sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Murha Mesopotamiassa

Hercule Poirotin tarinat ovat tietysti tuttuja, vaikken tämän salapoliisiseikkailuista ole koskaan lukenutkaan. TV-elokuvia Poirotista on tullut nähtyä, varmaan suurimman osan itse asiassa olen katsonut. Elokuvat ovat sellaista sopivaa sunnuntai-iltapäivien viihdettä, ja samanlaiseksi osoittautui (ainakin tämän yhden kirjan perusteella) Agatha Christien Poirot-seikkailu kirjanakin.

Murha Mesopotamiassa on tuttu jo elokuvanakin, mutta onnekseni en muistanut juonta. Nyt sain yhdessä Poirotin kanssa pähkäillä, kuka mahtaisi olla murhaaja. Tulevaisuudessa, kun lisää Poirotteja meinaan kuitenkin lukea, taidan pitäytyä juuri niissä tarinoissa, joiden juonikiemurat ovat minulta unohtuneet. Dekkareiden ydin piilee siinä, että mysteeri säilyy lukijalle mystisenä loppuun saakka. Dekkareilla harvemmin kun on mitään muuta syvempää sisältöä kuin esitellä ovelasti tehty rikos, jonka selvittäminen vaatii nokkelaa päättelykykyä.

Joten jos dekkarin juoni on tiedossa etukäteen, koko idea sen lukemiseen on kaikonnut, koska ei ole enää mitään jännitettävää, eivätkä nämä rikostarinat tarjoa oikein mitään muuta kiinnostavaa sisältöä. Tosin, Christie kyllä esittää Murha Mesopotamiassa -kirjassa varsin osuvia arvioita naisten ja miesten ominaisuuksista sekä Poirotin että minäkertoja, miss Leatheranin, suilla. Mutta mitään syvempiä analyyseja ihmisen oikeudesta riistää toisen ihmisen henki tai muitakaan moraalisia pohdintoja ei tästä(kään) dekkarista löydy, vaan kirja säilyy kepeänä ja viihdyttävänä tarinana.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Taivaanraapijat

Antti Tuuria on sanottu isänpäiväkirjailijaksi, koska häneltä ilmestyy aina vuosittain isänpäiväksi uusi romaani. Alle kolmekymppisenä naisena voin sanoa, että Tuuri kelpaa varsin hyvin myös muille kuin isille. Tuuri kertoo historiallisista tapahtumista viihdyttävästi fiktioon sekoitettuna (tai toisin päin), joten jos olette kiinnostuneita esimerkiksi suomalaisten siirtolaisten elämästä New Yorkin pilvenpiirtäjätyömailla 1900-luvun alussa, mutta ette jaksa lukea tutkimuksia aiheesta, suosittelen Tuurin Taivaanraapijoita.

Tuuri tekee kirjojaan varten tarkkaa taustatyötä, joten hänen romaaneissaan esittelemät historialliset faktat ovat luotettavia. Taivaanraapijat kuuluu Tuurin Äitini suku -sarjaan, en tiedä, kuinka paljon päähenkilön elämä on ollut totta, mutta aikakauteen, jossa hän seikkailee ja historiallisiin ihmisiin, joita hän tapaa, Tuuri on näemmä tutustunut huolella. Perustan väitteeni siihen, että olen lueskellut Matti Kurikan elämäkertaa. Joten jos joku haluaa aamuyön pikkutunteina keskustella teosofiasta (paras vuorokauden aika keskusteluille), olette Taivaanraapijat luettuanne lähes asiantuntijoita mitä tulee tuohon uskonnollis-filosofiseen suuntaukseen.

Taivaanraapijat on Jussi Ketolan kasvukertomus. Kylmien kyytimiehessä Jussi Ketola on nelikymppinen teosofi-pasifisti, Taivaanraapijoissa kerrotaan, kuinka hänestä tuli noiden aatteiden kannattaja.

Taivaanraapijat alkaa kymmenen vuotta ennen Kylmien kyytimiehen tapahtumia. Jussi Ketola on vielä nuorukainen, joka ei tiedä maailman pahuudesta eli huonoista naisista. Ennen Matti Kurikkaan hurahtamista, Ketola joutuu Neferneferneferin uhriksi. Liikutaan samoilla linjoilla kuin tämän kesän kesäkumibiisissä: Jossulla on toinen, ehkä kolmaskin. Seksuaalisesti aktiivinen nainen on (tämänkin) tarinan konna. Mutta niinhän se tuppaa mieskirjailijoiden tuotoksissa olemaan. Onhan Austenillakin Wickham ja Willoughby, Emily Brontëlla taas molemmat sukupuolet ovat vähän pahiksia.