tiistai 29. lokakuuta 2013

Saattaja

Enpä olisi Mia Vänskän Saattajaan varmaan tutustunut, ellei se olisi hengaillut - niin, missäs muuallakaan kuin - kirjaston äänikirjahyllyssä. En ollut kirjasta aikaisemmin kuullut, vaikka se varmaan julkaisuaikoinaan oli paljonkin esillä. Näin päättelin takakannen selonteosta, jossa mainittiin sen saaneen jonkun esikoiskirjailijapalkinnon (en muista minkä).

Takakannesta selvisi myös, että kirjan tyylilaji oli kauhu. Tämä tietysti kiinnosti, koska kauhu kiehtoo minua. Kauhu on vaikea taiteenlaji ja elokuvina arvostan sellaisia kauhuteoksia kuin The Others, Kuudes aisti, Orpokoti.. verellä mässäilyt ovat vain tylsiä, mieleeni ovat edellämainitut psykologiset, moniulotteiset ja tunnelmaltaan mystiset kauhuelokuvat.

Onnistuneena kauhutarina on vallan erinomainen mestariteos, mutta tällaiset mestariteokset ovat harvassa, koska kauhuelokuvat/-kirjat ovat usein varsin huonoja. Kauhu on joko-tai. Se on joko tosi hyvä tai sitten se on ihan helkkarin huono.

Miia Vänskän Saattaja oli näistä kahdesta vaihtoehdosta se yleisin eli huono. Ensinnäkin: mystinen tunnelma oli pilattu tylsillä henkilöhahmoilla, joilla kaiketi oli yritetty vääntää lisäjännitystä kehiin. No, vaimonhakkaaja ei pelottanut. Eikä äidin yliluonnolliset kyvyt. Päähenkilö Lilja oli mielestäni keinotekoinen. Minkäs voin sille, ettei se vaikuttanut uskottavalta hahmolta. Jopa Sauronin puhuva suu on mielestäni todenmukaisempi. Se on niin siitä kiinni, miten hahmon osaa rakentaa.

Toiseksi: varsinainen kauhutarina oli aika tylsä ja yllätyksetön. Muinaisuskomukset vaikuttivat typeriltä lisäyksiltä, vaikka ideana olivatkin mielenkiintoisia (jos minulla olisi kirjoittamisen lahja, kirjoittaisin varmasti kauhukirjoja, joihin ammentaisin sisältöä Suomen historiasta ja kummitustarinoista, jotka ovat kulkeutuneet sukupolvelta toiselle. Suomessahan on vaikka millä mitalla paikkoja, vanhoja asuinalueita tai kartanoita, joilla on omat kummitustarinansa, ja joita vieläkin kerrotaan paikkakunnilla. Ne ovat - paitsi mielenkiintoinen pala suomalaista tarinankerronnanhistoriaa - myös oikeasti aika karmivia tai vaihtoehtoisesti vähän hellyyttäviä, miettikääpä: poloinen kummitus on jäänyt hengaamaan elävien sekaan, kun ei ole saanut hautarauhaa). Toteutus ei vain pelittänyt. Tässä oli mukana vähän Kuudetta aistia: "näen kuolleita"-tyyliin. Vänskä oli siis Hollywood-kauhunsa katsonut. Mutta tosiaan tuonut suomalaisuutta mukaan niillä kalevalamaisilla loitsuilla.

Kolmanneksi: Kirja oli näyttelijä Leena Pöystin lukema. Samoin kuin oli Vieraskin, jonka kesällä kuuntelin. Pöystin ääni palautti koko ajan mieleen Vieraan, ja Vänskän koristeellinen tyyli oli hieman pulkkismaista (tosin ei ihan niin pahasti hallinnasta karannutta), joten koko kuuntelusession ajan minulle tuli olo kuin olisin kuunnellut Vieraan kauhuelementeillä kuorrutettua jatko-osaa. Koska en pitänyt Vieraasta, tämä oli ehdottomasti huono juttu.

Kriittinen Sarka siis kehissä jälleen. Haluaisin kuitenkin korostaa, ettei Saattaja ollut Maailman Huonoin Kirja. Se ei vain ollut kovin onnistunut kauhukirja, minulle kun kauhu esittäytyy mustavalkoisen ehdottomana tyylilajina, joko pidän siitä tai sitten en. Ja sen mukaan sitä arvioin unohtaen kauhuteoksen muut avut. Kuten sen, että Vänskä kyllä hallitsi ihmissuhdekuvaukset.

torstai 10. lokakuuta 2013

Ruumis kirjastossa

Sateisena syyspäivänä mieleni teki taas Marplen toimintaan tutustua. Ruumis kirjastossa kuulosti lupaavalta, joten lokakuun alun juoksulenkit kuluivat murhamysteeriä pohtiessa.

Tuntuu jotenkin hölmöltä kirjoittaa tästä mitään. Agatha Christiestä olen kaiken jo sanonut, ja kaikki hänen kirjansa ovat aika samanlaisia. Laadukkaita kyllä, ja hellyyttävällä tavalla jännittäviä (tarkoittaa: ei minkään sortin mässäilyä, kuten nykykirjoissa) ja humoristisia. Marplen hahmo on varsin valloittava ja suunnittelen tässä jo seuraavaa Marplea kuunneltavaksi.

No, ehkäpä kerron kuitenkin vähän juonesta.

Kuollut nuori, parikymppinen tyttö löytyy Bantryjen kirjastosta. Kukaan ei tunnu tietävän kuka tyttö on ja miten hän on ajautunut kirjastoon. Rouva Bantry on Jane Marplen ystävä, ja Marplen murhanselvitystaidot tuntiessaan, hän soittaa heti ystävälleen, joka saapuukin paikalle ennen poliisien tuloa. Rouva Bantrysta paljastuu kirjan edetessä kovin koominen hahmo: "Tämä on minun murhani ja haluan ottaa siitä kaiken irti"-heittoineen. 

Kirja käsittelee murhamysteerin lisäksi teemaa "Mikä tätä nykynuorisoa oikein vaivaa?". Oi aikoja, oi tapoja, kun murhatulla tytöllä on valkaistut hiukset, huulipunaa ja halpaa materiaalia oleva mekko. Kirjassa tavataan tätä rappeutunutta nuorisoa, mutta Jane Marple ei ole se, joka tuomitsee. Marple vain tekee huomioita ja niiden avulla selvittää taas murhaajan.