maanantai 25. huhtikuuta 2016

Majakka

Jo ensilehdiltä oli selvää, että pitäisin Majakasta (1927). Pitäisin siitä todella paljon.
Outoa kyllä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun luin Virginia Woolfia. Vähän hävettää tällainen myöhäisherääminen, koska Woolf on kuitenkin yksi 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita. Woolfin lukeminen saattoi olla minulle täysin uusi kokemus, mutta hänen tyylinsä ei. Kuinka moni kirjailija hänestä onkaan ottanut vaikutteita? Ainakin Tove Jansson tuli alvariinsa mieleeni.

Majakan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin saaristoon, jossa Ramsayn suurperheellä on kesäasunto. Perheen kanssa kesää on viettämässä muutama ystävä. Ensimmäisessä osassa eletään aikaa ennen maailmansotaa. Rouva Ramsay on tarinan keskipiste, kaunis nainen ja lempeä äiti, jota katsellaan ihaillen ja myös arvostellen. Rouva Ramsay on luvannut pojalleen Jamesille, että hän pääsisi käymään saarelle näkyvällä majakalla seuraavana päivänä. Herra Ramsayn mielestä sää on kuitenkin niin huono, että majakalle ei voi purjehtia.

Aikaa kuluu, mutta Ramsayn perhe tuttavineen ei tule vuosiin saarelle. Sillä aikaa, kun kesäasunto rapistuu rouva Ramsay kuolee, samoin yksi perheen tyttäristä ja yksi pojista kaatuu rintamalla. Sodan päätyttyä he palaavat saarelle. Nuorimmat lapset James ja Cam ovat nyt teini-ikäisiä. Heidän isänsä pakottaa heidät purjehtimaan kanssaan majakalle kuin täyttääkseen sen lupauksen, jonka lasten äiti antoi 10 vuotta sitten ja jonka hän itse torppasi. Lapsilleen herra Ramsay on kova isä, tyranni, jonka käskyjä on toteltava. Rouva Ramsay on läsnä koko ajan sekä saarelle jääneiden vieraiden että purjehtijoiden mielissä.

Majakka on mahdottoman kaunis kirja. Se vastasi siihen kaipaukseen, jota aina haikailen kirjoja lukiessani: selitti elämää. Kertoi minulle asioita, joita en tiennyt voivan sanoiksi edes pukea. Kuten tällainen näkymä:
Tai tämä:
Nuharuvessa toistan itseäni lakkaamatta ja lempparitoistoni taitaa olla valitus siitä, kuinka kirjailija ei kykene luomaan uskottavaa maailmaa ja hahmot ovat ohuempia kuin pergamentti. Woolfilla ei toden totta ole tätä ongelmaa. Kaikilla hahmoilla oli oma sisäinen maailmansa ja kappaleen sisällä saatettiin useamman kerran hypätä yhden pääkopan sisältä toisen ja jopa kolmannen sisään. Niin taidokasta.

Ja nämä havainnot ympäristöstä ja itsestä.. ainutlaatuisia ja tosia.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Maan avaruus

Gabaldonin jälkeen halusin lukea ei-viihteellisen historiallisen romaanin, joka ei aiheuttaisi ärsyyntymistä hukatuista mahdollisuuksista. Siksi käännyin Antti Tuurin tuotannon puoleen, sillä Tuuriin voi aina luottaa. Maan avaruus - sehän oli taattua laatua.
Maan avaruus kuuluu Pohjanmaa-sarjaan ja on ilmestynyt 1989. Tämä kirjasarja on Tuurin palkituin, Lakeuden kutsu sai Finlandia-palkinnon ja ainakin Uusi Jerusalem oli myös aikoinaan F-ehdokkaana. Pohjanmaa-kirja sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Itse en ole aiemmin tästä sarjasta lukenut yhtään kirjaa. Äitini suku -sarja on tutumpi ja siihen kuuluvia kirjoja lukiessani sain tietää sen, että Tuurin kirjat ovat itsenäisiä teoksia, lukijalta ei edellytetä aiempien sarjaan kuuluvien osien lukemista. Tietysti aiemmat ja myöhemmät osat täydentäisivät tarinaa ja Maan avaruuden jälkeen kiinnostus muita osia kohtaan jäi kyllä kytemään.

Tuurin kirjoitustyyli on hyvin omintakeinen. Minäkertoja kertoo menneessä aikamuodossa kokemuksistaan tuntemattomaksi jäävälle kuuntelijalle. Maan avaruudessa minäkertojan henkilöllisyys paljastuu vasta loppupuolella. Hän on Hakala, joka on Kanadassa ottanut uudeksi nimekseen John Hawk, koska hänen nimensä on saanut negatiivisen leiman muiden suomalaisten siirtolaisten keskuudessa.

Maan avaruus kertoo tosiaan suomalaisista siirtolaisista Kanadassa 1920-luvun lopulla. Tässä ei ole minkäänlaista siirtolaisromantiikkaa mukana, Tuurilla kun ei ole taipumusta romantisointiin. Juuri todenmukaisen historiakuvauksen takia hänen kirjansa tälläkin kertaa valitsin. Ja realismiahan tässä piisaa, siirtolaisten osa ei ollut helppo. Se oli kovaa työtä, nälkää ja köyhyyttä. Sen lisäksi, että 1920-luvun lopussa ovella kolkuttivat sekä lama että pölymyrskyt, suomalaisten kesken eripuraa aiheuttivat vielä vuoden 1918 tapahtumat Suomessa.

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta sanonpa taas: Tuurin kirjat ovat matalan kynnyksen historiaoppaita. Olipa kiinnostuksen kohteesi teosofia, kanadansuomalaisuus tai pilvenpiirtäjien rakentaminen 1900-luvun Yhdysvalloissa, niin Tuurin kirjoista löytyy historiallisesti luotettavia tietoja näistä aiheista.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Matkantekijä

Ennen Matkantekijän lukemista kysyin itseltäni, miksi haluat lukea tämän? Eivätkö kaksi aiempaa kirjaa tuoneet jo selväksi, että ei tämä tästä parane. Eikä minulla oikein ole mitään yksiselitteistä syytä siihen, miksi kajoan yhä uudelleen tämän amerikkalaisen viihdekirjailijaan tuotantoon. Muukalaisen jälkeen pidin Gabaldonia "tarpeeksi kelvollisena fiktiohistorioitsijana", mikä oli syynä siihen, että luin heti perään Sudenkorennon. Nyt en enää ole niin varma tuosta tittelistä, jopa Kjell Westön kaikilla pikku historiallisilla nippelitiedoilla kyllästämää tyyliä tuli ikävä (hah, siinäpä kaksi ääripäätä, Westö ja Gabaldon). Sudenkorentoa lukiessani revin hiuksia päästäni, kun rouva G. hukkasi tilaisuuksia toisensa perään. Miksi, oi miksi, kirjailija ei saa aiheesta enempää irti? Miten tämä voi olla näin TYLSÄÄ, vaikka kyseessä aikamatkailu 1940-luvulta 1700-luvun Skotlantiin ja Ranskaan?? Samoja ajatuksia pyöri mielessäni kahlatessani läpi Matkantekijää. Välillä tuntui, että kirjailija olisi voinut sijoittaa tarinansa mihin aikakauteen hyvänsä. On tietysti muistettava, että kyseessä on viihdekirja, jonka tarkoitus on käsitellä aihetta hyvin pintapuolisesti. Joku voisi sanoa, että kyllähän Claire oli jo tässä vaiheessa tottunut ympäristöönsä, mitäpä sen kummallisuuksia kuvailemaan?! Vaan ei se noin mene. Minäkin olen tottunut elämään vuonna 2016 ja silti teen koko ajan havaintoja ympäristöstäni. Esim. tänään mietin, miten mukavasti sammalmättäät ovat puskeneet esiin lumen alta ja onpas ihmisiä runsaasti harrastamassa frisbee-golfia.

Voin tietysti taas kysyä itseltäni, miksi ihmeessä jälleen kerran luen tämän osaston kirjoja, kun tuntuu olevan vähän turhan raskasta mielenterveydelleni? Palaan aiheeseen postauksen lopussa.
 Matkantekijässä oli hyvätkin hetkensä. Kirjan alussa (~200 s.) Jamien tarinaa jäljitetään sekä 1960-luvulla että menneisyydessä. Tämä oli ihan kiinnostavasti toteutettu, koska tarina eteni koko ajan ja siinä pysyi jännite aina siihen asti, kunnes Claire tapasi Jamien kirjapainossa. Alkupuolenkin osiossa oli tietysti omat hölmöt hetkensä. Clairen keskustelun työkaverinsa kanssa harlekiiniromaanin paneskelukohtauksista Gabaldon oli kaiketi tarkoittanut itseironiseksi. Eihän hänen omien kirjojensa sivukaupalla pitkät paritteluriitit eronneet mitenkään esimerkeistä, joita Claire luki harlekiinikirjoistaan. Edelleen olen sitä mieltä, että koitukseen johtaneet tai johdattelevat kohtaukset olivat halpoja keinoja yrittää pitää lukijan mielenkiinto yllä. Sillä sen Gabaldon kyllä oli ymmäränyt, että mielenkiinnon ylläpitoon tarvittiin konsteja, koska hänen kirjansa ovat reilusti ylipitkiä (panokohtausten jättäminen olisi muuten lyhentänyt näitä tiiliskiviä huomattavasti ja kirjatkin pysyneet kiinnostavampina). Eli seksikohtauksilla on täysin päinvastainen tarkoitus kuin miksi Gabaldon ne tarkoitti.

Gabaldon keskusteleekin itsensä kanssa kirjojen pituudesta. Gabaldon ei nimenomaan ole osannut tehdä oikeita valintoja.
Vielä pari seikkaa, jotka ärsyttivät alkupuolen osiossa: lastaan imettävä nainen harjoittaakin todellisuudessa esileikkiä, jotta voisi myöhemmin koitustella miehensä kanssa samassa asetelmassa (onko jonkun mielestä vauvan imetys kiihottavaa seurattavaa? jösses sentään) sekä 4 sivua kestävä, pehmopornomainen kuvaelma siitä, kuinka 35-vuotias mies makaa 17-vuotiaan kokemattoman tytön. Mutta kun on se Jamie niin ihana ori <3<3. Not.

Clairen saavuttua Jamien luo, tapahtuu paljon asioita vauhdilla. On bordellia, tulipaloa, salamurha, akupunktiota harjoittava kiinalainen, uuden avioliiton paljastuminen, kälyn syytökset, salainen aarre, merimatka Karibialle, sekoilua ja eksymistä toisista Karibialla.. ja kuin ihmeen kaupalla tärkeimmät hahmot kuitenkin löytävät toisensa ja säilyvät hengissä. Kaiken tämän tapahtumapaljouden keskellä turhauduin ja kyllästyin, koska mitä enemmän tapahtumia, sitä tylsempää tämä oli. Fokus puuttui. Tämä oli yhtä sillisalaattia koko homma. Toimintaa muka-hauskalla huumorilla sävytettynä, välillä kylmässä terhakoituvia nännejä.. vähän sitä sun tätä! Kunnes koittavat viimeiset 50 sivua ja Gee saa jälleen homman hanskaansa. Yhtäkkiä sitä ollaankin päästy taas osaksi tiivistunnelmaista kertomusta, jonka päätteeksi voi odottaa jonkinlaista jännittävää ratkaisua. Aikamatkailun mysteeri, onneksi se tuotiin taas mukaan. Sen pitäisi olla ajatuksen tasolla läsnä koko ajan! Karibian mystinen taikuus tuo siihen oman mausteensa. Toisin sanoen, 900 sivusta 300 oli lukemisen arvoisia.

Sanoin, ettei minulla ole mitään yksiselitteistä syytä tämän kirjasarjan lukemiseen. Voin silti myöntää, että jollen olisi tykännyt Outlander-tv-sarjasta, tuskin lukisin näitä kirjoja. Ja kuten sanoin, Gabaldonilla on aina toisinaan hetkensä. Kuulin, että seuraavissa osissa Claire kehittyy lääkärinä. Clairen 60-luvun ja entisaikojen lääketieteen yhdistäminen on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Vieläkin kyllä odotan sitä penisilliinin keksimistä.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Perilliset

Perilliset (1955) alkaa sitaatilla H. G. Wellsin kirjasta Historian ääriviivat, jossa kuvataan neandertalinihminen vastenmieliseksi hirviöksi. "..on saattanut olla alkuna kansantarinoiden peikoille." Wells kirjoittaa. Peikko-ajatusta William Golding hyödyntää kirjansa lopussa.

Varsin nopeasti käy selväksi, että Golding haluaa osoittaa Wellsin olleen väärässä. Goldingin neandertalinihmiset ovat kaikkea muuta kuin hirviöitä. Lok ja Fa nousevat kirjan päähenkilöiksi sen jälkeen, kun nykyihminen on käynyt tuhoamassa heimon asuinsijan tappaen suurimman osan heimon jäsenistä. Nykyihminen tässä, kuten Kärpästen herrassakin, on pahinta, mitä luonto on synnyttänyt. Homo sapiens onkin se hirviö. Perillisissä on sitä samaa syvää ahdistusta, mitä Goldingin tunnetuimmassa teoksessa. Molemmat kirjat ovat eloonjäämiskamppailua, Perilliset alkaa ensin nälkää vastaan taisteluna, mikä neandertalinihmisille oli normaalia arkea. Nykyihmisten poimiessa heimon jäseniä yksi kerrallaan, kirja saa trillerin piirteitä.

Perilliset on viimeiseen lukuun saakka kuvattu neandertalilaisten näkökulmasta. Neandertalilaisten tuntemukset ovat konkreettisia: silmät täyttyvät vedellä, sisällä polttaa tuli.. Golding kuvaa heidät yksinkertaisiksi. Mutta silti he eivät ole tyhmiä tai vähäarvoisempia kuin nykyihmiset. Neandertalilaisilta puuttuu se, minkä avulla homo sapiens on taltuttanut maapallon omaksi temmellyskentäkseen: tuhoamisvimma.