lauantai 22. helmikuuta 2014

Leijapoika

Klassikoiden välissä luin Khaled Hosseinin Leijapojan vuodelta 2003. Kirja alkaa 1970-luvun kuningasvallan hallitsemasta Afganistanista, jossa 12-vuotiaat Amir ja Hassan elävät viatonta pikkupoikien elämää. Hassan on Amirin ja hänen isänsä, Baban, palvelijan, Alin, poika ja on palvelija itsekin, parhaalle kaverilleen Amirille. Amirin ja Hassanin suhde ei täten ole tasavertainen, Hassan kuuluu etniseltä taustaltaan vähemmistöön, joten tämäkin aiheuttaa Amirin ylemmyydentunnetta Hassaniin nähden. Vaikka Amir vähätteleekin usein Hassania, tämä on kuitenkin hänen elämänsä tärkein henkilö.

Leijapojan alku - tai ensimmäiset reilu 100 sivua - ovat kirjan väkevin osuus: pikkupoikien välinen ystävyys, Hassanin uhrautuva lojaalisuus ystäväänsä kohtaan, lapsuuden loppuminen järkyttävään tapahtumaan ja Amirin petos muodostavat yhdessä tiiviin kertomuksen, jossa syyt ja seuraukset seuraavat toisiaan kohti onnetonta loppua.

Neuvostoliiton miehityksen jälkeinen aika ja siitä johtuva Amerikkaan muutto ovat kirjan merkityksettömintä antia. Afganistan ja Hassan jäävät vähän sivuun ja tilalle tulee Amirin perheenperustamisyritykset ja muu, joka ei oikeastaan kauheasti kiinnosta ja tuntuu vähän irralliselta kokonaisuuteen nähden. Amirin palatessa Afganistaniin 2001, kirjaan tulee taas eloa, koska palataan takaisin siihen, mistä kirja alun perinkin kertoo.

Leijapoika herätti minussa kiinnostuksen tutustua afgaanikirjallisuuteen. Sellaisiin kirjoihin, jotka on kirjoittanut joku sellainen afgaani, joka on asunut Afganistanissa kaikki valloitusajat kommunisteista talibaneihin.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kerro minulle, Zorbas

Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas vuodelta 1946 onnistuu sekä naurattamaan että koskettamaan mielen syövereitä. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä kirjailijasta, joka omistaa Kreetalla ruskohiilikaivoksen. Hän palkkaa työnjohtajaksi Zorbaksen, koska ei itse tiedä kaivostouhusta oikein mitään.

Kirjailija on iältään 35-vuotias, hän kamppailee sen kanssa, ettei pysty oikein tuntemaan mitään. Zorbas diagnisoi kirjailijan ongelman johtuvan siitä, että tämä lukee liikaa kirjoja. Että hän lukee niin paljon, että koko todellinen elämä jää kokematta. Zorbas itse on kuusikymppinen, mutta pystyy katsomaan maailmaa lapsen silmin: kaikki on uutta ja ihmeellistä, hän elää hetkessä ja patistaa kirjailijaakin siihen. Zorbas on kokenut kovia, mutta hän ei ole menettänyt elämänhaluaan. Hänen suurin murheensa on se, että hän kuolee ja niin moni ihana nainen jää elämään hänen jälkeensä.

Ymmärrän helposti, miksi juuri tämä kirja löytyy Guardianin listalta. Sen lisäksi, että Kerro minulle Zorbas osaa viihdyttää lukijaansa, se sisältää myös pohdintaa kaiken tarkoituksesta. Kirja avautuu kerros kerrokselta kuin sipuli, ja mitä syvemmälle siinä etenee, sitä koskettavammaksi se käy. Mutta turha pelätä, ylitunteelliseksi se ei ylly missään vaiheessa, kuvaapahan vain karulla tavalla ihmismielen pimeitä puolia. Huumori kuitenkin säilyy mukana: se syntyy mainion hahmon, Zorbaksen edesottamuksista.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Alfred Döblin: "Berlin Alexanderplatz"

Tehtävänanto: Aikaa 15 minuuttia. arvio kirjasta.

Epätoivoinen sutaisu korkeintaan tästä tulee. Mutta periaate vois olla se, että kun kirjaa lukiessa aikaa kuluu päivä, kaks...muutama viikko, on vain hyvä pyrkiä arvioissa nopeuteen ja niukkuuteen.

Surkeilevien alkujuontojen jälkeen ite asiaan:

Saksalainen ekspressionismi! Grünewaldin Kristus! Ernst Ludwig Kirchner! Otto Dix! Georg Grosz!  Brecht! Fassbinder! Viimeksimainitun nelitoistaosaista sarjaa Döblinin kirjasta tuli katsottua 80-luvulla. Enpä arvannut, että loistavan tv-sarjan taustalla on vähintäänkin yhtä merkittävä kirjallinen teos.

Nyt tulee juonipaljastus, jos joskus olet aikeissa lukea Berlin Alexanderplatzin, älä lue tätä:

Kirja kertoo Berliinin liepeiltä murhattuna löydetyn prostituoidun tarinan, ollen kuitenkin päähenkilönä sekalaisia töistä ja rikollisista afääreistä tunnettu Franz Biberkopf (Ransu Pierukoppa - Olutpää", vitsillä nimeänsä aikoinaan väännettiin...) Kirja alkaa siitä kun F. vapautuu vankilasta ja päättyy osapuilleen toteamiseen: "...jälkeen Biberkopfille tarjotaan apulaisporttivahdin tointa keskikokoisessa tehtaassa. Hän hyväksyy tarjouksen. Sen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa."

Voisko kirjan päättää paremmin! Vanha klassikko, "...ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.." joutaa unohtua, kyllä tää "sen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa" on ihan yliveto!

Itse hra Biberkopf ei ole oikeasti mikään paatunut rikollinen, vaan olosuhteiden uhri. Todellinen rikollinenkin kirjassa esitellään, varsinainen psykopaatti, Reinhold, joka on syypää Biberkopfin ystävättären murhaan ja on kuin ensiairut siitä mitä saksanmaalla oli 30 -luvulla tuleva.

Totta puhuen kirjan päähenkilö on miljoonakaupunki Berliini, jonka kiihkeä elämänrytmi, liikenteen pauhu, ihmisvilinä, mainokset, kuulutukset etc saa kirjan sivuilla sanallisen muodon. Yksi selitys hetkittäiseen raskassoutuisuuteen lienee huomio, johon tuon tuostakin havahduin: "ei stna! täähän on RUNOUTTA!"

nonni, menipä kymmenisen minuuttia yliaikaa..

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Poltetun Njállin saaga

Minulla ja Zällä on menossa yhteinen lukuhanke: meinataan lukea omaan rauhalliseen tahtiimme 100 maailman parasta kirjaa. Tuolta listalta olen tähän mennessä lukenut 24 kirjaa, joten 76 olisi enää jäljellä.

Mutta tämä siis tiedoksi, jos ihmettelette, miksi me luemme samoja kirjoja samaan aikaan. Nuharuvessa ollaan blogin alkulähteillä: lukupiiritunnelmissa.

100 maailman parhaan listalta sain viikonloppuna päätökseen islantilaisen Poltetun Njállin saagan. Saaga on peräisin 1000-luvulta, mutta se kirjoitettiin ylös vasta 1200-luvulla. Kirjoittajan henkilöllisyys ei ole tiedossa.

Poltetun Njállin saaga alkaa lyhyillä esikertomuksilla eri henkilöistä. Alun jälkeen kertomusten henkilöt alkavat liittyä toisiinsa ja saaga muuttuu yhtenäiseksi kostotarinaksi. Kostonkierre alkaa kahden naisen välisestä kyräilystä, kun ystävysten Gunnarin ja Njállin vaimot eivät voi sietää toisiaan ja alkavat tapattaa toistensa palvelusväkeä.

Saagassa on Raamatun tapaan sukuluettelot lukujen alussa aina silloin, kun saagassa esitellään uusi henkilö. Raamatussa sukuluettelot ovat todistusaineistona siitä, että kirjoittajat ovat koko ajan perillä tarinoissa esiintyvien henkilöiden esi-isistä (Jeesuskin voidaan jäljittää kuuluvaksi kuningas Daavidin sukuun). Njállin saagassa joissakin sukuluetteloissa esitellään hahmojen esi-isien olleen joko ensimmäisiä islantilaisia tai ensimmäisiä asukkaita tietyissä Islannin osissa. Tärkein merkitys sukuluetteloilla taitaa kuitenkin olla se, kuinka kostokierteessä olevat ihmiset ovat sukua toisilleen. Kirjan lopussa oli itä- ja etelä-Islannin kartat, koska saaga sijoittui noille seuduille. Olisin vielä toivonut sukupuita kartan lisäksi.

Njállin saaga valotti islantilaisten esihistoriaa. Jos saagaa on uskominen, islantilaiset kävivät aina Suomessa ja Venäjällä saakka. Islantilaisten varhainen oikeuskäytäntö tulee myös hyvin selville: ihmisen tappamisesta joutui vastuuseen, mutta mitä suurempi suku, sitä varmemmin rangaistuksesta pääsi luistamaan.

Mitenkäs se suosikkirunoilijani sanoikaan..
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!

Onkohan mikään tässä maailmassa tärkeämpää kuin tutustua muiden maiden ja kansojen kulttuureihin ja (edes yrittää!) ymmärtää niitä? Kiitos Antti Tuurille, joka avasi suomennoksellaan minulle ihmeellisen, maagisen islantilaisen muinaismaailman. Aika kova lukupiirihaaste olisi lukea kaikkien kansojen kansalliseepokset. Tosin, tällä 100 maailman parhaaksi väitetyn kirjan listalla päästään aika pitkälle tuota kansalliseepos-haastettakin..

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mrs. Dalloway, Virginia Woolf

Varoitetaan tajunnanvirtakirjojen lukemisesta, varsinkin tässä Virginia Woolfin tapauksessa, kandimaisteritasolta annetaan ymmärtää, että pikkusormi jäykkänä tulee sinun saikkakippoa, joka Imperiumissa teekuppina (have a NICE cup of tea!) tunnetaan, nosteleman ja sirosti, ylähuuli äärimmilleen kireänä maisteleman. Ehdottomasti tulee välttää moukkamaista ruraalis-vulgaaria ryystämistä, tämä eritoten aterioitaessa yhdeksän ruokalajin päivällisillä, keittoruokia lusikoitaessa. Ei niin, etteikö alahuulikin tule olla tiukaksi pingottuneena varsinkin silloin kun keskustellaan imperiumin hallinnasta ja erilukuisista käytänteistä alamaisten kurissa pitämiseksi ja näinmuodoin voittojen maksimoimiseksi. Arvomerkkejä ja lisää hilloa sille inspehtoorille, joka kuningattaren nimissä inkkareita intialaisia tunnolisen tulosvastuullisesti kurmoottaa. Ja kiinalaiset, piruvie, ne on viimeinkin saatava kuriin ja järjestykseen. Niitä on ammuttava kaukaa mereltä tykeillä ja niitä on juoksutettava päin piikkilankaa päin konekivääritulta päin armahtavaa oopiumhumausta että oppivat arvostamaan kehruujennyn heille kutomia kankaita ja käymään kauppaa sellasten kanssa jotka sen hallittee (mikä suunnaton markkina!)... Mutta yhtäkaikki: huulet kireinä on sinun dallowaysi lukeminen. Ja jos erehdyt lukemastasi arvion kirjoittamaan, älä suin surmikaan tee sitä tajunnanvirtatekniikalla, sillä sellainen on arvaamattoman tylsää ja aikaaviepää ja sinut on tuomittu epäonnistumaan sillä sitä sinä surkimus et osaa! Oikeaa tajunnanvirtaa, sitä miten ajatukset ihmisen ajukopassa sinkoilevat, säkenöivät, lilluvat vyöryvät sakkautuvat hyhmettyvät könstääntyvät kuohuten kärtsäävät kiehuen pulputtavat sutjakkaasti sujahtavat etsetera, ei voi jäljiltellä. Eikä näinmuodoin siis sanoina paperille näytölle kirjaimina bitteinä jonoiksi järjestellä. Voipa muuten lause katketa kesken ja aihe vaihtua just kunVille Haapasalon jutuissa hyytvävää epätoivoa, että vankileirien saaristo sais oman ohjelmasarjansa "Siperiaa kahlittuna, vankileirit 30 vuodessa" Ville on suvereeni tyyppi. Mukava, mukaansatempaava vilpitön huoleton rento aivan niin, tosi rento. Esimerkillinen Ville! Rohkea. Ajattelepa vain omalle kohalles, kuka on valmis siihen mihin Ville nuorna miesnä neuvostovennäälle mennessään, uhkarohkea loikka suoraan tuntemattomaan. Totaali kielikylpy HETI! Jos täällä ite pähkäilee että opettelisko kyyrillisiä aakkosia, ja sitä miten sanottais venäjäks minne matka mitä kuuluu onko nälkä vituttaako ootko kuullu hyviä huhuja entä huonoja ahistaakos siellä puuttiinin venäjällä onko teillä sanan ja sanomisen ja mikä tärkein ajattelemisen vapaus, niin eipä sitä koskaan tule alottaneeks kun on paljon muitakin asioita tärkeämpiä ensin hoidettavana. Niin että jäipä se venäjä tämän elämän aikana opettelematta. Vähän minä tässä jäämeri 30 päivässä ohjelmasarjassa kaipaamaan Arkangelia ja siellä Sutjaginin linnaa. Varsinkin kun Kauko, tää Röyhkä (mikä liekään senkin tyypin nimi oikeasti, vaan tokkopa sillä väliä koska Röyhkä nimisnä) on kirjan kirjottanu. Mulla kuitenkin on tallessa lehtileike tai oikeammin yks sanomalehden sivu jossa juttu Röyhkän visiitistä Arkangeliin. On siinä kuvassa Olga-nimisen naisen kanssa. Taustalla se Itse, liikemies Sutjaginin Linna! Olisin odottanut Villen visiteeraavan tuossa venäjänmaan upeimmassa rakennuksessa (kauas taakse jätän Kisin saaren paanukattoiset hirsipalatsit kuin myös tuon tuhannet ortodoksitemppelit, ne sipulitsydeemit). Sutjaginin linnassa oli tyyliä, siinä oli rock and siinä oli roll! Huomataan sana oli. Alleviivataan se oikein: oli. Tarkastin näetsen asiaa jostain, kvg tai tube. Löyty kuvia palavasta rakennuksesta. Mainitaan saunaa lämmitetyn turhan pontevasti. Voi harmi. Olen vuosikaudet hautonut mielessäni arkangelinmatkaa: sutjaginin linna on päästävä paikan päälle kokemaan. No, olkoon. Se oli sitten siinä. Huomaanpa nyt, että tässä tuli samalla, tohon Woolfin kirjan otsikon alle muutama maininta koskien Kauko Röyhkän kirjoittamaa kirjaa Ville Haapasalosta. Nimeä en, et muuten lukija - sinä ainoa, säälittävä surkimus - takuulla usko, enää muista. Röyhkän kirja on yksinkertainen haastattelu. oikeastaan sitä ei kirjaksi voisi sanoa. Röyhkä on vain jutellu Villen kanssa ja pistäny sitten jutut jonoon, kirjaks. Sivuille on tallennettu toinen toistaan uskomattomampia sattumuksia. No, arvatenkin tuotantopäässä on murrettu mustoa haventa: jotain siihen pitäis saada lisää, että olis enemmin KIRJA. Valokuvaaja! Tavan rupattelumuistiinpanot valokuvilla höystettynä tekeveät kirjasta teoksen. Aplodeja. Seuraavaks vois tehä sarjakuvakirjan "Supervillen ja Kekkosen seikkailuja Venäjänmaalla". Heitän vinkkinä alkulauseen: "Sattuipa kerran, että Super-Ville ja kekkonen, Muurmanskissa käydessään, päätyivät ydinsukellusvene Kurskin kyytiin. Tarkoitus oli pierasta pohjoisnavan kautta Ruotsin rannikolle sveduja säikyttään menomatkalla vois kurvata norskien rannikon kautta siks verran räväkästi, niin että niillä menee doupingit ja turskat ja öljyt sekasin..."

Siitä muuten, otsikon kirjasta, Mrs. Dallowystä, tahdon mainita saman mitä aikoinaan kuulin mainitut prinsessa Dianan karusta kohtalosta: "Turhan ihmisen turha kuolema". Tässä yhteydessä kommnetti kuulluu "...rapiat parisataa sivua jutustelua turhien ihmisten turhista elämisistä..." Mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etten pitänyt lukemastani. Päinvastoin: Kirjan alkusanoissa mainittiin kirjailijan tyyliä im- ja ekspressionistiseksi. Oman taiteentietämykseni mukaan heittäisin lisukkeiks vielä yhden ismin, kubismin. Nyt muuten huomaan ettei tämä kirjoitelma noudata tuota tarkoittamaani kubistista metodia. Meinaan että samaa aihetta lähestyttäis useammasta eri näkövinkkelistä, tässähän vaan lätistään niitänäitä tudasuda mitensattuu siinä toivossa, että jospa edes jokin sattuis napsahtaan niille paikkeille, hujakkeille, tienoille vaiheille.

Jos Ville Haapasalo-kirja oli pikainen ja nopea "välipala", Woolfin kirja vaati jo useamman hartaan hiljentymisen tekstin ääreen. Pidän sitä jokatapauksena merkittävänä etappina kun tavoitteena on alan suuri nujertaja, James Joyce. Sitä kohti siis!