sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Nukkekoti

Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmä julkaistiin 1879. Loppuratkaisuun saakka - siis Helmerin ja Noran viimeiseen keskusteluun asti - luulin näytelmän menevän tyypillistä kaavaa; nainen on tehnyt väärin, nainen kärsii ja kuolee. Mutta ei, loppuratkaisu veti maton alta ja sai minut tuulettamaan (no, sisäisesti) kuin urheilukisoissa konsanaan. Ennen kuin mehustelen loppuratkaisun kuiviin, kerron juonesta.

Noran mies Torvald Helmer on asianajaja, joka on saanut ylennyksen pankinjohtajaksi. Helmer on käynyt kuoleman porteilla, mutta Nora pelasti miehensä lainaamalla rahat Italian-matkaan. Lempeä ilmanala tervehdytti Helmerin tyystin. Nora ei koskaan kertonut miehelleen totuutta siitä, mistä hän sai rahat. Helmerillä kun on selvä visio siitä, millainen naisen kuuluu olla: alisteisessa asemassa aviomieheensä nähden. Tämän omaisuutta, jonka tärkeimmät tehtävät ovat noudattaa aviomiehen tahtoa joka asiassa. Naurettavimpiin sääntöihin, joita Helmer on keksinyt, kuuluu neulomisen kieltäminen. Neulominen kun näyttää omituiselta, naisten soisi mieluummin harjoittavan kirjontatyötä.

Menneet teot alkavat muistuttaa itsestään Noralle, kun asianhoitaja Krogstad, joka on työskennellyt Helmerillä, erotetaan virasta. Juuri Krogstadilta Nora lainasi rahat ja jotta sotku olisi tarpeeksi epätoivoinen, Nora oli väärentänyt velkapapereihin kuolemansairaan isänsä nimen kolme päivää isänsä kuoleman jälkeen. Krogstad saa tämän kaiken selville ja alkaa kiristää Noraa.

Krogstad peruu kuitenkin uhkauksensa, koska hänen nuoruuden ihastuksensa ja Noran ystävä rouva Linde saa hänen päänsä pyörrettyä. Krogstad on ehtinyt antaa paljastuskirjeen kiristyksineen Helmerille, joka sen luettuaan on valmis rankaisemaan Noraa siitä, että tämä on toiminut hänen selkänsä takana. Mitään ei paina se, että Nora on toimillaan pelastanut miehensä varmalta kuolemalta. Krogstad on lähettänyt Helmerille myös kiristysten perumiskirjeen ja sen kirjeen jälkeen Helmerin mieli muuttuu taas: kaikki onkin taas hyvin.

Mutta Nora on tehnyt yllättävän ratkaisun. Oi, tästä alkoi kirjan parhaat osuudet! Nainenkin on ihminen, ei vain jonkun toisen jatke. Mitä hienoa feminististä ilotulitusta!
 Miksi nainen määritellään vain miehensä ja lastensa mukaan? Hänhän on ajatteleva ihminen, tasavertainen miehensä kanssa.
Siis ei naisen marttyyrikuolemaa, vaan rohkea päätös lähteä etsimään itseään ja jättää tyhjä, merkityksetön, pinnallinen elämä taakse. En kummastele yhtään, miksi Nukkekodin löytää usein noista "maailman xx parasta kirjaa" -listoilta. Todella vahva teos.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Jonathan Strange ja herra Norrell

Masentavatko pimenevät syysillat? Tylsistyttääkö arki kesän jälkeen? Kaipaatko elämääsi hieman taikaa? Mutta et mitään nuorille suunnattua fantasialässytystä teinilempineen? Jos vastasit myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, suosittelen Susanna Clarken Jonathan Strangea ja herra Norrellia.
Jonathan Strange ja herra Norrell oli kelpoa, viihdyttävää fantasiaa, jonka ansiosta sain pakoiltua kesänloppumismasennuksesta. Kun julistin täällä etsiväni hyvää fantasiakirjaa, mielessäni oli juuri jotain tämänkaltaista. Taputtelen tässä itseäni olalle hyvästä löydöstä, tämä kirja teki minut iloiseksi.

Jonathan Strange ja herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alkuun, Napoleonin sotien aikaan. Olen näköjään osannut tänä "kesänä" valita alitajuisesti kirjallisuuden ja muun käyttämäni median teemat sopimaan toisiinsa. Yle Radio 1:n Keskiajan heinäkuun aikana luin Canterburyn tarinoita ja nyt katsoessani Sota ja rauha -minisarjaa (loistava, muuten), olen lukenut samoista ajoista kertovaa fantasiakirjaa. Sota ja rauha jatkuu vielä kolme viikkoa, joten kerkeäisin sarjan pyöriessä lukea useammankin Austenin jatkaen näin siitä ajasta kertovien kirjojen lukua. Vaan Ibsenit taitavat voiton viedä Austenista..

Jonathan Strange ja herra Norrell alkaa siitä, miten magia on kadonnut Britanniasta. Magiaa on ollut aina, mutta sittemmin ihmiset ovat unohtaneet, kuinka sitä käytetään. Maagikko herra Norrell on ollut huolissaan, mitä tapahtuisi, jos kaikki tavalliset talliaiset alkaisivat kokeilla magiaa, ja hän onkin suuri syyllinen siihen, miksi magiasta ei oikein edes tiedetä mitään. Norrell kun on ostanut kaikki magian tutkimukset ja kirjat omaan kirjastoonsa ja jättänyt vain kaikki harmittomimmat opukset ihmisten saataville. 

Jonathan Strange, noin kolmekymppinen mies, on magiaan taipuvainen ja kykenee tekemään taianomaisia asioita, vaikkei ole päässyt eläissään lukemaan magia-aiheisia kirjoja. Ne kun ovat Norrellin huomassa. Norrell ottaa Strangen oppilaakseen, mutta Norrellin halu pimittää magia briteiltä aiheuttaa mestarin ja oppipojan välirikon. Asia on nimittäin niin, että Pohjois-Englantia hallitsi parinsadan vuoden ajan kaikkien aikojen mahtavin maagikko, John Uskglass, joka 400 vuotta sitten katosi, eikä ole sen koommin näyttäytynyt kenellekään. Norrell pitää Uskglassia pahana kuninkaana, mutta Strange näkee Uskglassin ihmisenä, joka teki magiallaan Britanniasta sen, mikä se on. 

Jonathan Strange ja herra Norrell kertoo ajasta Valitun jälkeen. Niin, tässäkin kirjassa on tämä perinteikäs fantasiakirjaa hallitseva juonikuvio: Messias-tarina. Mutta Messias on elänyt ajat sitten ja nyt seurataan, kuinka hänen perintöään yritetään elävöittää. Ja koska on Messias, täytyy olla myös Saatana, joka edustaa ehdotonta pahuutta. Tykkäsin tosi paljon villavatukkainen herra ja Stephen Black -kuviosta. Se, kun Stephen sukkuloi toden ja keijumaailman välillä - niissä Clarke sai taianomaisuuden todella välittymään. Mikä kiehtova, kauhea rinnakkaistodellisuus.