman tuhonsa tai pelastuu. Vaan aluksi kirjassa keskitytään esittelemään sairaalloinen tulevaisuudennäkymä. Yhteiskuntajärjestelmää kyllä kyseenalaistetaan myöhemmin, ja tuleehan se tuhokin, mutta ilman fyysistä kiduttamista, jota esim. Huxleyn jälkeen dystopiaa kirjoittanut Orwell käytti. Kyseenalaistajana toimii aluksi Bernard, mutta pian roolin saa John eli Villi, joka on elänyt koko elämänsä alkeellisessa intiaaniyhteisössä, jossa vielä vanhat tavat ovat voimissaan. Keskustellessaan johtaja Mustafa Mondin kanssa maailmanjärjestyksestä John yrittää argumenteissaan käyttää apuna Shakespearen tuotantoa, joka on ainoa menneen maailman sivistyksen lähde, johon hän on saanut tutustua. Kiintoisa tämä kirjallisuuden esiintuominen, kun käydään taisteluun maailman pahuutta vastaan. Vaikka Shakespeare ottelun hävisikin, niin todellisuudessa (haluan uskoa) kirja - sana - voittaa miekan.

Lopun itsemurhaa edeltävää lynkkausta näkee toisinaan nykytodellisuuden Twitter-maailmassa. Huxleyn laboratoriosynnytyksiin on vielä matkaan, mutta ei Uusi uljas maailma - Orjattaresi tapaan - niin kaukana toteutumisesta ole kuin voisi toivoa.

---

Dystopian jälkeen halusin lukea jotakin, joka ei maalaa kurjia ja todentuntuisia kuvia tulevasta. Halusin lukea kirjan, joka kertoo tavallisesta, pienestä ihmisestä.

Siispä luin Pirkko Saision ensiteoksen Elämänmenon, jossa tuoksui Kallion pölyiset kadut ja kuului ratikan kolina.

Elämänmeno kertoo kahdesta naisesta: imatralaisesta Eilasta, joka on muuttanut Helsinkiin, kokenut lyhyen romanssin himojensa perässä kulkevan Reinon kanssa ja saanut tästä suhteesta tytön, Marjan. Elämänmeno on Marjan kasvutarina 40-50 -lukujen lapsesta 60-luvun nuoreksi aikuiseksi.

Kaikkeen tyytymätön, katkeroitunutkin Eila sättii ja piiskaa Marjaa ja kahta muuta lastaan. Mikään ei kelpaa, eivät lapset tee koskaan, kuten hän haluaisi. Elämään tuovat iloa viikonloppukännit ja välillä juostaan Reinon haamun perässä vieraissa, koska aviomies-Alpo ei ole häävi rakastaja, vaikka muuten rauhallinen ja vakaa mies onkin. Nekin Eilan mielestä tosin huonoja ominaisuuksia.

Marjalla on vaikea suhde äitiinsä, joka karsastaa tytärtään, koska tämä muistuttaa Reinosta. Marja ei meinaa löytää paikkaansa maailmasta. Lapsuus on surullista luettavaa, mutta se on myös ajankuva sotien jälkeisestä Suomessa, jossa elettiin köyhyydessä ja jossa opettajat yrittivät lasten kautta, syyllistämällä lapsia, vaikuttaa duunariperheiden lakkoileviin vanhempiin. Työväestön arki ja juhla on kuvattu todella elävästi. Mitään siloiteltua stadikuvausta tämä ei edusta, elämän kovuus välittyy. Siinä aitoudessa on juuri Elämänmenon hienous.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Spoon River antologia

 Mitä kuolleet kertoisivat elämästään, jos voisimme heitä kuulla käyskennellessämme hautausmaalla? Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia sen kertoo.
Masters ei säästele ironiaa, mutta on hän välillä myös haudanvakava. Washington McNeelyn tarinasta tuli mieleeni Akseli Koskela ja kuinka hän yritti taata jokaiselle lapselleen hyvän elämän hankkimalla heille omat tilat. Mutta elämä ei mennytkään niin kuin hän oli suunnitellut, kun kolme vanhinta poikaa kaatuivat sodassa. Ihminen ei aina ole oman onnensa seppä, kun elämä voi ottaa niin yhtäkkisesti kuin on antanutkin. Tällaisia tarinoita on tosielämä pullollaan. Tällaisia pohjattoman surullisia ihmiskohtaloita.
Vuosituhansien ajan monelle naiselle on käynyt niin kuin Elsa Wertmanille. Miten miehet ovat antaneet periksi himolleen ja tuhonneet toisen ihmisen elämän. 
Toisaalta Spoon Riverissä on myös valonpilkahduksia. Joskus elämältä voi saada kaiken ja menetyksistä huolimatta malja voi pysyä puoliksi täytenä.
Spoon Riverin loppuosalle en oikein lämmennyt. Pelkät hautarunot olisivat mielestäni riittäneet, en olisi tarvinnut yhteenvetävää tarinaa ja epilogia.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kaikki hajoaa

Chinua Achebe kirjoitti kotiseudulleen kaakkois-Nigeriaan sijoittuvan Kaikki hajoaa englanniksi. Se ilmestyi 1958 ja niitti kehuja ja suosiota, niittää yhä edelleen. Ansaitusti.

Kaikki hajoaa on historiallinen romaani, mutta se, mihin aikaan se sijoittuu, selviää vasta toisessa osassa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan ikiaikaisesta nigerialaisesta elämäntavasta ja toisessa ja kolmannessa osassa näytetään, kuinka valkoinen mies tuhoaa sen kaiken.
 Kirjassa seurataan Okonkwoa ja hänen perheensä vaiheita. Kiivasluonteinen Okonkwo haluaa olla täysin vätyksenä pitämänsä isänsä vastakohta ja työskentelee uutterasti, jotta vaurastuisi ja pääsisi kohoamaan klaaninsa hierarkiassa.

Ensimmäisessä osassa kuvataan nigerialaisyhteisön elämää. Siinä maa on tärkeä. Se antaa elannon ja rikkaudenkin, jos osaa hoitaa sitä oikein. Maan antimet ovat kaiken perusta, joten viljelyyn liittyy paljon uskomuksia. Maanjumalatarta ei saa suututtaa ja jos sen tekee, joutuu kokemaan vakavan rangaistuksen. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Okonkwo rikkoo maanjumalatarta vastaan ja joutuu sen vuoksi maanpakoon.

Kaikista tärkein viljelykasvi on jamssi. Sen viljely on haastavaa, mutta palkitsevaa, elleivät sääolosuhteet pilaa kasvustoa. Tämä oli yksi lempparikohtiani kirjassa. Ehkä sen takia, että itsellänikin on rakkaus maahan, mutta onhan tässä kerronnassa jotain ainutlaatuista jästeillekin:
 Toisessa ja kolmannessa osassa käärme luikertelee paratiisiin. Britit saapuvat ensin kostaen, toimivat sen jälkeen rakentavasti, mutta lopulta tuomiten.
He näkevät nigerialaisen kulttuurin luonnonuskontoineen barbaarisena, joka täytyy lopettaa. Lopussa ei voi välttyä liikutukselta. Sivistyneenä itseään pitävät eurooppalaiset olivat se sivistymätön osapuoli, joka kolonialismikiimassaan ei välittänyt noudattaa uskonsa tärkeintä sanomaa.

 Kaikki hajoaa on kirja siitä, mitä ei enää ole. Se on haikea, mutta ei romantisoi. Se näyttää myös ne nigerialaisyhteisön brutaalit tavat, joita kaikki klaanin jäsenetkään eivät pysty hyväksymään. Siinä, missä nigerialaiset eivät ole täysin hyviä ja puhtoisia, eivät myöskään valkoiset ole yksiulotteisen pahoja. Mutta kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun ymmärrys loppuu.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Oikeusjuttu

Oikeusjuttu ilmestyi Franz Kafkan kuoleman jälkeen 1925 ja jäi keskeneräiseksi. Keskeneräisyys ei jää kuitenkaan vaivaamaan, kirjalla kun on selkeät alku, keskikohta ja loppu.
Oikeusjuttu on piinaava kirja. Se kertoo Josef K:sta - tunnetaan pitkin kirjaa vain K:na - joka työskentelee pankissa ja asuu täysihoitolassa. Kirja alkaa sillä, että K:ta syytetään jostakin ja hänelle kerrotaan, että hän joutuu tekemänsä rikoksen takia oikeuden eteen. K ei tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta kokee heti olevansa syyllinen.

Oikeuslaitos esitetään kirjassa hyvin kummallisena: oikeuslaitoksen kanslioita on siellä täällä pitkin kaupunkia; pahaisissa slummeissa ja epämääräisissä ullakkohuoneissa. Oikeudenpalvelijoita ovat kaikki pikkulapsista alkaen. Oikeudenkäyntiä ennen täytyy tehdä kummallisia paperitöitä, joita K:ta auttavalla asianajajalla kestää ja kestää saada valmiiksi.

Kirjaa lukiessani tunsin tukehtuvani. Se muistutti painajaista, jota joskus näen. Siinä minun on väitetty tehneen jotain, jota en ole tehnyt ja yritän korjata väärinkäsitystä, mutta kukaan ei kuuntele. Koska olin lukenut vasta Orjattaresi, dystopia oli tuoreena mielessäni, ja näin Oikeusjutun kuvauksena epätoivottavasta yhteiskunnasta. Sellaisesta, jossa ihmisiä voidaan yhtäkkiä alkaa syyttää rikoksista, joita he eivät ole tehneet ja koska heidät on aivopesty, he eivät edes kyseenalaista syyllisyyttään. Heidät leimataan tekonsa tähden ja jokainen kadullakulkija tuntee väärintekijän eivätkä he pääse karkuun yhteisöstään. Lopuksi tapahtuu tietysti puhdistus.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orjattaresi

Margaret Atwoodin Orjattaresi vuodelta 1985 nousi rapakon takana myyntilistojen kärkeen sen jälkeen, kun Trump oli valittu presidentiksi. Atwoodin dystopiakuvausta on luettu tulevaisuudennäkymänä siitä, mitä Trumpin presidenttiys voisi aiheuttaa.
 Orjattaresi-maailmassa eletään entisissä Yhdysvalloissa, jossa demokratia on vaihtunut teokratiaan. Kansaa on tapettu, hyödyttömät on lähetetty alkeellisiin oloihin siirtomaihin - jotka sijaitsevat Yhdysvaltojen alueella - ja loput on alistettu suorittamaan tehtäviä yläluokalle. Yläluokka saa lisääntyä, mutta he eivät siihen välttämättä kykene, koska mahous riivaa valkoista ihmisrotua. Koska lapset ovat jatkumo, komentajien hedelmättömät vaimot ottavat taloon orjattaria, jotka komentajat raiskaavat vaimon hyväksynnällä ja läsnäololla kerran kuussa. Jos orjatar ei tule raskaaksi, hänen kohtalonsa on sinetöity.

Tämä juonikuvio kuulostaa näin tiivistettynä toreyhayden-sosiaalipornolta, joka tekee kärsimyksistä viihdettä. Orjattaresi ei kuitenkaan ole mikään vinksahtanut Regina-lehti. Ne kohdat, joista joku toinen saisi aikaan sivukaupalla mässäilyä, ovat toteutettu kliinisesti. Eiväthän ne ole kirjan tärkein anti, vaan se, mitä voisi olla ja mitä on ollut. Atwood on nimittäin sanonut, että hän on kirjoittanut vain sellaista, millä on todellisuuspohjaa. Se todentuntu myös välittyy kirjasta. Esimerkiksi, miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin, voisi olla missä tahansa päin maapalloa - niin kammottavaa kuin tämä onkin sanoa - täysin mahdollista:
Atwoodin dystopia historioineen oli siis uskottava, mutta päähenkilö itse ei päässyt miljöönsä tasolle. Hän oli melko ohut hahmo, häilyvä varjo, jonka mielenmaisemaa en päässyt omimaan. Toisin sanoen, tunne ei välittynyt. Kysymyksiä leijaili taas (no, Gabaldonia lukiessa viimeksi leijaili): kaiken sen jälkeen, miten hänen mielenterveytensä ei horjunut? Miten hän kykeni alistumaan, vaikka oli elänyt vapaana ja tiesi, että tällainen ei ole normaalia? Yhtäkkinen suhde Nickiin oli vähän liian poikkeava teko siihen nähden, minkälaiseksi päähenkilön luonne oli aiemmin kuvailtu. 

Tämä valitettava keveys päähenkilön sielunelämässä haittasi hieman, mutta muuten Orjattaresi oli kelpo kirja. Kelpo, jos ei laske mukaan surkeaa epilogia, jonka mukaanliittämistä en kertakaikkiaan voi ymmärtää. Se ei tuonut kirjalle mitään lisäarvoa. Ihan Harry Potter -teinimeininkiä, että kaikki pitää juurta jaksain selittää.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Uskollinen ystävänne

Kuten olen aiemminkin todennut, Jane Austen on minulle tärkeä kirjailija. Olen aikoinaan lukenut kaikki hänen kuusi kokopitkää romaaniansa. Hänen keskeneräisiin teoksiinsa sen sijaan en ole kajonnut. Suhtaudun jokseenkin kielteisesti ylipäätään keskeneräisiin kirjoihin, koska a.) koen suurta harmitusta, jos tarinaa ei ole saatettu päätepisteeseen, b.) jos sen on viimeistellyt joku muu, joka ei kuitenkaan ole osannut päättää tarinaa siten kuin kirjailija olisi tehnyt.

Ennakkoluuloista huolimatta olen nyt viimein lukenut Uskollinen ystävänne -novellikokoelman. Tuijottaessani kirjaa kirjaston hyllyllä, ajattelin, että tämä on laastari, joka on revittävä nopeasti irti. Onhan minun saatava tietää, millaisia nämä aikoinaan julkaisematta jääneet tekstit olivat. Ja entä, jos ne ovat hirvittävän hyviä? Mistä jäänkään paitsi?
Uskollinen ystävänne ei osoittautunut jämätekstien kaatopaikaksi ja Austenin ääni kyllä kuului jokaisessa novellissa. Neljän tarinan heikoin lenkki oli teini-ikäisen Austenin kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jossa hölmiskö päähenkilö kuvailee melodramaattisin sanankääntein seikkailujaan. Novellista ei välity se ironinen huvittavuus, mikä vallitsee alusta loppuun Neito vanhassa linnassa -kirjassa. Laura ei ole Catherine, mutta tämä novelli oli selvästi harjoitelma tuota kirjaa varten.

Muista tarinoista Kolme sisarta oli onnistunut pikku kertomus itsekkäästä isosiskosta, joka kuvitelluilla kieroiluillaan joutui naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa. Lesleyn linna -novelli jäi valitettavasti kesken, mutta sisälsi varteenotettavia juonenkäänteitä, kuten katoliseksi kääntymistä ja rasittavaa äitipuolta. Turhamaisissa hahmoissa myös paljon potentiaalia.

Kirjan vahvin novelli, pienoisromaani oikeastaan, oli Lady Susan, joka löi ällikällä. Apua, mikä tyyppi Lady Susan oli! Tuli mieleen Järjen ja tunteiden Willoughby-lurjus tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham. Aina omaa etua tavoittelemassa. Tuntui tosi mullistavalta, että Austen oli kirjoittanut tällaista 1700-1800-lukujen vaihteessa! Mikä naiskuva, miten rajoja rikkovaa!
 Oi että, hihitin ääneen! Erittäin onnistunutta sanailua. Lady Susan oli törkeä, manipuloiva, miehet otteessaan pitävä Nefernefernefer, joka sai aina tahtonsa läpi. Kirjeiden lukeminen oli kuin jännitysnäytelmä, jossa huomasin olevani Lady Susanin puolella. Kääk, mitä tämä kertoo minusta! Mutta totta kai lukija on sen kirjan kiinnostavimman hahmon puolella. Esimerkiksi rouva Vernon oli normaali ihminen, joka tahtoi veljelleen hyvän avioliiton ja miehen veljentyttärelle onnellisen elämän. Hän oli Lady Susanin vastavoima, mutta ei kovin räiskyvä persoona, jota Lady Susan veti kuin pässiä narussa.
 Olisin odottanut, että Lady Susanin kuori olisi vähän rapissut tarinan edetessä. Että hänestä olisi paljastunut edes jotakin inhimillistä. Toisaalta olisin ollut pettynyt, jos hän olisi lopulta esimerkiksi rakastunut. Huoh, onneksi niin ei käynyt. Jälkisanat tuntuivat kömpelöiltä ja Lesleyn linnan ohella koin tässä kohdin sitä ennakkoluulojeni harmia siitä, minkälainen tarina olisi ollut, jos Austen olisi päättänyt julkaista sen. Minkälaiseksi hän olisi sen viimeistellyt? Joka tapauksessa, raakileenakin Lady Susan toi iloa elämään. Täytyy pian katsoa tästä tehty filmatisointi, jonka pääosassa on Kate Beckinsale.

torstai 18. toukokuuta 2017

Syysrummut

Se on taas vuosittaisen Gabaldonin aika. Olen nyt päässyt Matkantekijä-sarjan neljänteen osaan: Syysrumpuihin eli olen kirjasarjan puolessavälissä.

Tässä mielipiteeni
  1. Muukalaisesta (kesä 2015)
  2. Sudenkorennosta (kesä 2015)
  3. Matkantekijästä (kevät 2016)
Huh, tähän mennessä olen lukenut tuhansia sivuja yksityiskohtaisia jaarituksia ja vielä saman verran (ellei enemmän, kirjat tuntuvat pidentyvän sarjan edetessä) on edessä. No, jos rima pysyisi Syysrumpujen tasolla, sarjan selättäminen ei olisikaan niin mahdottomalta tuntuva tehtävä kuin miltä se vaikutti luettuani Sudenkorennon ja Matkantekijän. Niin. Syysrummut oli tähän mennessä sarjan paras kirja. Myönnän, että yllätyin siitä positiivisesti, vaikkakin siinä oli taas omat arveluttavuutensa.
 Syysrummuissa on sitä, mitä ikävöin kahdesta edellisestä kirjasta: 1760-luvun Pohjois-Carolina tulee eläväksi kirjan sivujen välityksellä. Tällä kertaa Claire havainnoi ympäristöään eikä vain juokse suuna päänä tapahtumasta toiseen. Hän alkaa myös vihdoin kehittää penisilliiniä, sitähän olin jo aiemmin toivonut. Clairen lääkärintoimista - kuinka hän sovelsi uutta ja vanhaa tietoa - oli kiintoisaa lukea. Elämä siirtokunnassa oli niinikään kiehtovaa. Ja mystistä, intiaanien uskomukset ja etenkin nykyajasta tulevaa muuttamaan tullut - sittemmin tapettu - mohawk olivat vaikuttavia elementtejä.

Gabaldon olisi voinut saada tietysti taas kaikesta enemmän irti. Sellaista arkipäivän kiinnostavaa draamaa (kuinka halla vei sadon), mutta koska hän ei oikein sellaiseen kykene, oli oltava tyytyväinen siihen, mitä sai. Gabaldonillahan on kaksi vaihdetta: joko hän jaarittelee turhuuksia (esimerkkinä kaikista sadoista tuokiokuvauksista vaikka Jamien ja Williamin monisivuinen kalastaminen, jonka tarkoituksena oli kertoa, kuinka he saivat muodostettua siteen. Silti ihan uskomattoman tylsästi kerrottu enkä oikein saanut samaistuttua Jamien kokemaan tuskaan, jonka eläminen erillään omasta pojasta aiheutti.) tai sitten tapahtuu jotain suurta ja järkyttävää, jonka seuraamuksia puidaan satojen sivujen ajan (no esimerkiksi raiskaus).

Joitakin ihmetyksen aiheita, joita tuli vastaan: miten Jamie ja Claire eivät lumivyöhykkeen uudisasukkaina osanneet tehdä lumesta suojaa Jamien loukattua selkänsä hirvenpyyntireissulla (niin, kyllähän he odottivat, että lumi sataa heidän päälleen..)? Ymmärrettävää tietysti, kun kirjailija itse kotoisin kuumasta ja kuivasta Arizonasta (taustatyötä lisää). Ihmeellistä oli myös historian opiskelija Briannan ja historian tutkija Rogerin tietämys omasta alastaan. Brianna muisteli Clairen tarinoita pronssikautisista haudoista ja luuli siksi Lallybrochin mailla olevaa kivikasaa sellaiseksi. Siis mitä? Luulisi historian opiskelijan tietävän niistä luettuaan niistä kirjoista tai nähtyään niitä omassa ajassa. Mutta ei, 1700-luvulla piipahtanut äiskä oli hänen lähteensä. Luulisi myös, että hän olisi kyennyt erottamaan haudan jostain epämääräisestä kivikasasta. Myös Roger muisteli Clairen juttuja intiaanien alkoholinkäytöstä, eikö hänelläkään ollut asiasta mitään tutkimuksia? Eikö hän ollut ottanut selville ihan kaikkea ajasta ja paikasta, johon matkusti? Ja miksei kummallakaan, Rogerilla tai Briannalla ollut minkään sortin lääkearsenaalia matkassa, kun tulivat aikaan, jolloin esim. kivuista piti selvitä viskin voimalla? Melko huono valmistautuminen tuollaiseen matkaan. Etenkin, kun molempien piti olla alansa huippuasiantuntijoita.

Ja tietysti ärsytti Gabaldonin iankaikkinen ikinuoruuden ihannointi. Claire oli elänyt vuosia alkeellisissa oloissa Pohjois-Carolinan luonnon armoilla. Silti hänellä näkyi vain "pari ryppyä" ja hänen ikäänsä oli mahdoton päätellä. Mitä, oi mitä pahaa, on siinä, että näyttää ikäiseltään?
Lisäksi tietysti ärsytti se, että kaikki hyvännäköiset olivat hyviksiä ja kaikki rumat pahiksia. Jocasta-tätikin oli hyvinsäilynyt kuusikymppinen, edelleen hyväkroppainen ja tietysti ystävällisin ja mukavin ihminen koko maailmassa.

Ja entäs sitten se suurin juonenkäänne, joka vähemmän yllättävästi oli raiskaus? Olihan kyseessä Gabaldon. Ihmettelen edelleen hänen kepeää tapaa käsitellä raiskausta. Siitä selviää, kun vain juttelee vähän muiden kanssa. Ok.

Tapahtumasarjan prologissa Brianna makasi Rogerin kanssa, jolla oli raiskausfantasioita, samaan tapaan kuin Jamiella Clairea kohtaan aiemmissa kirjoissa (Roger oli muutenkin hyvin samanlainen romanttinen, intohimokas, naisten tarpeet tyydyttävä sankari kuin Jamie). Brianna hekumoitui siitä, kun Roger uhkasi häntä väkivallalla ja käyttäytyi väkivaltaisesti ennen seksuaalisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Tyyliin (Jamien tapaan) uhkaus takapuolen piiskaamisesta ja väkisin suutelemista ennen kuin Brianna antoi periksi himolleen. Taas tätä s/m-kamaa.

Itse raiskauksesta oli tehty eroottinen kohtaus, jossa suuret rinnat pulpahtelivat esiin miehustasta. Vähintäänkin arveluttavasti kuvatusta tapahtumasta jäi käsitys, että kyse ei olisikaan ollut väkivallan ja alistamisen teosta, vaan vähän rajummasta, mutta hyväksyttävästä seksiaktista. Aktin kuvauksen perimmäinen syy tuntui olevan muodokkaan naisvartalon fanitus. Kuvien perusteella Gabaldon on itse tällainen "naisellinen" nainen ja väistämättä tulee mieleen, että Brianna ja Claire ovat molemmat hänen alter egojaan. Melko narsistista.

Romantisoidusta raiskauksesta ja lukuisista juonen kannalta täysin turhista kohtauksista huolimatta taianomaista tunnelmaa melko hyvin ylläpitänyt ja 1760-lukua todeksi tehnyt Syysrummut oli merkki paremmasta. Jännä sitten aikanaan (eli luultavasti ensi vuonna, tuskin kykenen tänä vuonna toiseen Gabaldoniin) nähdä, mitä Tuliristi tuo tullessaan.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus/Mustalaisromansseja

Teemu Keskisarjan Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus on kiintoisa kirja "suurimman suomalaisen" nuoruus- ja keski-ikävuosilta.
 
C. G. E.:ssa ei ollut nuoresta pitäen ylevää sankariainesta, vaan hän oli ihan tavallinen kuolevainen ryyppämisineen ja rellestämisineen. Hänet erotettiin Haminan kadettikoulusta, koska oli ryyppyreissun päätteeksi tavattu tunnetun "homofiilin" sängystä. Tämän jälkeen hän ryhdistäytyi: luki ylioppilaaksi ja pääsi vaikeuksien ja mutkien kautta Venäjälle sotilaskoulutukseen. Sielläkin vielä viinankurimus tempasi mukaansa, mutta sittemmin Mannerheim osasi pitää ryyppäämisensä kurissa.

C. G. E.:n lapsuuden suurin trauma oli hänen äitinsä kuolema. Isän konkurssi ja huikentelevainen elo maanpaossa olisivat voineet vaikuttaa traagisesti levoton sielu-Gustafin elämään, ellei hänellä olisi ollut taustalla voimakasta suvun tukiverkkoa. Lukiessa tuli mieleen yhdistelmä Anni Swanin kirjoja, joissa monessa on juonikuvioina rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin.

Mannerheimin esimerkki on toivoa-antava kaikille heille, jotka ovat sössineet mahdollisuutensa nuoruuden melskeissä. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa itseään niskasta kiinni. Mannerheimista tuli suurmies vasta viisikymppisenä.

Keskisarja kirjoittaa ironinen pilke silmäkulmassa. Se antoi hupaisan lisäsäväyksen Mannerheimin edesottamuksiin, jotka lakonisestikin kerrottuina olisivat aiheuttaneet tyrskähdyksiä.

__________________________________________

Federico Garcia Lorca: Mustalaisromansseja

Suurimmasta suomalaisesta hänen espanjalaiseen aikalaiseensa, Federico Garcia Lorcaan ja hänen ylistettyyn runoteokseensa Mustalaisromansseja.

Francon kapinalliset teloittivat 38-vuotiaan Lorcan vuonna 1936. Sitä ennen hän oli ehtinyt jo saavuttaa kunniaa ja mainetta.

Mustalaisromansseja -kokoelmassa on nimiteoksen lisäksi Lauluja sekä Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta. Suomennoksen on tehnyt oivasti alan suomalainen mestari, Kirsi Kunnas.

Lauluja ei ole mitään iloittelua: se kertoo kuolemasta.
Lorca kyselee, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tie-runossa Sata mustaviittaista ratsumiestä seitsemän tuskan huutoa rinnassaan ratsastavat, mutta minne? Samoin Ratsastajan laulu päättyy kysymykseen, kun Lorca tiedustelee, mihin musta ratsu kantaa kuollutta miestä.

Näistä kuolemaan matkaajien synkistä tunnelmista päästään Mustalaisromansseihin, joissa ei ole romantiikkaa tippaakaan. Unissakävijäromanssissa Lorca esittelee kuvaelman, jossa todellisuus ja uni sotkeutuvat. Surrealistisia näkyjä:
Mustalaisromansseissa Lorca käsittelee seksuaalisuutta. Uskoton vaimo -runossa nainen on pilalla, koska hän on maannut jonkun kanssa aiemmin.

Ällöttävyyteen päästään Taamar ja Amnon -runossa, jossa veli raiskaa siskonsa. Yksityiskohdissa ei säästellä.

Viimeisessä osiossa, Valituslaulua härkätaistelijan kuoleman johdosta, tarkastellaan taas kuoleman mysteeriä. Paitsi, ettei siinä Lorcan mielestä olekaan mitään mysteeriä. Kun kuolee, on kuollut ikuisesti. Ei mitään muuta.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Lopotti/Kirves/Koiramäen Martta ja Ruuneperi

Kuuntelin Tommi Kinnusen Lopotin äänikirjana.
 Sen päähenkilöinä ovat lapsena sokeutunut Helena ja homoseksuaali Tuomas. Helena on Tuomaksen täti, joten kirja on myös sukukronikka, joka alkaa sota-ajasta päättyen 2000-luvulle. Helena ja Tuomas joutuvat kamppailemaan löytääkseen oman paikkansa ja saadakseen muiden ihmisten hyväksynnän. Helena laitetaan pienenä tyttönä sokeainkouluun, jossa hänelle opetetaan, kuinka käyttäytyä kuin näkevä. Tuomas tietää jo lapsesta asti, ettei kuulu joukkoon. Kaiken lisäksi hän on sisarussarjansa nuorin, mikä lisää ulkopuolisuuden tunnetta jo oman perheen sisällä.

Lopotin hienous on siinä, miten se kuvaa oman minuuden löytämistä ja hyväksymistä. Harmittavaa on se, miten lopullisen onnellisuuden takeeksi on pystytetty ydinperhe puolisoineen ja lapsineen. Lapsettomuus taas pilaa parisuhteen, tekee elämästä pinnallista, saa ihmisen sekopäiseksi ja pakkomielteiseksi (pakko saada yhteys lapseen, jonka äiti on vienyt mukanaan, kauas isänsä luota). Vaikka kirjassa kuvattiin liberaalimmaksi muuttuvaa yhteiskuntaa, kirja sai silti näin ummehtuneen päätöksen. Aivan kuin olisi sittenkin yksi ainoa, oikea tapa elää. Vaikka koko ajan oli toitotettu aivan muuta.

Sitten vielä lyhyesti Kunnaksen Koiramäen Martasta ja Ruuneperistä ja Keskisarjan Kirveestä.
 Koiramäen Martta (vuodelta 2005) on kunnasmaisen upeasti kuvitettu satu Martasta, joka inspiroi kansallisrunoilijaa virsirunoudessa. Kunnas on kuvittanut kivasti osaksi tarinaa myös Runebergin runoja, kuten Saarijärven Paavon ja Topeliuksen iki-ihanan Koivun ja tähden. Oikein oiva fiktiohistoria lapsille, jonka kautta he saavat ensimmäistä kertaa tutustua lauantaiseuralaisiin - unohtamatta Fredrikan panosta kaiken taustalla.
Teemu Keskisarjan Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus kertoo nimensä mukaisesti sota-aikana kirveen kanssa murhanneesta Koljosesta. Kirjan loppupuolella Keskisarja pohtii hänen mielenlaatuaan tullen siihen johtopäätökseen, että Koljonen oli psykopaatti. Keskisarja käyttää analyysissään esimerkkejä muista historian hämärien järkyttävien surmatöiden tekijöistä vertaillen heitä Koljoseen.

Mikään hyvänmielen kirja Kirves ei ollut, kuten sisältökuvauksesta voitte päätellä. Keskisarjan kieli on omalaatuista ja se voi mataloittaa historiallisten kirjojen lukemisen kynnystä heille, jotka muuten pysyttelevät kaukana ko aiheen parista. Myönnettäköön, että Keskisarjan tutkima "pimeä historia" on myös kiinnostusta herättävämpi kuin peruspikkujättiläiset. Keskisarja ei kuitenkaan Ilta-Sanomat Goes History -tyyliin mässäile, mikä pitää aiheen tarkastelun asiallisena eikä sosiaalipornona.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Gilgames

Tein aikamatkan 4000 vuoden takaiseen Mesopotamiaan. Tämän hetkisessä maailman tilanteessa oli vähän lohdutonta lukea teosta, josta on otettu vaikutteita sellaiseenkin tuoreempaan tekstiin kuin Genesikseen. Sivistys syntyi seudulla, jossa juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä. Kaksoisvirranmaa antoi muulle maailmalle Gilgamesin ja nyt seuraamme vierestä, kun tätä muinaista korkeakulttuurin kehtoa tuhotaan ja sen viattomia ihmisiä tapetaan (tai annetaan hukkua Välimereen).

Gilgames oli todellinen henkilö, mutta Gilgames-eepoksessa hänen suuruuttaan (niin fyysistä kuin henkistä) on tietysti liioiteltu. Hän on puolijumala, joka hallitsee kovalla kädellä Urukin kaupunkia.

Asukkaat toivovat jumalilta kilpailijaa Gilgamesille, "kilpailkoot vaan keskenään, levätköön Uruk!". Kansa toivoo.

Kansa saa, mitä se pyytää: Enkidu syntyy jumalan arolle heittämästä savenkappaleesta.
Hän elelee villi-ihmisenä eläinten seurassa eristyksessä ihmisistä, kunnes eräänä päivänä hän kohtaa metsästäjän. Tämä kauhistuu Enkidua ja lähtee pyytämään apua. Gilgames antaa neuvon, että ota mukaasi nainen, ilotyttö, joka vie Enkidulta ajatukset pois riistansa kyttäämisestä.

Niin tietysti tapahtuu, koska himo sokaisee Enkidun. Monta päivää lemmiskeltyään Enkidu yrittää palata entiseen elämäänsä, mutta eläimet eivät enää hyväksy häntä seuraansa. Hän lähtee ilotytön mukana Gilgamesin luo. Toisin kuin kansa toivoi, heistä ei kuitenkaan tule kilpailijoita, vaan ystäviä toisilleen. He käyvät yhdessä surmaamassa Humbaban, joka on pahis ja suojelee metsäänsä raivokkaasti.

Tämän jälkeen he tappavat demonihärän, jonka jumalatar Istar on lähettänyt heidän kimppuunsa, kun Gilgames on kieltäytynyt ottamasta häntä vaimokseen.


 Mutta kaikki nämä tappotouhut kääntyvät Enkidun kohtaloksi: jumalat sairastuttavat hänet ja hän kuolee hitaan kuoleman Gilgamesin itkiessä ystävänsä menetystä.

Loppuosa kirjasta kertoo siitä, kuinka Gilgames lähtee etsimään keinoa saavuttaa kuolemattomuus. Hän matkustaa tapaamaan Utnapistimea, joka kertoo, miten selvisi jumalten tekemästä vedenpaisumuksesta rakentamalla arkin. Tämän myötä jumalat tekivät hänestä kuolemattoman. Hän neuvoo, kuinka Gilgames voisi saavuttaa kuolemattomuuden, vaan eihän se onnistu.

Viimeinen luku kertoo Gilgamesin keskusteluista kuolleen Enkidun kanssa.

Vaikka Gilgames kertoo sankarimiehistä, se myös osoittaa, että kaiken takana on nainen. Johtihan ilotyttö Enkidun ja Gilgamesin yhteen ja toisaalta petollisen naisen roolissa Istar vaikutti Enkidun kohtaloon, mikä ajoi Gilgamesin retkilleen.

Gilgamesissa kiehtoo se, ettei se ole yksipuolinen, väkivaltainen kertomus, vaan siinä esiintyy aina ajankohtaisia teemoja, kuten ihmisen kaipuu ikuiseen nuoruuteen ja kuolemattomuuteen. Ennen kaikkea se oli kuitenkin tarina ystävyydestä.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskiyön lapset

Luin Salman Rushdien Keskiyön lapsia viisi kuukautta. 
 Kuten Nuharuven arkistosta huomaatte, luin välissä muita kirjoja. Rushdien kanssa kun oli hieman alku- ja myös keskikohtavaikeuksia. Puolen välin jälkeen lukeminen helpottui, koska olin viimein hyväksynyt, että ei tämä tästä parane.

Keskiyön lapset kertoo Saleem Sinain lapsuudesta, nuoruudesta ja vähän nuoresta aikuisuudesta. Saleem (joka muuten on jonkinlainen kirjailijan alter ego) on intialainen muslimi, jonka perhe on varakas. Hänelle kuitenkin selviää, että hän on päätynyt Sinain perheeseen kohtalon oikusta ja hänen oikeat vanhempansa ovat köyhiä. Poika, johon hoitaja hänet vaihtoi sairaalassa, tuottaa hänelle myöhemmin ongelmia. Erikoisten elämänvaiheidensa takia Saleem uskoo siihen, että hänen elämänsä on ennaltamäärätty.

Ihmettelin mahtipontista alkua, joka sittemmin osoittautui aiheelliseksi. Keskiyöllä syntyminen oli antanut Saleemille kyvyn kuulla ajatuksia.
Kykynsä ansiosta Saleem yhytti muut 500 lasta, jotka olivat syntyneet tuona yönä klo 00-01 välillä. Kaikilla heillä oli jotain yliluonnollisia kykyjä. Saleem menetti taikavoimansa myöhemmin poskiontelohuuhtelun takia, mutta hänen saamansa tiedot muista keskiyön lapsista osoittautuivat kohtalokkaiksi muillekin kuin hänelle itselleen (hän mm. päätyy naimisiin yhden heistä kanssa): hänen tietojensa avulla heidät kaikki pakkosteriloitiin. Pakkosterilaatiolla ja kuvauksella slummien väkivaltaisesta tyhjennyksestä Rushdie ottaa kantaa Indira Gandhin politiikkaan. Intian ja Pakistanin historian vaiheita seurataan muutenkin kirjassa tiiviisti: kasvaahan Saleem aikuisuuteen yhtä aikaa Intian kanssa.

Keskiyön lapset oli mitä kiinnostavin aiheeltaan, mutta kerronnaltaan se polveili liikaa joka suuntaan. Rushdien tajunnanvirran mukana oli välillä vaikea pysyä. Tiivistäminen, sitä olisin taas toivonut. En esimerkiksi ymmärrä tarinantäytettä, jossa Saleem ihastui siskoonsa. Insestinen suhtautuminen kasvintoveriin tuntui epäuskottavalta (ja toi tosiaan taas lisää mutkia ennestään ryönää täynnä olevaan tarinaan). Mutta kun on kyse maagisesta realismista tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuna, mitä tahansa voi tapahtua vailla uskottavia perusteluja.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Layla

Kuuntelin Jari Tervon Laylan äänikirjana.
 Layla kertoo teini-ikäisestä kurditytöstä, joka pakkonaitetaan serkulleen. Hääyön jälkeen lakanasta ei kuitenkaan löydy veritahraa, mikä tarkoittaa tytölle kuolemantuomiota. Layla lähtee pakomatkalle läpi Euroopan ja saapuu Suomeen, jossa päätyy prostituoiduksi.

Laylan lisäksi kirjassa seurataan sutenööriä, Laylan kostomatkalle lähtevää isää ja veljeä, parikymppistä rasistia ja suomalaista prostituoitua. Tervon viesti on selvä: naisen asema on miehelle alisteinen niin muslimiyhteisössä kuin sekularisoituneessa lännessä. Ja se on hanurista.

Aihe on tärkeä, mutta se ei tee kirjasta hyvää. Ensinnäkin, Tervo ei onnistu vakuuttavasti kuvaamaan, miltä tuntuu nuoreksi naiseksi kasvaminen. Kun Tervo kirjoittaa Laylan fyysisistä muutoksista kropassaan, tekstistä paistaa se, että sen on kirjoittanut vanha setä. Koin myös vastenmielisyyttä lukiessani kuunnellessani seksikohtauskuvauksia. Voi tietysti olla, että ajattelin liikaa kirjailijaa tarinan taustalla, mutta kyllä hyvän tarinan pitäisi saada unhoittamaan sen tekijä. Oli kyseessä sitten millainen mediapersoona hyvänsä.

Mikä tässä nyt sitten eniten mätti? Ei edes se alati vallitseva perverssiyden tunne, vaan uskottavuusongelmat. Miten helposti Layla rupesi prostituoiduksi, vaikkei aikaisemmin ollut kyennyt edes huiviaan riisumaan. Olisi luullut, että hän olisi päätynyt samanlaiseen ratkaisuun kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-everin päähenkilö, sillä erotuksella, että hän olisi hypännyt sillalta ennen ainuttakaan huorauskeikkaa. Myöskään suomalaisprostituoitu Helena mielenmaisemaa prostituution suhteen ei enää alun jälkeen valotettu, vaikka hänellekin seksityöläiseksi ryhtyminen oli ensin vaikeaa. Ja epäuskottavuuden huipentumana on mainittava vielä se, kuinka rasistista tuli muslimi hänen ihastuttuaan Laylaan. Omituinen (koska alkoi, kun tyyppi stalkkasi Laylan seksitouhuja toisen asiakkaan kanssa), yksipuolinen rakkaus voitti sairaan päähänpinttymän. Joo-o, aikamoista satukuvitelmaa.