tiistai 29. heinäkuuta 2014

Rautatie

Palasin rikospaikalle eli kuuntelin pitkästä aikaa kirjan äänikirjana. Eikä olisi kannattanut. Rautatien lukija eläytyi liian voimakkaasti tekstiin ja pilasi Juhani Ahon hauskoiksi tarkoittamat vitsit rasittavalla näyttelemisellään. Äänikirjojen lukijan on suhtauduttava lukemaansa neutraalisti. Vähän saa äänenpainoja muutella, mutta tällainen näytteleminen tekee kuuntelukokemuksesta hirvittävän.

Juhani Aho kuuluu siihen samaan kastiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisia kirjailijoita, jotka ammensivat teoksiinsa antaumuksella aihetta nimeltä "hölmöt, suomalaiset maalaistollot". Samasta maljasta ovat aiheensa noukkineet myös mm. Maiju Lassila, Joel Lehtonen, Ilmari Kianto ja F.E. Sillanpää. Kyseiset kirjailijat ovat suhtautuneet maaseudulla asuviin suomalaisiin kyllä kaikella rakkaudella, mutta miksei koskaan kukaan kirjoittanut älykkäästä, yhteiskunnan tapahtumista kartalla olevasta maanviljelijästä? Koska 100 vuotta sitten sellaisia ei ollut. No, Väinö Linnahan kyllä kertoi tästä, että eipäs yleistetä, että maaseudun ihmiset on aina kuvattu vain tietämättömiksi idiooteiksi. Suurin osa heistä varsin tietämättömiä kyllä oli, koska eipä ollut lukutaitoisia kaikki ja tietoliikenne oli vähän toista kuin nykyään. Uutiset olivat sanomalehden ja suusta suuhun -menetelmän varassa.

Rautatie kertoi Matista ja Liisasta, jotka saavat pappilasta kuulla, että Pohjois-Savoon on yltänyt rautatie-niminen kuljetusväline. Rautatie laittaa parisuhteen lujille ja erinäisten käänteiden jälkeen pariskunta lähtee katsomaan tuota mystistä kapistusta vasta kuukausia sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran kuulivat siitä. Koska historia kiinnostaa, noukin tästäkin kirjasta taas enemmän aikalaiskuvausta: ihmisten välisiä suhteita ja pienviljelijöiden päivisiä puuhasteluja tilallaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko"

Yöpöydälle jäävä kirjallisuus tarkoittaa yleensä jotain tiiliskiviä, jotka ajanpuutteen (tai mielenkiinnon-) jäävät kesken. Minun tämän vuoden yöpöytäkirjallisuus on kyllä kaikkea muuta. Eilen loppuun saattamani Takana puhumisen taito oli ohut ja helppolukuinen ja samaa voi sanoa tästä toisesta 7 kuukautta pöydälläni lojuneesta kirjasta. Kauko Röyhkän Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko" kun on enemmän kuvakirja kuin perustekstipainotteinen elämäkerta. Tai no, ei se kyllä elämäkertakaan ole, koska se keskittyy vain Haapasalon 90-luvun Venäjän-vuosiin.

En kuitenkaan usko oli fiilikseni, kun kirjan sain loppuun. Sen verran uskomattomia tarinoita Haapasalolla oli elostaan näyttelijäopiskelijana Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja sitten ihan päätoimisena näyttelijänä. Röyhkä on kirjoittanut kirjan haastatteluosuuden vuoropuhelumuotoon, joten Haapasalon juttujen välissä näkyvät Röyhkän kommentit. Jotka eivät ole yhtään taivastelua. Jos minä olisin haastatellut Haapasaloa, olisin väliin kommentoinut jatkuvasti, että "ei, nyt keksit". Tai voihan olla, että Röyhkäkin on epäillyt, mutta ne eivät ole päässeet kirjaan asti.

Haapasalo on hyvä tarinankertoja ja mielelläni olisin lukenut hänen kokemuksistaan enemmänkin. Jäi vähän sellainen tunnelma, että kuvia oli siksi niin runsaasti, koska Haapasalolla ei ollut enempää aikaa olla haastateltavana. Kuvat korvasivat siis itse asiaa. Ja mieluummin olisin katsellut kuvia sieltä 90-luvulta, johon kirjassa esiintyneet muistelot sijoittuivat. Joka tapauksessa kirja oli lukemisen ja katselun arvoinen, hauskoja juttuja, olivat ne sitten totta tai eivät.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Takana puhumisen taito

Päätin, että Vittulajänkän jälkeen tyhjennän yöpöytäni. Ei sen päällä loju kuin kaksi kirjaa, mutta ne kaksikin ovat liikaa, koska ensimmäinen on lojunut siinä tammikuusta ja toinen huhtikuusta. Ensimmäinen on vielä niin suuri, että se vie aika paljon tilaa. Ja jos en niitä lue nyt, ne ovat siinä vielä ensi kesänäkin, koska hitto, enhän minä talvella kerkeä muuta tehdä kuin gradua.

Aloitin yöpöydän tyhjennyksen pienempikokoisesta. Ostin huhtikuussa yhden ihanan (vain minä voin käyttää tietokirjasta sanaa ihana..) kirjan ja tuolloin oli Suomalaisessa menossa kampanja, jossa uuden kirjan ostaja sai kaupanpäällisiksi Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman. Meinasin itse asiassa kieltäytyä tästä lahjasta, koska

a.) en tarvitse turhaa rojua elämääni
b.) epäkiinnostavat kirjat ovat nimenomaan turhaa (hyviä kirjoja kyllä keräilen ja niitä divarista etsimällä etsin)
c.) en pidä Anna-Leena Härkösestä.

Mutta en sitten kieltäytynyt. Ajattelin antaa Härköselle mahdollisuuden - taas. Teininähän luin tosi paljon Härkösen kirjoja, koska laiskuuttani ajauduin usein siihen tilanteeseen, etten jaksanut aina lähteä kirjastoon metsästämään uutta lukemista saatuani edellisen opuksen loppuun. Tuolloin käännyin sitten vanhempieni kirjahyllyn puoleen. Hyllystä löytyi paljon klassikoita, mutta niitä enemmän dekkareita ja sitten tätä Härköstä. Kun olin lukenut klassikot ja dekkarit, vuorossa oli Härkönen. Enkä hirveän vakuuttunut ollut yhdestäkään Härkösen kirjasta, en edes Häräntappoaseesta, joka 90-luvun lopun ja 00-luvun alun teinistä oli aika vanhentunut kuvaus teini-iästä.

Parikymppisenä sisko suositteli Härkösen kolumnikokoelmaa, joka oli ihan ok, mutta ei mitään sen enempää. En kuitenkaan ajautunut turhautuneen raivon valtaan, joka seurasi Härkösen romaanien jälkeen (saakeli, mitä kuraa! NGH!#####hästäg hästäg). Tämä muisto mielessäni en kieltäytynyt Suomalaisessa kirjakaupassa tästä uusimmasta kolumnikokoelmasta, jonka nainen on suoltanut.
Noh. Mitkä fiilikset tästä kirjasta jäi? Tai näistä kirjoitelmista.

Ensinnäkin, Anna-Leena Härkönen on taitava kirjoittaja. Sitä en kiellä. Hän osaa asettaa sanansa ammattimaisesti. Mutta kirjoituksen sisältö ei olekaan niin taidokasta, vaan se on melkoisen tylsää. Kokoelman puoliväliin asti haukottelin lukiessani, kun kirjailija tarttui teemoihin melko hampaattomin ikenin. Ikävöin Hynystäkin välillä. Hynynen osaa sen, mitä Härkönen ei uskalla viedä loppuun: itseironian. Härkösellä sitäkin kyllä on, mutta ei tarpeeksi. Uskalla nauraa itsellesi enemmän, neuvoisin tätä naista. Mutta kyllä kokoelmasta löytyi jotain ihan osuviakin juttuja. Esimerkiksi Kosto, Revontulien pointti ja Naamakirja olivat hyviä.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli kaikkien huulilla silloin, kun aloittelin lukiotaivaltani. Noihin aikoihin itsekin sain avattua tämän kyseisen kirjan, mutta alussa tapahtuva päähenkilön itsensä virtsalla metallista irrottaminen pakkassäässä oli liikaa. Tuohon aikaan jätin vielä kirjoja kesken, nyt luen kerran aloittamani kirjan loppuun vaikka väkisin.

Näin 14 vuotta vanhempana voin sanoa sen, mitä jo 16-vuotiaana uumoilin, kun kirja jäi alkutekijöihinsä: ei tämä niin kummallinen ollut. Yhtenäisen tarinan sijaan Vittulajänkä on oikeastaan novellikokoelma, joka käsittelee päähenkilö Matin lapsuutta ja varhaisteini-ikää Pajalassa, Tornionjokilaaksossa. Jutut ovat melkoisen väritettyjä kertomuksia, jopa niin, että riveistä paistaa pieni teennäinen huumori. Yleensä minuun kyllä uppoaa kaikenmaailman alatyyliset vitsit, mutta Vittulajänkässä ne ovat jotenkin liian itsevarmasti kerrottuja. Että "haha, nyt kirjoitan tästä kullijutusta just näin ja kaikkia lukijoita naurattaa".

Olen kiinnostunut eri maailmankolkista ja niissä asuvien ihmisten kulttuureista. Vittulajänkässä tarkasteltiin mielenkiintoisesti paikallisten sielunelämää ja sitä olisi saanut olla lisääkin. Knapsumaisuus oli kirjan hauskinta antia (tässä kohdassa huumori toimi). Valitettavasti sitä kesti vain kaksi sivua. Mielestäni Napapiirin pohjoispuolella elämä on hirvittävän kiehtovaa. Erämaassa kun on oma viehätyksensä. Vittulajänkä tyydytti hieman uteliaisuuttani Ruotsin lappilaisista, mutta olisi kyllä mukava lukea jotain vakavahenkisempääkin kirjallisuutta, joka sijoittuu nimenomaan Pohjois-Ruotsiin. Pohjois-Suomea käsitteleviä kirjoja on itselläni jonossa jossain hamassa tulevaisuudessa. Esimerkiksi Tabu siellä odottelee.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Sivullinen

Albert Camusin Sivullinen kertoo 30-vuotiaasta miehestä, jolle kaikki on melko yhdentekevää: äidin kuolema ja tyttöystävän kosinta merkittävimpinä tapahtumia eivät liikauta miehessä suuria tunteita. Tämän yhdentekevän-asenteensa vuoksi hänet tuomitaan kuolemaan taposta, joka tulkitaan murhaksi, koska hänen välinpitämätön suhtautumisensa on huomattu laajemmaltikin ihmisten parissa. Syyttäjä pitää häntä tunnevammaisena hirviönä, joka pystyy kylmäverisesti suunnittelemaan tekojaan (ja nyt järkytyin Ranskan giljotiinin käytön historiasta.. siis vieläkö 1940-luvulla sillä mestattiin? Wikipedia tiesi, että viimeinen julkinen giljotiinimestaus Ranskassa tapahtui 1939.)

Camusin teos on kirja kaiken merkityksettömyydestä. Romantikolle se on kyynisyyden julistus. Luultavastikin kaikki on ihmiselämän lopussa täysin samantekevää. Ehkä ihminen vapautuu täysin vasta kuolon lähetessä, mutta onneksi Sivullinen ei ollut pidempi kirja, koska se kerkesi ahdistamaan 160 sivun isokokoisen fontin voimin jo aivan tarpeeksi.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Vihan hedelmät

Mustarastas-pökäleen jälkeen halusin puhdistua laadun parissa. Kehen tässä maailmassa voi luottaa, jotta ei peräjälkeen tulisi lukeneeksi kuraa? John Steinbeckiin nyt ainakin. Eedenistä itään oli melkoisen vavahduttava lukukokemus, joka porautui syvälle ihon alle. Vuonna 1939 julkaistu Vihan hedelmät oli yhtä rankka ja vaikuttava kirja. Yle TV 1 on useampana vuonna lähettänyt kesäisin kymmenen jakson kirjaohjelmia, joissa on vuosittain ollut oma teemansa. Yhtenä kesänä teemana oli "kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa". En muista, oliko kellään osallistujalla Vihan hedelmiä esimerkkinä tällaisestä kirjasta, mutta olisi kyllä pitänyt olla.

Eedenistä itään -kirjassa liikuttiin luomiskertomuksen maisemissa. Vihan hedelmissä matkataan kohti Kanaanin maata ja lopussa palataan Genesikseen, kun vedenpaisumus peittää kaiken alleen. Kuin Israelin kansa, myöskin Vihan hedelmien Joadin perhe kokee menetyksiä ja vastoinkäymisiä matkan aikana. Eikä elo Kanaanin maassa ole niin auvoista kuin mitä he olivat ehtineet kuvitella ja uneksia.

Vihan hedelmät on puistattava kertomus laman riivaamasta Yhdysvalloista, jossa pellot pakko-otettiin suurten yhtiöiden omistukseen ja maanviljelijät ajettiin pois tiluksiltaan. Steinbeck ottaa väkevästi kantaa sen puolesta, josta Arvid Järnefelt kirjoitti jo 1900-luvun alussa: maa kuuluu kaikille. Tekisi mieleni kirjoittaa nykyistä suomalaista maatalouspolitiikkaakin tähän yhteyteen, mutta ehkä säästän sen toisille foorumeille ja tyydyn vain toteamaan saman, minkä Steinbeck: miksi maan omistavat sellaiset tahot, jotka asuvat kaukana kaupungeissa, eivätkä edes tiedä, miten maata viljellään?

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Mustarastas laulaa

Halusin lukea traagisen rakkaustarinan, joka on kirjoitettu viimeisen 20 vuoden aikana. Sellaisen laadukkaan, hieman yhteiskuntakritiikkiä sisältävän rakkaustarinan, jonka pääosassa kuitenkin olisi nimenomaan kahden ihmisen välinen suhde. Tyyliin Ian McEwanin Sovitus.

Yleltä tuli (Teemalta?) toukokuussa minisarja Mustarastas laulaa, joka perustui Sebastian Faulksin samannimiseen romaaniin vuodelta 1993. En ehtinyt minisarjaa katsoa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olihan sitä kehuttu ja tarina vaikutti kiinnostavalta. Koska olin jostain saanut sellaisen käsityksen, että kirjana Mustarastas laulaa on Sovituksen-tasoinen lukukokemus, kävin sen kirjastosta lainaamassa.

Vaan siinähän se nähtiin taas, että älä koskaan usko, mitä muut sanovat NYKYkirjallisuudesta (ennen 1900-lukua kirjoitetut kirjat, joita on kehuttu, ovat poikkeuksetta aina lukemisen arvoisia).

Ensimmäiset 150 sivua Mustarastas oli Fifty Shades of Graytä. Kirjailijan ulosanti oli paneskelukohtauksia lukuunottamatta kuin lapsen kirjoittamaa. Hahmot vain tekivät asioita vailla mitään tolkkua. Stephenin ja Isabellen rakkaustarina syttyi mielestäni kovin heppoisesti ja niistä jörnimiskohtauksista: ihan oikeasti! Ei kiinnosta. Jane Austen osasi sanoa sen rivien välistä, sinä Sebastian Faulks kuulostat joltain Sinä-Minä-lehden teini-ikäiseltä kirjoittajalta. Olisi ehkä kannattanut jättää jotain kirjoittamatta, sillä eritteiden yksityiskohdista kertominen löi kirjaan vahvan harlekiinileiman.

Kirjan tärkein tapahtuma eli raskaana olevan Isabellen häipyminen Stephenin luota oli kyllä kaikkein käsittämättömin ja hatarin käänne. Perustelut horjuivat kuin makkaratikun päälle asteteltu tiiliskivi. Siis miksi jätti Stephenin? Miksi? MIKSI? Ja toisaalta, ei oikeastaan edes kiinnostanut, koska hahmot olivat sellaista hattaraa, että niihin ei oikein voinut samaistua. Yhtä moniulotteisia kuin ne paperinuket, joilla leikin kersana.

Hajoilin siis melkoisesti ensimmäisen sadan sivun aikana, mutta kun sotaan päästiin, Faulks yllätti positiivisesti. Sotaan sijoittuvat kohtaukset (ja onneksi niitä oli paljon) kun olivat kirjan ehdottomasti parasta antia.
Mutta sitten, ihan tyhjästä, hypättiin ensimmäisen maailmansodan maanalaisista tunneleista vuoteen 1978, jossa päähenkilön lapsenlapsi eli 38-vuotiasta elämäänsä. En ymmärtänyt, miksi Elizabethin elämästä ei ollut voinut tehdä kehyskertomusta ihan kunnolla. Siten, että koko kirja olisi alkanut vuodesta -78 ja siitä sitten loikattu aina välillä I ms:an? No, oli miten oli, mielestäni koko Elizabethin olisi voinut jättää kirjasta pois. Sillä sain pieniä raivareita siitä, millaiseksi pälliksi tämä lapsenlapsi oli kuvattu.

Ja tämän hahmon kohdalla vaivasi se, mikä riivasi koko Mustarastas laulaa -kirjaa (toistetaan nyt vielä itseä): hahmojen hitonmoinen yksiulottuvaisuus ja asioiden tapahtuminen vähän liian yksinkertaisen helposti. Esimerkiksi Elizabethin yhtäkkinen kiinnostuminen isoisästään vain se takia, että kuuli uutisista, että oli kulunut 60 vuotta I ms:n päättymisestä (ja siihen saakka tyyppi ei edes tiennyt, milloin oma äitinsä oli syntynyt). Enkä kestä sitä, ettei Elizabeth tiennyt mitään kummastakaan maailmansodasta, vaikka itse oli syntynyt 1940, jolloin luulisi omaavan muistoja II ms:sta. Pommitettiinhan Iso-Britanniaakin ahkerasti, että eivät siviilit välttyneet omakohtaisilta sotakokemuksilta, vaikkeivät rintamalinjan alta joutuneetkaan kotejaan jättämään.

Otti päähän myös suunnattomasti se, minkälaisiksi Faulks oli kuvannut 70-luvun lopun britit. Elizabethin lisäksi kukaan muukaan hänen tutuistaan ei tiennyt mitään sodista, ei esim. sitä ketkä olivat sodan osapuolina ja miksi sodittiin ja miten sodissa kuoli miljoonittain ihmisiä. Siis hä? Vuonna 1978 II ms:n päättymisestä oli reilu kolmekymmentä vuotta. Joko britit tosiaan ovat jotain Anna "sen sijaan, että ihmiset olisivat kiinnostuneita menneestä ajasta, pitäisi keskittyä nykyhetkeen" Abreun kaltaisia LÄHIhistoriasta kiinnostumattomia kuplassa asuvia idiootteja tai sitten Faulks taisi kertoa omasta yleissivistymättömyydestään. Suomalaiset (annaabreun kaltaisia harvoja vatipäitä lukuunottamatta) tuntevat kyllä oman maansa historian niin, että tuntevat tietysti 1900-luvun sotahistorian ja sen lisäksi voivat selittää, miten esimerkiksi, isoviha näkyi heidän kotipaikkakunnallaan. Tai jos on kyseessä länsisuomalainen paikkakunta, asukkailla on tiedossa, miten nuijasotaa käytiin heidän kotikonnuillaan.

No joo, ehkä minä en ihan kuulunut tämän kirjan kohderyhmään. Koska minulle on tärkeää, että jos kirjoittaa historiallisen romaanin, osaa tehdä hahmoistakin historiallisia. Ei anakronistinen paperinukke ole uskottava eli kiinnostava. Jollekin 50 shades of grayn lukijalle tämä saattaakin näyttäytyä vakavastiotettavana, sodanvastaisena rakkauseepoksena. Mutta kun on lukenut Teurastamo 5:n, hiemankin höttöinen sotaromaani vaikuttaa kornilta, kliseitä täynnä olevalta kakkakikkareelta. Juuri sellainen oli Mustarastas laulaa.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Suuria odotuksia

Charles Dickensin Suuria odotuksia edustaa kirjailijan myöhäiskauden tuotantoa. Olin ennen kirjan lukemista sanonut, että se tulee olemaan viimeinen Dickens, jonka luen, koska en ole tähän saakka ollut kovin innoissani kirjailijan tuotoksista. Tylsää jaarittelua, olen kuvaillut hänen teostensa olevan. Mutta Suuria odotuksia yllätti positiivisesti: tämä ei ollut tylsää laisinkaan. Eikä kovin paljon tyhjää jaarittelua, vähän kyllä, mutta vain vähän. Harmitti vain, kun tarina oli niin kovin tuttu minulle jo ennestään, sillä olin nähnyt siitä kaksi filmatisointia, joista ensimmäinen oli David Leanin Suuret toiveet ja toinen minisarja Suuria odotuksia vuodelta 2011.

Suuria odotuksia kertoo Pip-nimisestä pojasta, joka asuu väkivaltaisen siskonsa ja tämän miehen kanssa köyhissä oloissa Englannin maaseudulla. Pipin arkeen tulee eloa, kun kylän rikas ja outo vanhapiika haluaa Pipin tulemaan ajoittain vierailemaan hänen luonaan. Tämän neiti Havishamin luona Pip rakastuu Estellaan, joka on vanhanpiian koppava ottotytär. Neiti Havishamin luokse tehdyt vierailut saavat Pipin halveksimaan omia kotiolojaan ja jopa siskon miestä, joka on kuitenkin hänen elämänsä rakkain ihminen. Sattumoisin Pip saa salaiselta taholta suuren omaisuuden käyttöönsä ja hän lähtee Lontooseen opettelemaan herrasmieheksi - juuri tätä Pip on toivonut.

Dickensin kirjojen sivuhenkilöt ovat usein hyvin kummallisia. Suurten odotusten kummallisin hahmo  ehdottomasti neiti Havisham. Tuo nuorena rakkauteen pettynyt, hääpäivänään jätetty nainen on eristäytynyt maailmasta omaan taloonsa ja käyttää yhä hääpukuaan. Vuosikymmeniä vanha, mädäntynyt ja hämähäkkien verkkoihin peittynyt hääkakkukin on yhä siinä paikallaan, johon se aikoinaan jätettiin. Neiti Havishamin elämäntehtävä on kasvattaa maailmaan nainen, joka kostaa miehille hänen kokemansa vääryydet. Tämän Pip ymmärtää vasta liian myöhään.

Neiti Havisham on katkeroitunut vanhapiika potenssiin tuhat. Jäätyään kurjan pelimiehen pettämäksi, hän menetti elämänilonsa ja järkensä. Erittäin tragikoominen hahmo ja en tiedä, vähän taas suutahdin: totta kai naimaton nainen on taas joku friikki, kun on kyse 1800-luvun kirjallisuudesta. Mutta hitto vie, oli se aika herkullinenkin hahmo.

Dickensiä kannattaa lukea, jos 150 vuoden takainen Englanti kiinnostaa (tai ainahan kirjailijat kertovat ennen kaikkea omasta ajastaan, vaikka kirjoittaisivat historiallisia romaaneja tai scifiäkin). Fiktiivisen tarinan sisältä löytyy tosiasioita siitä, miten tuolloin elettiin. Dickens kuvailee esimerkiksi sitä, miten vangit oikeussalista poistuttuaan pureskelivat lattialta keräämiään yrttejä. Täysin luonnollinen asia tuohon aikaan. Viitteistä selviää, mistä he saivat käsiinsä yrtit: "Oikeussaliin saapujilla oli tapana tuoda mukanaan hyvän tuoksuisia kukkavihkoja ja yrttikimppuja, joita he nuuhkivat tukehduttaakseen vangeista uhoavan hirvittävän lemun. Yrttejä oli siroteltu myös salin lattialle."

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Uneton yö

Elokuva pohjautuu Stephen Kingin kirjaan.. tv-sarja pohjautuu Stephen Kingin kirjaan.. Tällaisia tietoja saa lukea yhtenään tv-oppaasta. En ollut koskaan lukenut yhtään Kingin kirjaa. Koska Hohtoa ja Stand By Me:tä lukuunottamatta kaikki näkemäni pohjautuu Stephen Kingin kirjaan -tv- tai elokuvatuotannot ovat olleet suoraan sanoen luokattoman huonoja, oletin, että Kingin kirjat eivät mitään kaunokirjallisuutta ole.

Ja Unettoman yön perusteella voin sanoa, että kaunokirjallisuus on tosiaan kaukana tästä "kauhu"kirjailijasta. Uneton yö oli paskinta höttö-jopa-harlekiinimaista-paskaa, jota olen piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkäääään aikaan lukenut. Tietysti kirjan uskomaton kökköys tuntui vielä erityisemmän kököltä, kun olen viime aikoina lukenut maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Tipahtaminen Taikavuorelta paskaläjään, voisin kuvailla tilannettani.

Uneton yö oli 700 sivua tylsää jaarittelua. En ymmärrä, miksi tämä skeida on kirjastossa kauhuosastolla. Tai siis, olihan tämä kauhistuttavan huono. Sikäli ymmärrettävää..

Jos vähän valotan, mistä pökäle kertoi, niin alkuhan vaikutti lupaavalta. Ralph Roberts alkaa kärsiä unettomuudesta (ajattelin, että nyt tulee jotain ihmismielen syövereihin sukeltavia juttuja, jotka alkavat näkyä mielisairautena. Juuri mielen järkkyminen on kauhistuttavaa ja siitä saisi ja on saatu aikaan varsin pelottavia kirjoja ja elokuvia. Kuten nyt vaikka Hohto. Siis se Kubrickin elokuva, kirjana varmaan huono, mutta Kubrickin kaltainen nero sai taiottua kankaalle siitä masterpiecen) ja nähdä auroja kaiken elollisen ja elottoman ympärillä. Sitten aletaan mennä metsään. Ilmaantuu outoja pikku-ukkoja, jotka ovat kuoleman asiamiehiä. Sekin oli teoriassa ihan hyvä idea, se, että ihmiset jakautuvat sen mukaan, ketkä kuolevat tarkoituksen mukaan, ketkä sattuman kautta. Mutta kirjassa homma ei toimi ollenkaan, koska King ei osaa tehdä siitä uskottavaa ja kaikki lopun oudot seikkailut, joihin Ralph joutuu, on koetettu epätoivoisesti apinoida paremmista kirjoista. Tämän King myöntää kirjassa itsekin.

Huulilleni jäi kirjan luettuani yksi kysymys: miksi Kingin tuotantoa on filmattu niin innokkaasti? Maailma on pullollaan niin paljon parempia tarinoita kuin mitä tämän kirjailijan aivoista syntyy.

Nyt Dickensin pariin. Se on ehkä tylsää jaarittelua myös, mutta kaikessa paatoksellisuudessaan siltikin antoisampaa ja monikerroksisempaa kuin harlekiinipaska, jota tämä amerikkalainen pervo suoltaa.