sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Hamlet

Elämäni ensimmäisen kerran luin kokonaisen kirjan tabletin kautta. Kirja löytyi Gutenberg-projektin sivuilta, joten klassikosta on siis kysymys. Klassikoiden klassikosta, William Shakespearen Hamletista nimittäin.

Tabletilta lukeminen ei tietenkään vedä vertoja oikealle kirjalle. Kuulun siihen vanhaan koulukuntaan, joka haluaa haistaa kirjojen vuosikymmeniä vanhan, ummehtuneen hajun ja koskea kirjan - toivon mukaan mahdollisimman - kellastuneisiin lehtiin. Ja vaikkei kirja olisi niin vanha, että se olisi kerännyt hajuja ja kulahtaneita värejä, myös uusissa kirjoissa on hohtoa. Onhan niissäkin sivut, joiden kääntämisestä kuuluu maailman suloisin ääni: raps - ja lisää tietoa on kertynyt aivoni sopukoihin, osa jopa pysyvästi.

Niin, lukeminen on minulle muutakin kuin tekstin toljottamista, se on moniaistillinen kokemus. Ihan heti en ole siis siirtymässä e-kirjan lukulaitteeseen, vaikka myönnän, että siinä on etunsa. Kirjoja saa siihen ostettua suht halvalla ja e-kirjat ovat tietysti ekologisempi vaihtoehto. Suurin etu piilee siinä, että saa kymmeniä kirjoja kuljetettua mukanaan yhdessä pienessä vekottimessa. Eipä kerkea lomamatkalla kirjat loppua kesken.

Mennäänpä vihdoin itse aiheeseen, Hamletiin. Jo Othellon yhteydessä totesin (taisin kirjoittaa siitä pari vuotta takaperin), että runomittaan kyllä tottuu, vaikka se alkuun tuntuisi kummalliselta. Eikä mielestäni runomitta tehnyt tekstistä erityisen vaikealukuista ja raskasta. Hamlet on kuitenkin - näytelmä kun on - varsin lyhyt kertomus, eikä sen lukemiseen mene kuin muutama tunti. Varsin pieni vaiva siihen nähden, että kyseessä on kuitenkin maailman tunnetuimpiin kuuluva tarina, ja jo maineensa takia tutustumisen arvoinen.

Hamlet on synkkä tarina, se on tyylilajiltaan tragedia, kuten Othellokin. Samaan kastiin kuuluu Romeo ja Julia, joka kuuluu myös lukusuunnitelmiini. Tarkoitukseni on tutustua Shakespearen komedioihinkin, mutta ei nyt lähdetä asioiden edelle. Gutenbergistähän nämä kaikki löytyvät, joten kirjojen hankinta ei totta tosiaan tule olemaan kiven alla, kun ne löytyvät vain nappia painamalla. Hamletin luin tänään juuri siksi, koska kirjasto on sunnuntaisin kiinni ja mieleni janosi uusia kirjallisia kokemuksia. Tämän vuoksi päädyin tänään ensimmäistä kertaa lukemaan kokonaisen tarinan Gutenbergistä.

Hamlet kertoo Tanskan prinssistä, Hamletista, jonka kuningasisä kuolee ja kuoleman jälkeen isän veljestä tulee kuningas. Setämies ottaa valtaistuimen lisäksi paikkansa Hamletin isäpuolena naidessaan kuninkaan lesken. Hamletin elämä menee sekaisin isänsä haamun ilmestyttyä hänelle ja kerrottua, että setä tappoi veljensä päästäkseen kuninkaaksi. Tämän seurauksena Hamlet alkaa käyttäytyä sekavasti ja joutuu tarkkailun alle. Näytelmä päättyy verilöylyyn, jossa kaikki keskeiset hahmot saavat surmansa.

Suomen historia.



kirj. Henrik Meinander

Massiivisen ”Geologica”-tietokirjan jälkeen aattelin, ettei meikälle tee hyvää lukea tietokirjoja. Liian raskasta. Tietopuoliset asiat löytää kätevimmin hakuteoksista tai hakukoneella netistä. On ajan haaskausta päntätä jotain, minkä saman tien unohtaa. 

”Lue tuo”-komennon saattelemana käteen työnettiin Suomen historia. Vähän kapinoin, mutta tein sitten työtä käskytettynä. Jospa kotimaan sirpaleiseen historiatietämykseen tulis edes hitusen ryhtiä... Niinpä sitten Mutkan lämmitysreissuilla kylmässä värjötellen kirjaa pääasiassa lueskelin. 

Ja odotukset palkittiin: Teksti on selkeää, johdonmukaista, helposti omaksuttavaa. Mutta, kuten jo varhaisista kouluvuosista ja niiden historiantunneista tiedän: myös helposti unohdettavaa. Vaan kun oikein pänttää ja kertaamisen päälle vielä muutaman kerran kertaa, alkaisko tuo pikkuhiljaa tallentua muistin sokkeloihin, Suomen Historia... Otan esimerkin: Tiedän nyt kyllä vuosiluvut 1323 ja 1595, mutta mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä ne pitää esille ottaa! Hyvä on, pistetääs kerraten: Pähkinäsaaren rauhansopimukseen vuodelta 1323 Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa on linjattu Karjalan kannakselle. Pohjoisempia alueita verotettiin molempien valtakuntien toimesta. Rajan epämääräisyyttä lisäsi se, että savolaisia kaskenpolttajia hivuttautui aina vain idemmäs, Novgorodin ja Moskovan alamaisina pidettyjen karjalaisten alueille. Rajakiistoja. Olavinlinna 1470-luvulla. Vihdoin Täyssinässä, vuonna 1595, raja vedettiin Jäämerelle saakka.

Tarkoituksenani ei ole posmentaa koko kirjan sisältöä aiheesta Ruotsin (ja Suomen) itäraja, mutta katson mainninnan arvoiseksi Meinanderin arvion/johtopäätöksen Suomen joutumisesta Venäjän vallan alle Suomen sodan seurauksena: ”Suomen menettämisestä tuli Ruotsin onnen avain.” (sivu 99) Naapurin lintukodossa ei näetsen sitten 1800-luvun alun ole tarvinnu suuremmassa määrin sapeleita kalistella. Suomi on nöyrästi toiminut puskurina ja iskunvaimentimena itään. Ruotsalaiset ovat kaikessa rauhassa saaneet ellostella omissa erinomaisissa kuninkaallisissa marinadeissaan (eritteissään). On selvää, että Talvisodan tavoitteena neuvostopuoleta oli taata Leningradin alueen turvallisuus. Mutta siitä, missä määrin venakkojen kannalta vähemmän maineikas ”suomenkatkaisu” Suomussalmen kohdalta oli seurausta Stalinin päähänpinttymästä rykästä Suomen läpi Ruotsiin, Kiirunan kaivoksille, kirjoittaja ei spekuloi. En kyllä oikein muutakaan järkevää selitystä kyseiselle offensiiville ymmärrä. Miksi nyt muuten vain heittää pari divisioonaa arojen poikia arktisiin oloihin, kun varsin hyvin saattoi arvata, että siellä suu jäätyy messingille! Meinaan, että torvisoittokunta keulilla sieltä Raatteentietä hiippalakkiryssät Suomena katkasemaan. Taisko muuten olla, että puolueettomaks julistautuneen Ruottin malmi pääty lopulta natseille... Että siinä se niiden puolueettomuus.

Hyvää tässä kirjassa on mielestäni se, että Suomen alueella tapahtuneet asiat laitetaan taitavasti maailman mittakaavan perspektiiviin. Hittolainen sentään, mitäs latteuksia päästelenkään! Lörpöttelyä, sanos asiatekstin taitaja, mutta nyt vaan sattuu oleen niin, että just sitä tarkotan, mittakaavaa ja perspektiiviä.

Toinen hyvä piirre kirjassa on se, että historia jatkuu aina Suomen liittymiseen Euroopan Unioniin saakka. Kouluaikoina historia päättyi aina maailmansotiin.

Yks kiinnostava juttu, jota en tietoisesti tullu ajatelleeks ja näinmuodoin mieleeni painaneeksi koskien keskikoulun ja lukion historianopetusta, on Suomen osuus Krimin sodassa. On jollain tavalla kornia ja irvokasta, että 1800-luvun maailmanvaltias, Iso-Britannia, varusti laivaston, joka torvet soiden ja riemunkiljahdusten saattelemana lähetettiin sotaretkelle idän kummajaista petoa, Venäjää, vastaan. Sinne, missä takuuvarpilla ei ollu vastarintaa luvassa. Saavuttuaan viimein Itämeren viimeiseen pohjukkaan, nuo uljaat nelsonin hengenheimolaiset suorittivat raukkamaisia urotekojaan Suomen rannikkokaupunkeja hävittäen... ja losottaen tykeillään kohti linnoituksia. Paukuttelivat kaikessa rauhassa parin vuorokauden ajan Viaporiakin. Venäläistykeillä oli turha yrittää vastata laukauksiin, kantomatka ei riittäny. Viimein horatiot tykkäs, että Venäjää oli nöyryytetty tarpeeks, nostivat ankkurit ja palasivat kotisaarelleen iltasaikalle suurina sankareina.

Vaikken mikään rasistipersu koe olevani, jotenkin mielenkiintoiselta tuntuu se, että kirjan alkuperäinen nimi on "Finlands historia - Linjer, strukturer, vändpunkter". Miks kirjotettu ruotsiks! Jos olis kirjottajana joku Nieminen, Järvinen, Lahtinen, Mäkinen, Möttönen tahi Rönttönen ruotsinkieltä pidettäis elitistisenä paskantärkeilynä, mutta jotenkin tällasen Meinanderin tapauksessa on kielivalinta vaivaton ymmärtää. Ettei vain ole esivanhemmissa aatelisia. Hieman sentään säätyjaon korostamisessa lievennetty - on jätetty se von tai af sukunimestä pois. Pidättäydyn kuitenkin esittämästä pidemmälle meneviä arvioita tästä seikasta, sillä  tietoviisas kirjoittaja varmaan tietää niukimmalla mahdollisella lauseella perustella kielivalintansa... Se tuskin lienee seuraava: "...svenskan är bästen, den vet kungen - den vet hästen!" 

lauantai 25. tammikuuta 2014

Eedenistä itään

Eedenistä itään on John Steinbeckin versio Genesiksestä. Alku ei sentään ole luomiskertomuksesta mukailtu, seikka, jota Väinö Linna ei voinut vastustaa. Sentään sanon siksi, koska muutoin Eedenistä itään on hyvin paljon Genesiksen raameihin työstetty.
 Pohjantähdellä ja Eedenillä on muuten paljon samankaltaisuuksia: molemmat ovat sukukronikoita, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan. Tosin Linnan sukukronikka jatkuu 1950-luvulle saakka, kun Steinbeck lopettaa tarinansa vuoteen 1918. Molemmissa seurataan, miten ihminen yrittää sopeutua yhteiskunnan muutoksiin. Molemmissa esitelllään ihmisen pahuus, joka Linnalla esiintyy Salpakarien hahmoissa ja Steinbeckillä Cathy Amesin muodossa. Kirjojen avainteemat kuitenkin poikkeavat toisistaan, Linnan päätarkoitus on kertoa sukunsa tarina, kun taas Steinbeckin kirja keskittyy enemmän pohdiskelemaan ihmismielen ikuista taistelua pahuuden ja hyvyyden välillä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Kalifornian Salinasin laaksoon, jossa asuu kaksi eri perhettä, joiden polut kohtalo tuo yhteen ja joista Hamiltonien perhe on tarinan sivuhenkilö ja Traskien perhe päähenkilö. Kirja on osittain tositapahtumiin perustuva, koska Samuel Hamilton oli John Steinbeckin isoisä.

Samuel Hamilton on Adam Traskin ystävä ja Lee Adamin palvelija. Samuel ja Lee ovat Adamille kuin Samu Sirkka Pinokkiolle: he ovat Adamin omatunto. Lee periytyy omaksitunnoksi myös Adamin pojalle, Calille. Cal on tarinan Kain ja hänen veljensä Aaron Aabel. Cal ei pysty hallitsemaan pimeää puoltaan ja saadessaan selville äitinsä tarinan, hän selittää pahuuden kuuluvan osaksi omaa luontoaan. Sitä vastaan ei voi taistella.

Luin kirjaa kuin mitäkin trilleriä. Pelkäsin Cathyn, Adamin vaimon, tekoja ja tekojen seurauksia siitä asti, kun Cathy kirjassa esiteltiin. Lopulta pahin pääsi tapahtumaan, kun Kainin ja Aabelin tarina kävi toteen. Kirja päättyi silti toiveikkaasti ja lopussa tiivistyi kirjan keskeinen sanoma.

Välillä aina ilmestyy listoja: "nämä 100 kirjaa sinun tulisi lukea ennen kuolemaasi." Joistakin listoilla olevista kirjoista olen vahvasti eri mieltä, mutta Steinbeckin Eedenistä itään kuuluu sinne ehdottomasti. Tämä pohdiskeleva ja viisautta täynnä oleva kirja on ehdottomasti mestariteos, ja yksi parhaista teoksista, joita olen kuunaan lukenut.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Valtaistuinpeli

Kyseisellä nimellä tätä George R. R. Martinin on taidettu Suomessa kaupitella, kyseessä on ensimmäinen osa Tulen ja jään laulu kirjasarjasta. Itse tulin tietoiseksi tällaisen kirjasarjan olemassaolosta löytäessäni Kindlen kirjakaupasta viiden kirjan yhteisjulkaisun, jonka luvattiin olevan alkuperäisteos Game of Thrones TV-sarjan takana. TV:stä en ole tuota katsonut, mutta nimi on tuttu; niinpä ostin kirjat 20 € yhteishintaan.

Kun ryhtyy lukemaan jotain kirjaa ilman oikeastaan mitään ennakko-odotuksia, saattaa yllättyä. Martinin kirja osoittautui koukuttavaksi; hyvin koukuttavaksi. Kirja rakentui eri henkilöiden näkökulmasta kerrotuista luvuista, jotka oli nimetty aina kyseisen henkilön mukaan. Tällaisesta näennäisestä henkilökeskeisyydestä huolimatta kirjan henkilöhahmot jäivät kyllä valitettavan ohuiksi ja oikeastaan ainut vähän mielenkiintoisempi hahmo oli lyhytkasvuinen Tyrion Lannister.

Luvut oli rakennettu saippuasarjan tapaan, jolloin luku tuppasi loppumaan "cliffhangeriin". Tästä seurasi kaksi ongelmaa: Jo luvun alkutilanteesta alkoi jossain vaiheessa arvata, millaiseen liemeen tämä henkilö seuraavaksi viedään ja toiseksi lukijana alkoi tuntea itsensä jollain tapaa hyväksikäytetyksi. Hyväksikäytön tunnehan on tuttu kaikille koukuttavia kirjoja lukeneille. Tässäkin blogissa on kuvattu viimeksi kai Ropposen dekkareiden aiheuttamaa pakkomiellettä.

Hyväksikäytön tunne ei ainakaan vähentynyt kirjan lopussa; kirja kun ei muodostanut varsinaisesti minkäänlaista tarinan kaarta, vaan suurin osa aloitetuista juonista jätettiin häijysti kesken, odottamaan seuraavaa kirjaa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Vanki nimeltä Papillon

Vanki nimeltä Papillon on Henri Charrièren omaelämäkerta, joka kertoo Charrieren eli Papillonin useista vankilapaoista 10 vankeusvuoden aikana, jotka hän vietti pakkotyössä Ranskan Guayanassa.
Papillon oli tuomittu taposta elinkautiseen vankeusrangaistukseen 1930-luvun alussa. Ranskalla oli melko sairas tapa viedä tuohon aikaan vangit epäinhimillisiin olosuhteisiin kärsimään rangaistustaan. Inhottavuutta lisää se, että vangit vietiin Ranskan siirtomaahan Etelä-Amerikkaan. Ensin siirtomaasta oli louhittu kaikki luonnonvarat emämaan käyttöön, sitten sitä asutettiin eurooppalaisilla vangeilla. Wikipediasta kävin tarkastamassa, miten pitkään vankeja säilöttiin Guayanan alueella, no vuoteen 1946. Vankeja oli alettu raijata meren taa sen jälkeen, kun Ranskan viimeinen kuningaspari oli syösty hallitsijan pallilta.

Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan (vuodelta 1973), ja ennen kirjan lukemista muistelin pitäneeni sitä hyvänä elokuvana. Elokuvan katsomisesta on jo useampi vuosi, joten en tiedä, pitäisinkö siitä enää. Kirjaa lukiessani yritin miettiä, millainen elokuva oli, koska hatarien muistikuvieni mukaan se on hyvin erilainen kuin kirja. Kirjassa Papillon ei tee mitään muuta kuin karkaile, elokuvassa päähenkilö muistaakseni karkaa kahdesti, joista toinen kerta onnistuu lopullisesti. Sinänsä tämä jaarittelu on turhaa, koska kirja ja elokuva ovat täysin erilaiset taiteenlajit. Aloin vain pohtia, kuinka erilaisen kuvan elokuva Papillonista antoi kirjaan verrattuna.. Katson paljon elokuvia, niin väistämättä se johtaa niidenkin analysoimiseen kirjojen analysoinnin yhteydessä.

Vanki nimeltä Papillon oli paikoin aika ällöttävä, mitäs muutakaan se voisi olla, kun kuvataan 1930-luvun vankien oloja. Charriere ei kuitenkaan mehustele ällötyksillä kerjäten lukijalta sivutolkulla sympatioita, vastoinkäymiset kuitataan melko vähäeleisesti. Siksi lukija ei joudu Papillonin iholle, vaan pystyy tarkastelemaan päähenkilön toimia pienen etäisyyden päästä.

Tämä johti kohdallani siihen, että vaikka olin Papillonin puolella ja tunnustin hänet lempeämieliseksi ihmiseksi, paheksuin niitä hänen edesottamuksiaan, joita hän itse hehkutti. Kuten kahden teini-ikäisen intiaanitytön kanssa asumista ja jörnimistä. Olisin luultavasti arvostellut tätä siitä huolimatta, että kirja olisi ollut tunteisiin vetoavampi tai hmm.. enemmän lukijan ymmärrystä kalasteleva. Nämä "lerssi johdattaa minut oikeaan suuntaan ja siksi toimin sen mukaan"-jutut ovat vain ja yksinkertaisesti vastenmielisiä. Kyllä järkevä ja oikeamielinen mies tajuaa, että 12-vuotiaan tytön kanssa makaaminen on väärin, viis siitä, missä kulttuurissa tyttö elää. Naiset ylipäätään oli kuvattu kirjassa lähinnä lerssinhimoisina vamppeina. Sekös tietysti ärsytti.

Mutta se on hyvä, että kirja herättää tunteita. Papillonin matka oli kaikesta sovinistisuudestaan huolimatta kiehtova (totta tai ei). Tärkeä erityisesti Ranskan siirtomaa- ja vankeinhoitojärjestelmäkritiikin kannalta:
Tämä oli se kirja, joka minun piti lukea Vuonna 1984 jälkeen, koska tässä tiesin etukäteen olevan onnellisen lopun.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

1984

Eric Arthur Blair eli Georg Orwell. Kirjan oikeampi nimi kuuluisi olla "101", siis "yny". Jos ihmettelee että minkä tähe, niin lukee kirjan.

Orwellin sepustusta lukiessa tulee väistämättä mieleen sanat totalitarismi ja dystopia. Just noilla sanoilla teosta kuvaillaankin nykypäivän Isonveljen, googlen, hakukoneen löytämässä wikipediassa, pikkuveljessä.

Hämärästi muistan 30 vuotta sitten, -vuonna 84, ahkerasti käydyn keskustelua tästä kirjasta. Jopa niin, että tuntui olevan ikäänkuin måste lukea se. Ymmärtääkseni sama ilmiö elää nykyään esim Sofi Oksasen bestsellereiden vaiheilla - korjatkaa jos olen väärässä.

Mutta mitä ite kirjasta pitäis nyt, 65 vuotta sen julkaisemisen jälkeen todeta. Humoristinen, ratkiriemastuttava. Tai no, hauskaa on korkeintaan se, miten Intiassa syntynyt Eric Arthur Blair on übervakavuudella paneutunut totalitaarisysteemin olemukseen. Jostain etäältä muistin sopukoista tyrkkää kielenpäälle sanat Friz Lang ja Metropolis. Ite kirjailija on takuulla naureskellu hervottomasti tajutessaan: "ne lukee  mun tekstejä vielä vuosikymmenten kuluttua...ja ottaa kaiken tosissaan!"

1900-luvun alussa syntyneiden dystooppiset ajatukset kyllä ymmärtää. Kun elää kahden maailmanlaajuisen joukkoteurastuksen ja suurten ideologisten vääntöjen aikoihin,  lienee turha odottaa yleviä ja humaaneja tekstejä "vapaus,  veljeys,  tasa-arvo" -hengessä.

Lukukokemuksena kirja on vastenmielinen, iljettävä, yököttävä, luotaantyöntävä kuin sakkariinilla maustettu öljyn ja pellin makuinen viski, jolla huoneesta 101 hengissä selvinneet yrittävät nujertaa alitajunnasta esiinpulpahtelevia muistoja.

Liekö muuten sukua Tony Blairille? Vai onko sekin nimimerkki...

perjantai 10. tammikuuta 2014

Teurastamo 5

Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen kirja on Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Kirjastossa kummastelin, kun sitä ei meinannut Vonnegutin kohdalta löytyä. Asiaa kirjastonhoitajalta kysellessäni, hän ohjasi minut sci-fi-hyllylle. Olin ihmeissäni: siis minkälaisesta kirjasta oikein on kyse...? Voitte pitää minua sivistymättömänä mehtäläisenä, kun näin epätietoinen olin tämän merkittävän klassikon sisällöstä. Onnekseni ongelma on nyt korjattu, ja olen lukenut Teurastamon kannesta kanteen.

Ja olen yhä edelleen hämmentynyt: siis minkälainen kirja tämä olikaan.. hyvin outo, hyvin kiehtova, hyvin koukuttava, hyvin hyvä lukukokemus.

Miksi hyvä, jos kerran oli outo ja hämmentävä? No, nuo kaksi edellämainittua eivät aina ole negatiivissävytteisiä adjektiiveja. Joskus outous on hyvä, ainakin tämän kirjan perusteella Vonnegutin tapauksessa.

Outous ei Teurastamossa tarkoita vaikeaselkoisuutta, se tarkoittaa juonta. Teurastamo kertoo Billy Pilgrimistä, amerikkalaisesta ressukkasotilaasta, joka on Dresdenissä 1945, kun liittoutuneet pommittavat sitä. Vonnegut vertaa Dresdenin hävitystä Hiroshiman pommitukseen. Mikään tästä ei ole vielä outoa tietenkään, mutta se on, että välillä Pilgrim kesken kaiken ajautuu aikamatkailemaan. Hän matkustaa sekä omaan tulevaisuutensa että menneisyyteensä. Sodan jälkeen tapahtuneissa matkailuissa hänelle selviää, että aikamatkailujen takana ovat avaruusolennot. Hänellä on Travalmadore-planeetalla ihmispuoliso, jonka kanssa hän asuu paikallisessa eläintarhassa planeetan asukkaiden ihmettelevien katseiden alla.

Vonnegutin kirja on läpeensä sodanvastainen, mutta ei kovasta aiheestaan huolimatta raskas ja synkkä. Siitä pitää huolen musta huumori. Kaikilla aluksi kummallisilta tuntuvilla käänteillä on paikkansa kirjan kokonaiskuvassa. Travalmadorellakin on tärkeä merkitys: kaikki planeetan asukkaat elävät yhteiselämäänsä rauhassa, eikä planeetalla ole koskaan käyty sotia. Sieltä katsottuna Maapallon asukkaat ovat hirviöitä tappaessaan toisiaan, mitä tehokkaimmin tappokonein.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Vuonna 1984

George Orwellin Vuonna 1984 ilmestyi 1949. Wikipedian mukaan hän kirjoitti tätä vuodesta 1945, ja väistämättä luin kirjaa aluksi aikansa kuvana: kritiikkinä natsi-Saksaa ja Neuvostoliittoa kohtaan. Kirjan edetessä mieleeni juolahteli myös nykypäivän "totalitaristiset suuntaukset", joissa ihminen itse eristää itsensä vaipuen kannattamansa aatteen tai uskonnon hattaramaailmaan unohtaen kritiikin elämänfilosofiaansa kohtaan. Tällä tarkoitan esimerkiksi kreationismia, jossa uskotaan siihen, että maailma on 6000 vuotta vanha. Kreationistit eivät kyseenalaista omaa uskomustaan ja sulkevat korvansa tosiasioilta. Se on tuhlausta! Parasta, mitä ihminen voi tehdä, on kritisoida maailmaa, jossa elää. Niin elämästä saa paljon enemmän irti. Mikä ilo onkaan, että voi ajatella omilla aivoillaan!

Vuonna 1984 ei ollut mikään miellyttävä lukukokemus, etenkin loppupuoli oli varsin vastenmielinen. En edes voinut tyynnyttää mieltäni ajattelemalla, että tämä on vain fiktiota, koska ei se ollut. Ihmisiä on kidutettu ja kidutetaan yhä edelleen ympäri maailmaa niillä keinoilla, joita Orwell esitteli. Huone 101 oli vastenmielisintä, mitä olen vähään aikaan saanut lukea. Seuraavaksi tarvitsen kirjan, jossa on onnellinen loppu.

Epämiellyttävyydestään huolimatta - tai juurikin siksi - Vuonna 1984 oli antoisa lukukokemus. Se herätti paljon mietteitä, joista haluaisin puhua jonkun kanssa ja saada uusia näkökulmia. Ehkä käännytän yhden toisen nuharupilaisen lukemaan tämän, niin voin hänen kanssaan rupatella kirjan synnyttämistä ajatuksista, kuten Pohjois-Koreasta, Valko-Venäjästä, Yhdysvalloista, Guantanamosta ja Venäjän sanavapaudettomuudesta.