sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Piitles

Kirjastossa haahuillessani, huomasin Mauri Kunnaksen fanikertomuksen Beatlesin synnystä.
 Kun sarjakuvakirja vuosi sitten julkaistiin, selasin julkaisu-uutisen läpi toisella silmällä. Jos kyseessä olisi ollut uusi Koiramäki, olisin varmaan intoa täynnä rientänyt jopa ostamaan kirjan (Kunnaksen Koiramäet uppoavat aikuisellekin - etenkin, jos niihin on tutustunut jo lapsena, memories memories).

Mutta Beatles, en edes omista yhtään Beatles-levyä. Ehkä tämä sarjakuvakirja on suunnattu enemmän true-faneille, tuumin.

Nähtyäni Piitlesin vapaan riistan ominaisuudessa kirjaston hyllyllä, en kuitenkaan voinut vastustaa. Koska Kunnaksen sarjakuvajälki on minua aiemminkin miellyttänyt, miksipä se ei miellyttäisi sellaisenkin aiheen tiimoilla, joka ei lähtökohtaisesti ole suurimpia kiinnostuksen kohteitani.
 Avatessani kirjan, kaikki ennakkoluuloni kaikkosivat aika nopeasti. Mitä minä taas kuvittelin.. Totta kai Beatles on kiinnostava! Se on yhtye, joka on ollut maailman suosituin 50 vuotta. Kaikki Beatlesissa on kiinnostavaa, ehkä vielä erityisesti se, kuinka bändi aikoinaan syntyi. Ja siitä kertoo Kunnas, omalla tavallaan: kepeällä huumorilla.
 Kunnaksen tyyli on kovin toisenlaista kuin hänen lapsille suunnatuissa sarjakuvissaan. En ehkä olisi edes tunnistanut tätä Kunnaksen sarjakuvaksi, jos en olisi sitä tiennyt. Saatoin kuitenkin vähän toivoa näkeväni Herra Hakkaraisen kuljeskelevan ryönäisen Liverpoolin kaduilla..
 Piitles on värikäs tarina kaikin puolin, värikäs sananmukaisesti ja värikkäästi Beatlesin vaiheista on kerrottu muutenkin. Kunnaksella on tarinoissa totuus pohjana ja kovana Beatles-fanina hän on varmasti ottanut selville kaiken mahdollisen bändistä, en siis kyseenalaista hänen esittämiä yksityiskohtaisia tietoja Beatlesin alkuvaiheista.
Piitles on historiallinen selvitys paitsi Beatlesista, myös musiikkialalla tapahtuneista muutoksista 1960-luvun alussa. Syntyi aivan uusi genre, roketti rolli, joka alkoi Elviksen vaikutuksesta, ja jota Biitlet jalostivat nousemalla yhtyeeksi, joka soittamisen lisäksi teki itse omat rokkikappaleensa.
 Itse olin aika lailla ihastunut Piitlesiin, ja en keksi, miten kukaan voisi ajatella mitään muita kuin positiivisia aatoksia tästä kirjasta. Paitsi ehkä eräs TaM, pääaineenaan graafinen suunnittelu.. Jmi ei voi sietää Kunnasta, ja koska erilaisuus on rikkaus, haluaisin kiikuttaa Piitlesin hänen luettavakseen ja kuulla eriävän mielipiteen. Ihan vain, koska se huvittaisi minua.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Paddingtonista 16.50

Kesällä kuuntelemani äänikirja Murha Mesopotamiassa oli ihan hyvä kokemus. Hercule Poirot on kuitenkin niin tuttu tv-elokuvien myötä, että kun pohdin seuraavaa kirjaa kuunneltavaksi, valikoin Poirotin sijaan Miss Marplea. En ole koskaan nähnyt kokonaan yhtään neiti Marplen salapoliisitoimista tehtyä elokuvaa. Pätkiä kyllä, mutta en tosiaan kokonaan.

Siksi Marple kelpasi hyvin kuunteluun: enhän tiennyt etukäteen, kuka murhaaja olisi. Vaikken kaikkien Poirottienkaan tarinoiden roistoja muista, muistan kuitenkin jotakin tapahtumia kirjoista. Ja sekin jo haittaa vähän luku-/kuuntelukokemusta. Dekkarit ovat sen verran kertakäyttökamaa, että niiden viihdearvo kärsii, jos tarina on yhtään tuttu entuudestaan. Sen sijaan jonkun Sormusten herran voi lukea vaikka seitsemän kertaa, ja se pysyy silti yhtä hyvänä.

Kesän äänikirjakokeilut osoittivat, että parhaiten kuunneltavaksi sopii kepeän viihdyttävä kirja. Kuten Agatha Christien dekkarit, jotka ovat varsin viattomia ja mukavia lukukokemuksia, vaikka niissä murhataan ihmisiä.

Paddingtonista 16.50 kävi erinomaisesti alkusyksyn lenkkipoluille. Usvaisessa aamussa lenkkitossu nousi sitä kevyemmin, mitä monipolvisempia mysteereitä Christie keksi kehittää Lucy Eyelesbarrown ja miss Marplen ratkaistaviksi. Miss Marple on oiva hahmo ja aion kyllä kuunnella lisää kirjoja, joissa hän on merkittävässä sivuosassa.

Niin, sivuosassa. Koska Poirotin tapaan Marplella ei ole pääroolia, ainakaan tässä kirjassa, vaan hänen avustajansa Lucy on se, jonka kautta tapahtumia seurataan. Mutta Marplen rooli on kuitenkin olennaisin osa tarinaa.

Argh, tästä "kirja-arvostelustani" tuli taas sillisalaatti. Jos lukio-opettajani olisi yli 10 vuotta sitten saanut tällaisen tekstin eteensä, hän olisi antanut minulle hylätyn. Onneksi ei tarvitse olla enää lukiossa. Miksi kirjoittamisesta pitikään tehdä niin hankalaa, että jopa kirja-arvosteluihinkin annettiin tarkat ohjeet: aloita tällä, käsittele tämä teema, keskikohdassa sitten tämä ja tähän loppuu. Lukio tappaa luovuuden, sanon.

Joten siksi selitän juonesta näin ihan lopuksi, koska ehkä teistä joku haluaa tietää, mistä kirja kertoo.

Kirja alkaa vanhan naisen, Elspeth McGillicuddyn, noustessa junaan. Katsoessaan junan ikkunasta viereisellä radalla olevaan junaan, hän huomaa miehen kuristavan naisen kuoliaaksi. Kun Elspeth kertoo tästä poliisille, kukaan ei usko häntä. Niinpä hän turvautuu ystäväänsä miss Marplen apuun. Marple uskoo häntä, ja koska Marple on itse vanha nainen, hän tarvitsee apua rikoksen selvittämiseen. Joten hän kysyy avukseen Oxfordin käynyttä kolmekymppistä Lucya, joka toimii nykyään kotiapulaisena, koska pitää siitä. Lucy pestautuu töihin kartanoon, jonka kohdalla murha junassa tapahtui. Naisen ruumis löytyy kartanon tiluksilta, ja kartanon omistaja perijöineen on ihmeissään. Yhtäkkiä näyttää siltä, että kartanon ihmisillä on jotakin tekemistä murhatun naisen kanssa.

Mutta mitä? Kannattaa kuunnella/lukea, tämä oli ihan hauska sunnuntaikertomus.

torstai 5. syyskuuta 2013

Vieras/Jää

On niin paljon, mitä haluaisin sanoa. Katsotaan, kuinka pitkä sepustus tästä tulee.

Samaan aikaan tutustuin kahteen kaunokirjaan, jotka molemmat kertoivat papeista. Täysin sattumalta, vannon sen. Toisen kuuntelin äänikirjana, toisen luin. Toinen kumisi tyhjyyttään, toinen oli kuin elämä itse.

Äänikirjana kuuntelin Riikka Pulkkisen Vieraan. Ulla-Lena Lundbergin Jään luin.
 Vieraan juonesta en tiennyt etukäteen mitään. Jäästä tiesin, että se kertoo sotien jälkeisestä ajasta ja papista, joka muuttaa Ahvenanmaan saaristoon.

Vieras meni tosiaan äänikirjana Leena Pöystin lukemana. Riikka Pulkkisen tuotantoon en ole aiemmin tutustunut, kuten en Ulla-Lena Lundberginkään. Kummankaan kirjailijan tyyli ei ollut tiedossani, ja molemmilla on tosiaan hyvin omalaatuinen kirjoitustyyli. Ainakin näiden yksien teosten perusteella.

Vieras ja Jää ovat aika kaukana toisistaan. Niillä on kyllä yhdistäviä tekijöitä, koska molempien päähenkilöt ovat pappeja. Päähenkilöiden ammatinvalinnat kuljettavat heidät pois kotiseuduiltaan ja siitä syntyvät molempien kirjojen tarinat. Vaikea kertoa kummastakaan kirjasta ilman, että paljastaisi mitään olennaista juonesta, mutta sen verran sanon, että toisen kirjan tarina alkaa lohduttomana ja päättyy lohdullisena ja toiselle taas käy päinvastoin.

Vieras on Riikka Pulkkisen vastaisku jytkylle. Se on tulvillaan raskaita teemoja: anoreksiaa, rasismia, väkivaltaa. Kaiken kammottavan draaman keskellä se ei kuitenkaan onnistu hirveästi hetkauttamaan minua. Kaikki se yksityiskohdilla mässäily ja Suurten Tunteiden kalastelu tekevät tarinasta perin onton. Ja vähän epäuskottavan, ja sitähän lukija ei halua. Että tarina hahmoineen vaikuttaa keksityltä. Totta kai tarina on keksitty, mutta kirjailijan tehtävä on luoda oma mielikuvituksensa todellisen oloiseksi. Nyt tuntui, että tämä on kirjailijan manifesti jytkyä vastaan ja se on vain puettu kaunokirjaksi.

Onttoutta lisäsi Pulkkisen kaunokielisten kuvauksien ja kielikuvien runsaus. Minulla ei ole mitään kielikuvia vastaan tai kaunokielisiä ilmauksia. Mutta kun niitä on liikaa, se hukuttaa itse tarinan sisältöineen ja saa kirjan näyttämään ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineelta, jolla yritetään vakuuttaa ylioppilastutkintolautakunta perin fancylla tekstillä. Että tässä nyt ollaan niin helkkarin kypsiä, vaikka ikää on vain se 19-vee. Jotta Pulkkinen saa kaikki sadat itsekeksimänsä metaforat käytettyä, hän käyttää aivan liikaa sivuja ympäröivän maailman kuvaamiseen. Joo, kyllähän päähenkilön tekemä ympäristön havainnointi kertoo jotakin päähenkilöstä itsestäänkin, mutta kun liika on vain liikaa. Sherlock Holmeskaan ei tee näin paljon havaintoja ympäristöstään. Pulkkisen päähenkilönsä suuhun pistämät sanat: Aistien etiikkaan nojaten pidän kaikesta kirjaa. Kiteyttävät kirjan suurimman ongelman. Kaikesta, mistä pitää pitää kirjaa, ei tarvitse työntää romaaniin.

Sitä paitsi jotkut Pulkkisen mahtipontisen metaforiset lauseet eivät pitäneet paikkaansa: Kaupungit suojelivat kulkijoitaan. Eivät suojele. Ne kätkevät kulkijat sisäänsä, mutta eivät ne suojele.

Tämä aika synnyttää muukalaisia eikä kukaan ole koskaan kotonaan. Tämä lause sen sijaan on hyvin totta. Ja jos Pulkkinen olisi romaanistaan osannut riisua kaikki korulauseet, tarina olisi päässyt paremmin esiin. Se olisi voinut koskettaa ja saada lukijan miettimään perimmäisiä kysymyksiä. Mutta nyt se vain hukkui kaiken tilbehöörin, jota myös sanahelinäksi kutsutaan, alle.

Ulla-Lena Lundbergin Jäältä odotin paljon. Sitä oli kehuttu monissa lehdissä, mikä ei tietenkään tarkoita mitään. Mutta olin kuullut parilta tyypiltä, jotka lukevat lähinnä hömppädekkareita ja kersoille suunnattuja Nälkäpelejä ja Twilighteja, että Jää on vaikea/tylsä, tiesin, että Jää on kirja minua varten!

Aluksi Jää ei vakuuttanut. Surukseni huomasin, että Lundberg kirjoittaa preesensillä. Aijaijai, preesens on vaikea laji. Se on vähän välinpitämätön. Jollainen Jää oli puoliväliin saakka. Luin sitä ja ajattelin, että no, tää on ihan ok. Ihan kiva, että pääsen kirjan avulla maailmaan, joka on minulle täysin vieras. Tällaiselle sisämaan kasvatille saaristo on sama kuin Keski-Maa. Fantasiamaailma. Jos ei ole varaa matkustaa vieraisiin maihin, voi käydä kirjastossa ja lainata matkan romaanin muodossa. Toimii!

Puolenvälin jälkeen Jää kuitenkin muuttui ihan ok:sta todella hyväksi. Suorastaan erinomaiseksi. Preesens on taitolaji, totta tosiaan, ja Lundberg osaa käyttää sitä. Jää kertoi tavallisista ihmisistä, tavallisista asioista. Hetken elättelin jo toiveita, että se säilyy draamattomana. Olisi se sellaisenaankin toiminut. Ulla-Lena Lundbergillä kun on lahja osata kertoa ei mistään ihan hiton kauniisti ja kiinnostavasti, suurella lämmöllä ja sydämellä. Mutta draama tuli, ja kyllä, minä itkin. Kuten olen täällä aikaisemminkin maininnut, kirjat nyt eivät ihan hevillä saa minua itkemään. Kun niin tapahtuu, se on todistus siitä, että kyseessä on todella hyvät teos.

Lundberg vain osasi - vailla tyhjiä korulauseita - kertoa preesensillään niin paljon koskettavammin ihmismielistä kuin kymmenen Pulkkista yhteensä. Papin pienet tytöt saattoi sielun silmin kuvitella todellisiksi olennoiksi (suorastaan sydäntäsärkevästi) ja itse papista tuli minulle kuin hyvä ystävä.

Olin taas jokin aika sitten huolissani, että enkö löydä sitä tämän vuoden Kirjaa. Kirjaa, joka tekee muistijäljen koko loppuelämäkseni. No, löysinhän minä. Kiitos vain siskolle syntymäpäivälahjasta. Suosittelen Jäätä lämmöllä kaikille, jotka ymmärtävät laatukirjojen päälle. Nyt tuntuu vaikealta hypätä uuden tarinan pariin, tekee mieli vain muistella hetkiä, joita Jää minulle tarjosi. Täysin Finlandia-palkintonsa ansainnut.