torstai 19. toukokuuta 2016

Työmiehen vaimo/Juha/Laulu tulipunaisesta kukasta

Olen tässä viime aikoina lukenut Gutenbergistä Työmiehen vaimon (klik), kuunnellut LibriVoxista Juhan (klik) ja Laulun tulipunaisesta kukasta (klik).

Lyhyesti (koska väsyttää):

Minna Canthin Työmiehen vaimo käsittelee työläisnaisen asemaa huonon aviomiehen alamaisena. Vaikuttava, kauhea, masentava, tärkeä. Ei niin muinainen kuin voisi kirjoitusvuodestaan (1885) päätellä.

Juhani Ahon Juhassa näin itsenäistymishaluisen Suomen ja emämaa Venäjän. Venäläinen Shemeikka oli kieroileva, ryöstöretkillä menestyksensä ansainnut, toisten vaimoilla leikittelevä huijari, jonka rinnalla käppyräjalkainen, vaatimattoman näköinen suomalainen Juha näytti pieneltä ja mitättömältä. Silti Juha uskalsi nousta Shemeikkaa vastaan, vaikkei saanut keltään apua. Loppu päättyi kuitenkin sydäntäsärkevään tuhoon.

Laulu tulipunaisesta kukasta oli Johannes Linnankosken menestyskirja viime vuosisadan alusta. Ei omannut Työmiehen vaimon vaikuttavuutta tai ollut yhtä tiivis kertomus kuin Juha. Lemmenleiskuntakuviot olivat hirveän paatoksellisia ja loppupuolen synninsovitukset tuntuivat päättymättömiltä. Tukkijätkien kisailut hengenvaarallisessa koskenlaskussa ja heidän asemansa kosijoina (=olivat kakkosluokan kansalaisia verrattuna talollisiin) olivat vahvinta antia. Pölönen käyttänyt ilmeisesti Kuningasjätkän esikuvana tätä kirjaa. Vaikka Olavin omantunnon kolkutukset olivat pitkitettyjä, pidin siitä, että naisellakin oli tässä vähän oikeuksia. Että myös miehen esiaviolliset suhteet laitettiin tilille.

torstai 12. toukokuuta 2016

Jane Austen, Ylpeys ja ennakkoluulo.


Luettu. Kuluneen vuorokauden aikana pakkoahmaisten loput, pari sataa sivua! Meikäläiseltä melkoinen suosionosoitus kirjalle/kirjailijalle. Sitä miettii, pitäisikö lainkaan lukea muita kirjoja kuin sellaisia, jotka vievät mennessään. 

Lähimuistissa lukukokemus Tolstoin Anna Kareninasta, joka ei vaikuttanut (ja vakuuttanut) läheskään samaan tapaan pontevasti. Samaa Tolstoin ja Austenin kirjoissa on se, että henkilöt ovat enimmäkseen kauniita hyvin toimeentulevia. Muistelisin että Anna Karenina on itsellinen siinä mielessä, että ottaa oman elämänsä täysillä haltuun - hylkää seniilin puolison ja riemuitsee nuoren ja viriilin Ronskin kanssa. Tuo elämän haltuunotto on lopulta niin kokonaisvaltainen, että nainen syöksyy huumehouruissaan junan alle. Hieman samantyylistä meininkiä on Austenin kirjan päähenkilöllä, Elizabethillä, mutta joka toki lukijan suureksi iloksi päätyy lopulta onnellisiin naimisiin alunpitäin turhantärkeäksi ylpistelijäksi luonnehtimansa miehen kanssa. Austenin kirjan henkilöt ovat herkullisia. Varsinkin mahtimies Darcyn täti, Lady Catherine, suorapuheisine näyttämön haltuunottoineen on kuin kuninkaallisen vahakabinetin kauhukomerosta. Hetkinen... nyt leikkas johonkin palmu-elokuvaan! Kuulen Jopi Rinteen äänen: "Rouva Skroof! Minulla on aivoissani merkintä hänestä..." ja samassa Hitchcokin Psyko-elokuvasta tuttu äitihahmo ryntää paikalle uhkaavasti puukkoa heiluttaen. Ääniraidalla tietenkin räjähdystä edeltävä varoitusääni, helvetillisen katkonainen sireeniujellus.

On tullu yriteltyä näitä "lista sata" -klassikoita. En oikein usko, että ihan heti vastaavaa löytyy. Jos löytyy, pakko hillitä tahtia. Tällaset tarinat/kirjat haittaa työntekoa ja arkirutiineita. Hyvää tietenkin on se, että kun uppoutuu kirjaan, välttyy euroviisuilta ja lätkähömpältä.

Vielä muuan luonnehdinta lukukokemuksesta. Alkuun, itseasiassa melko pitkään, tuntui siltä, että Ylpeys ja ennakkoluulo on yhdentekevää höttöä, tyhjiä sepustuksia tyhjien ihmisten tyhjästä elämästä. Mutta kaiken aikaa tarina kuitenkin etenee. Epäonnistuneen kosinnan jälkeen hra Dracyn Lizzylle kirjoittama kirje herätti lopullisesti: Ei saatana mitä tekstiä! MITÄ TEKSTIÄ! Kerrassaan käsittämättömän taitavaa sanailua. Tosin vähän olin nolona päähenkilön puolesta siitä, että tämähän menee kuin Simo Salmisen laulussa ainakin: "...se katto pitkään... ja kirjotti kirjeen... nyt on pakko mennä naimisiin... heeeei tulipa tenkka-tenkka-poo..."

Kijeet ovat kirjan parasta antia. Vähän jäi harmittamaan, ettei lopussa hra D:n tädiltään saamaa kirjettä "julkaistu" lukijan ihailtavaksi. Siinä kuulemma D:n morsiamesta kerrottiin selkeäsanaisesti ja suorapuheisesti mikä tämä oli naisiaan ja miten surkea oli sukutaustansa.

En yhtään epäile, etteikö Austenin teksti ole toiminut innoittajana monelle kirjailijalle. Tästäkin kirjasta varmaan tehty useita elokuvaversioita. Olen vasiten kieltäytynyt katsomasta esim. Anna Kareninaa elokuvaversiona, samoin teen Ylpeys ja ennakkoluulon suhteen. Elokuva on tulkinta kirjasta, ei mikään korvike. Otetaan esimerkki, vaikka se hra Darcyn kirje. Se on pitkä. Kun sitä lukee kirjasta, sen parissa viipyilee hyvinkin puoli tuntia... on käytävä kusella ja pestävä hampaat... Olisi puuduttavaa katsoa elokuvaa, jossa kirjeen sisältö tuodaan näin vitkaan ja harkiten, sana sanalta julki. Ei sellanen elokuva toimi. No, varmaan tuokin on toinen toistaan komeammin ratkaistu - niin näytelmä- kuin elokuvaversioissakin. Mutta jaksan olla poikkiteloin: Jos elokuvan keinoin esitetään seitsemän sivua tekstiä, kuvat on häiriöksi. Jooppas... ihan rupes kiinnostamaan.
.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Intoilija

Panu Rajalan Intoilija kertoo suomalaisen maisemavalokuvauksen - ja polkupyöräilyn - edelläkävijästä I. K. Inhasta.
Kukapa meistä ei tuntisi Inhan ottamia kuvia Mustialan heinäseipäistä, runonlaulajien Karjalasta tai viime vuosisadan alun Helsingistä. Nykyään Inha on siis suuruus, mutta kuten suurille taiteilijoille yleensä käy, heidän työnsä arvo ymmärretään vasta heidän kuolemansa jälkeen. Niin kävi I. K. Inhallekin, vaikka osa aikalaisista hänen neroutensa tajusikin.

Rajala on käyttänyt lähteinään Inhan omia kirjoja, hänestä kirjoitettuja elämäkertoja sekä muita häneen liittyvien ihmisten elämäkertoja. Minäkerronnan väliin Rajala on ottanut sitaatteja, jotka kertovat vastakkaisen puolen näkemyksen Inhan touhuista. Ainakin osa sitaateista on aitoja, esim. Aino Kallaksen. Mutta lähdeluettelon perusteella jäi epäselväksi, ovatko veljien lainaukset keksittyjä (en viitsinyt googlettaa kirjaa, ennen kuin olen kirjoittanut tänne oman näkemykseni). Etenkin Inhan ihastuksen kohteiden näkökulmat toivat  tarvittavan täydentävän lisän ja osoittivat, että nainen se osaa olla julma niin halutessaan. Aino Kallaksella taas tuntui olevan samansuuntainen, inhamainen suhde Herman Stenbergiin, millä osoitettiin molempien sukupuolien kykenevän tunteilla leikittelyyn.

Rajala kirjoittaa soinnukkaasti. Inha vaikuttaa hauskalta velikullalta, joskin alakuloinen pohjavire on alinomaa taustalla vaikuttamassa. Inha oli suuri taiteilija, joka ei kuitenkaan täysin saanut toteutettua kutsumustaan.

Kirja oli muuten perin eheä kokonaisuus, mutta yksi harmittava notkahdus tapahtui, kun Inhan läsnäolo tuntui katkeavan hetkellisesti Vienan Karjalan reissulla. Rajala kertoo niin innokkaasti runonlaulajista, että päähenkilö unohtui. Samalla kirja upposi omituiseen suvantoon ja menetin hetkellisesti mielenkiintoni. Onneksi lyhyen katkoksen jälkeen päästään takaisin Inhan vetämille kärryille ja tämän jälkeen pian koittava tapaaminen juuri naimisiin menneen Sibeliuksen kanssa on kerrassaan mainiota seurattavaa.

Edit// Luin arvioita Intoilijasta vasta postauksen kirjoitettuani, enkä tosiaan muistanut, että se syksyinen kohu johtui siitä, että kirjassa oli peräti 100 sivua Inhan omaa tekstiä. Nyt lukiessani luulin, että kursiivilla kirjoitettujen lainausten suuri määrä oli viime syksynä kuohuttanut (enkä oikein ymmärtänyt, miksi..). Mutta ongelma olikin se, että ei-kursiivilla kirjoitetut matkakertomukset olivatkin hyvin suurelta osin Inhan omasta kynästä. Hämmentävää - ja kyllä, väärin! Rajala oli ottanut Inhan tekstiä omakseen aika härskisti. Korostan kuitenkin, että kirja oli hyvä ja lukemisen arvoinen.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kuningas Lear

William Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin (löytyy täältä) vuonna 1605. Tyyliltään Lear on tragedia eli kuolo korjaa kovalla kädellä näytelmän hahmoja eikä loppua voi pitää onnellisena, vaikka hyvikset perivätkin maan.

Kuningas Lear päättää jakaa valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken.

(Kun pois nyt luovutamme hallituksen,
Maan-omistuksemme ja valtatoimet) —
Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii?

Kuningas kyselee. Vanhemmat tyttäret Goneril ja Regan isänsä käskystä kehuvat tämän olevan paras isä maan päällä, mutta nuorin Cordelia-tytär ei lähde mielistelyyn mukaan. Lear suuttuu tästä ja kieltää Cordelialta myötäjäiset. Kentin kreivi puuttuu Learin touhuihin, minkä vuoksi Lear suuttuu kreiville ja tuomitsee hänet maanpakoon. Myötäjäisten puutteessa Cordelia ei kelpaa kosimaan tulleelle Burgundin prinssille, Cordelia tästä närkästyy (eikä ihme, omanarvontuntoa kehiin!):

Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas.
En vaimoks mene hälle.

Mutta Ranskan kuninkaalle rahalla ei ole väliä:

  Oi, Cordelia,
Ihanin impi, köyhän' olet rikkain

Vanhemmat siskot ovat aina olleet kateellisia Cordelialle, ja alkavat juonitella nyt yhdessä pitääkseen asemansa:

 Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi.

Lear on Gonerilin luona, jonne hän saa vieraakseen naamioituneen Kentin kreivin, josta tulee kuninkaan apuri. Goneril ei oikein piittaa Learin ratsumiehistä, jotka sottaavat paikkoja ja käskee isäänsä irtisanomaan väkeään. Tästä kuningas suuttuu ja lähtee linnasta. 

Tragediasta huolimatta näytelmässä on huumorin pilkahduksia:

NARRI. Jos sinä, setä, olisit minun narrini, niin saisit selkääsi siitä, että olet ennen aikojasi tullut vanhaksi.
LEAR.
Kuinka niin?
NARRI.
Sinun ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin olit viisastunut.

Learin jälkeläisten lisäksi olennaisena kuviona näytelmään kuuluvat Glosterin linnan juonittelut, jossa äpäräpoika Edmund suunnittelee kaappaavansa vallan lailliselta perijältä Edgarilta. Hän kääntää isänsä Edgaria vastaan ja tämä joutuu pakenemaan kotoaan.

Näytelmä huipentuu siihen, että sisarukset sotivat toisiaan vastaan: Cordelian Ranska hyökkää Englantiin, jossa sitä vastassa on Gonerilin, Reganin ja Edmundin joukot, jotka voittavat Ranskan. Edgar taistelee petollisen Edmundin kanssa. Edmund häviää taiston. Samaan aikaan, kun veljekset selvittelevät välejään, tulee tieto, että Goneril ja Regan ovat kuolleet. Goneril on tappanut itsensä ja myrkyttänyt siskonsa. Syy on kolmiodraamassa, jonka keskiössä on Edmund:

Ma kihloiss' olin kumpaisenkin kanssa,
Nyt kaikki kolme naittaa kuolo.

Goneril oli ennen kuolemaansa käskenyt tapattaa vangitun Cordelian ja pelastusjoukot saapuvat tyrmään liian myöhään. Edmund kuolee vammoihinsa ja Lear suruun, jota kokee Cordelian kuolemasta.

Vallan saavat Englannissa Learin suvun sammuttua Kent ja Edgar. 

Mitä tästä kaikesta voimme päätellä?
Ihminen on vallan- ja muiden himojensa vietävänä, kuten Learin vanhimpien tyttärien kohtalot kertovat. Learin omahyväisyys esti häntä näkemästä Cordelian vilpittömyyttä ja antamasta sille arvoa kuin vasta liian myöhään. Cordelia onkin tarinan ainoa viaton uhri, joka kuoli, jotta Lear saisi rangaistuksensa. Kunniallisuus, uskollisuus ja rehellisyys ovat hyveitä, joita vaalivat Kent ja Edgar saavat lopussa palkkionsa. 

Näin Shakespeare heristelee meille sormeaan 400 vuoden takaa. Elämänviisauksien lisäksi Kuningas Lear oli tietysti tosi tylyä juonittelua. Mietin, että mikä perhana homo sapiens -lajissa on vikana, kun 1600-luvulla tehtiin tällaisia näytelmiä ja 2010-luvulla suosiossa on sellainen tv-ohjelma kuin Salkkarit?

tiistai 3. toukokuuta 2016

Grimmin sadut I: Ruusunen

Jacob ja Wilhelm Grimm keräsivät 1800-luvulla Saksassa talteen vanhoja kansansatuja, jotka painettiin kirjoiksi. Grimmit muokkasivat satuja enemmän lapsille sopiviksi, koska ne olivat alun perin tarkoitettu viihdyttämään aikuisia kuulijoita ja niiden sisältö oli sen mukainen.

Nykyään Grimmien saduista tunnetaan parhaiten Disneyn sokeroimat versiot; Lumikki, Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen. Suurin osa veljesten keräämistä saduista on kuitenkin jäänyt unholaan. Kun nyt olen ensimmäisen osan tästä vuonna 1999 julkaistusta Grimmien sadut -trilogiasta lukenut, ymmärrän jyvien erottuneen akanoista, mitä tulee satujen ikivihreyteen.
 Vaikka Grimmit karsivatkin väkivaltaisuutta (ja insestiä ja mitä lie muuta) saduista pois, osa on yhä liian karmivia lasten silmille ja korville. Esimerkiksi Outolintu-satu, niin viehättävä:
 Outolinnun kaltaisia tappamisella mässäileviä satuja on kirjan 67 sadusta aika monta. Kyllähän noista saduista saisi poistettua väkivallan, mutta jäljelle jäisi silti rakenteeltaan ja juoneltaan aika - suoraan sanottuna - huonoja tarinoita. Monien tarinan kohdalla väsytti myös niiden opettavaisuus. "Jos olet laiska et saa miestä ja olet onneton loppuelämäsi" tai "Jos olet laiska, kuolet jollakin kaamean väkivaltaisella tavalla".

Ne sadut, jotka ovat yhä edelleen suosittuja, erottuvat massasta. Kuten Ruusunen. Se on tosi lyhyt satu eikä siinä esimerkiksi lähdetä haahuilemaan pitkin maita ja mantuja etsien jotain saakelin tarvikkeita/apureita, joilla peitotaan appiukkokuninkaan/kuningattaren keksimät jäynät, jotta saataisiin naitua prinsessa (hieman hajoilin lukiessani noita seikkailusatuja, tuntui, että niitä on loputtomasti). Ehei. Prinsessan nukahtaminen satavuotisuneen pistettyään värttinällä sormeensa ja herätessään kuninkaan pojan suudelmaan on kaikessa simppeliydessään varsin tehokas kertomus. Kiehtovien unitouhujen lisäksi siinä ei sitä paitsi ole väkivaltaa (toisin kuin Disneyn elokuvassa!), minkä takia sen voi lukea lapsille sellaisenaan.

Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt Kuusi joutsenta, josta itse pidin paljon lapsena, vaikka se vähän surullinen olikin (ja joka kuitenkin mielestäni on parempi kuin nuo muut sadut keskimäärin). Loppu onneksi oli onnellinen (kaikki Grimmin sadut eivät totta tosiaan pääty onnellisesti). Tuntui hurjalta lukea tätä näin vuosikymmenien jälkeen: muistin hämärästi, minkälaisia tunteita satu minussa aikoinaan herätti, miten vähän pelkäsinkin sitä ja miten ajattelin sen olevan silloin jotain paljon enemmän kuin mitä se nyt oli. Muistin siis hetkellisesti sen, millaiseksi mielikuvitukseni oli lapsena ollessani sadun muovannut. Satu näyttäytyi minulle silloin vähän kuin 3D:nä, kun se nyt oli vain yksiulotteinen.
 On ymmärrettävää myös, miksi Kaksi kisälliä ei ole saavuttanut nykyaikana suurta suosiota:
Satujen mustavalkoinen maailma alkoi sen verran kyllästyttää, että vaikka olin suunnitellut lukevani loput Grimmin sadut tämän ensimmäisen osan perään, en siihen kyennytkään. Siirryn nyt jonkin haastavamman pariin.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kuningas Oidipus

Olen visuaalinen oppija. Muistan yläasteen historian tunneilta opetusfilmit toisesta maailmansodasta. Noista videoista ovat etenkin jääneet mieleen niiden aloitukset, joissa välähteli kuvia hakaristeistä valtioiden päämiesten kuviin. Jos joku kysyy minulta antiikin Kreikan pylväistä, niin voin kertoa, että joonialaiset pylväät esiintyivät lukion historian kirjan sivulla kuvassa, joka oli otettu aurinkoisena ja lähes pilvettömänä päivänä.

Kun mietin, olenko lukenut Sofokleen Kuningas Oidipuksen, mieleeni välähti (jälleen) heti kuva lukion historian kirjasta. Kirjan sivulla oli suorakulmion muotoinen, keltainen infolaatikko, jossa oli kerrottu Oidipuksen tarina. Muuta kuvaa Kuningas Oidipuksesta (kuten kirjan kantta) en saanut mieleeni, joten kävin sen lainaamassa kirjastosta.
  Kuningas Oidipuksen kansaa riivaa ruttoepidemia. Oidipuksen lanko Kreon tuo jumalalta viestin, että paha loppuu, kunhan edellisen kuninkaan Laioksen murha on kostettu. Tästä alkaa jännitysnäytelmä, joka pesee kaikki nykyaikana kirjoitetut dekkarit. Oidipus on luullut olleensa adoptiovanhempiensa biologinen lapsi, mutta kutsuttuaan luokseen näkijöitä ja lopulta paimenen, joka hänet vauvana pelasti, karu totuus paljastuu. Ennustus, joka hänestä annettiin, on käynyt sittenkin toteen. Hän surmasi vihanpuuskassa isänsä, jonka oikeaa henkilöllisyyttä ei tiennyt. Ja meni naimisiin äitinsä kanssa, koska luuli hänen oikean äitinsä olevan Korinthissa.

Totuuden tultua ilmi, Iokaste hirtti itsensä ja Oidipus pisti silmänsä sokeiksi vaimo-äitinsä vaateneuloilla. "Toden totta, aiemmin oli onnea ollut onni. Sen tilalla oli tänään vain sekasorto, kuolema ja häpeä." Kuvaili palvelija sen, miten nopeasti ihmisen onni voi kääntyä.

Kreon päästi Oidipuksen tämän pyynnöstä lähtemään maasta, mutta "mikään elämässä saamasi ei sinulle jäänyt".

Viimeinen vuorosana on kuorolla, jonka viisaat sanat olkoot muistutuksena:
Ei kannata kadehtia kenenkään onnea, koska elämä voi tuoda yhtäkkiä kärsimyksiä ihan jokaisen tielle.

Anna Kareninan jälkeen olen vältellyt kirjojen esipuheita, mutta koska Oidipuksen tarina oli tuttu ja esipuheen oli kirjoittanut suomentaja, idolini Veijo Meri, selasin johdannon läpi.

Meri kirjoitti:
"Me elämme samaa kulttuurin vaihetta kuin Oidipus ja Sofokles. Jos ajattelemme islantilaisia saagoja, Raamattua ja Shakespearea, niiden normit ovat paljon arkaaisempia ja primitiivisempiä ja meille monesti täysin vieraita ja käsittämättömiä. Ne näyttävät olevan tuhansia vuosia vanhempia kuin Sofokleen. Hänen näytelmässään jumalat eivät ole kauppiaita ja heimopäälliköitä, jotka voi ostaa ja lahjoa."

Tähän lisäisin vielä sen, miten armollinen Oidipuksen tarina oli. Kreon olisi voinut tappaa hänet ja hänen lapsensa, mutta sen sijaan antoi Oidipuksen lähteä ilman rangaistusta. Jos olisi tosiaan oltu vaikkapa Poltetun Njalin saagassa, niin Kreon olisi luultavasti järjestänyt verisen koston. Kuolihan hänen siskonsa Oidipuksen takia.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Korppi ja Kultakuoriainen

Edgar Allan Poen novelleihin tutustuin kolme vuotta sitten Kauhutarinoita-äänikirjana. Tuohon äänikirjaan oli koottu seitsemän novellia, jotka löytyvät myös Korppi ja Kultakuoriainen -nimisestä kokoelmasta.

Tässä kirjassa ei ole kaikkia Poen novelleja, mutta sellainenkin löytyy: Jaana Kapari-Jatan vuonna 2006 suomentama Kootut kertomukset. Olen tykästynyt Poehen, joten tuo kokoelma on hankintalistalla.

Poe on nykyajan lukijalle helppo pala. Tarinat eivät sisällä uskonnollista paatosta tai ylitsepursuavaa melodramatiikkaa. Tarinoidensa perusteella Poe vaikutti muutenkin aika modernilta ihmiseltä uteliaisuutensa vuoksi (= tiede ei uhka, vaan mahdollisuus). Hän oli kiinnostunut luonnontieteistä ja ihmisen parantamiseen liittyvistä uusista tuulista, kuten mielisairaala- ja kaksi hypnoosi-kertomusta osoittavat. Tosin kaikki nuo kolme tarinaahan päättyvät epäonnisesti, mutta kiintoisaa, että Poe oli keksinyt kirjoittaa moisista aiheista.

Näistä aikaisemmin minulle tuntemattomista tarinoista pidin eniten Kultakuoriaisesta, joka ei ollut kauhukertomus, vaan siinä ratkaistiin mystisen hyönteisen arvoitusta. Tarinassa oli huumoria, mikä kaiken kauhun keskellä oli varsin virkistävää. Muista novelleista Musta kissa oli ainoa, joka oli niin vastenmielinen, että jouduin pikalukemaan. Lapsien ja eläinten kaltoinkohtelu aiheuttavat minussa pahoinvointia.