torstai 11. huhtikuuta 2013

Täällä pohjantähden alla

Vaikka olen viime aikoina melko laiskasti kirjoittanut tänne Nuhikseen arvosteluja lukemistani teoksista se ei tarkoita sitä, että olisin tyystin lopettanut lukemisen. Ehei, olen vain ollut vähän laiska ja eilen sain siitä palautetta. No nyt sitä tekstiä sitten tulee. Tällä hetkellä luvun alla on Tapsa, eli Tapio Rautavaaran elämänkerta. Kirja on kyllä varsin mielenkiintoinen, sain sen äitiltä ja isältä joululahjaksi. Äitihän sen on sitten tilannut takaisin kun saan sen luettua. Mutta en siis vielä kirjoita Tapsasta sen enempää.

Vuoden vaihteen tienoilla luin Suomen lähihistoriaa käsittelevän kolmiosaisen järkäleen nimeltä Täällä pohjantähden alla. Olen aloittanut Täällä pohjantähden alla lukemisen ensimmäistä kertaa lukiossa. Innostuin kirjasta kun kävin katsomassa Jyväskylän Kaupunginteatterissa kyseisen näytelmä. Jostain syystä en kuitenkaan ikinä saanut kirjaa loppuun, jota tällä hetkellä suuresti ihmettelen. Luultavasti se johtui siitä, että lukioaikana joutui muutenkin koko ajan lukemaan jotain, joten en päässyt kirjan imuun. Nyt pääsin.

Ehkä tarina tuntui senkin takia nyt niin mielenkiintoiselta, että pystyin jollain tasolla samaistumaan siihen. Enkä nyt tarkoita että täällä kotikylällä meno olisi kuin vuosisadan alussa, talolliset vastaan torpparit. Enemmänkin asiaan vaikutti tämä oma maanviljelijän ura jota olen tässä parin vuoden aikana luonut. Miten tavallaan ne haasteet joita Koskelassa koettiin eivät ole oikeastaan muuttuneet sadassa vuodessa mihinkään. On edelleen maa, sää ja joku kolmas rajoittava tekijä, silloin se oli Pappila tänä päivänä ehkä EU.
Myös se, että itse lähti mukaan kunnallispolitiikkaan herätti kiinnostusta Suomen polittiseen historiaan. Vuosisadan alkuhan oli poliittisen heräämisen aikaa. Sehän vasta oli kiinnostavaa millä tavalla Väinö Linna kuvasi tuota poliittista heräämistä pienessä Koskelan torpassa ja koko kylässä. Kun tässä on itsekin ollut vähän niinkuin ruohonjuuritasolla ja miettinyt että mitkä ne omat motiivit on siihen poliittiseen toimintaan niin kyllä ne tietyllä tavalla on samanlaisia kuin tuolloin aikanaan. En ole sosialisti, mutta tarkoitan sitä että yritys on saada perusasiat kuntoon. Koskelassahan kaikki lähti liikkeelle katkeruudesta Pappilan väkeä kohtaan. Kyllä itsekin tunsi jonkilaista suurta ärtymystä lukiessa kun Pappila sitten tarvitsikin itse osan Koskelan pelloista, että pystyy pitämään elintasoa yllä. Ja varsinkin ruustinnan asenne oli jotenkin niin ärsyttävä. (Kirja on siis herättänyt suuria tunteita).

Samalla tuli ajateltua vuoden 1918 tapahtumia eri puolilta. Kuinka raakaa aikaa se on ollutkaan molempien sekä valkoisten, että punaisten puolelta. Toisaalta kuvaus punaisten rintamalta toi mieleen sen miten epätoivoinen tuo vallankaappausyritys oli. Siellä onnettomissa vaatteissa, vähillä ruoilla ja huonolla johtamisella. Sitten tuli teloittamiset ja vankileirit. Lopulta vapaus... Miten valtavaa katkeruutta tuo onneton sota on saanut aikaan. Ei ihme että se vaikuttaa meidän elämäämme osittain vieläkin.
Mielenkiintoista oli Linnan kuvaama punakapinan jälkeinen aika, millä tavalla koulussa lapsia aivopestiin militaristisella isänmaallisella opetusmateriaalilla ja asenteella. Toisaalta myöhemmissä vaiheissa rintamalla se saattoi on tarpeellistakin.
Oma lukunsa on tietysti vielä talvi- ja jatkosota ja ne hirveät menetykset mitä Koskelassa ja monissa muissa kodeissa koettiin.
Vaikka noista tapahtumista on kauan aikaa, veljessodasta liki sata vuotta ja talvisodan alkamisestakin 74 vuotta, ne tuntuvat silti läheisiltä. Se varmaan johtuu siitä, että niistä aisoista on kotona puhuttu ja ne tappiot ovat kohdistuneet myös omaan lähipiiriin.
Jokaisen suomalaisen tulisi lukea Täällä pohjantähden alla.

Eikä muuten kannata katsoa sitä Timo Koivusalon surkeaa Täällä pohjantähden alla sarjaa. Itse katsoi 1 ja 1/2 jaksoa ja se piisasi, huh huh mitä sontaa.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Buddenbrookit

Tiedetään, tiedetään... Olen maailman huonoin uudenvuodenlupausten pitäjä. Jos siis muistatte nämä horinani.. Nyt tulee kyllä vuosisadan selitykset, mutta minulla on ollut (ihan oikeasti) tosi kiireinen kevättalvi. Ja, se on kyllä tullut todistettua, että vaikka aikaa kiireistä huolimatta jäisi sille kaunokirjalliselle opukselle, tuon ajan käyttää silti mieluummin johonkin muuhun harrastukseen. Tieteellisen tekstin lukeminen, valitettavasti, tappaa kiinnostukseni lukea kaunokirjallisuutta.

Mutta, yritän parantaa tapojani. Valita lyhyitä, korkeintaan kahdensadan sivun, klassikoita. Nehän nyt saa luettua vaikka aamupuuron syönnin yhteydessä.

Mennäänpä itse asiaan. Olen sentään jotain saanut lueskeltua viime aikoina.

Sain tänään VIIMEIN luettua Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on ollut minulla kesken - kuulkaas - tammikuusta saakka. Minullahan ei ole tapana jättää kirjoja roikkumaan. Suoraan sanottuna vihaan sitä, että siinä se kirja yöpöydällä kyhjöttää, että milloin kerkeän siihen taas tarttua. Ja, kun en kerkeä milloinkaan, alkaa kirjan olemassaolo pikkuhiljaa rasittaa. Että vieläkö se tuossa on? Eikä tänäänkään pysty kuin ehkä kaksi sivua lukemaan.

Mutta nyt se on tehty. Buddenbrookit on selätetty.

Avatessani kirjan, koin vahvan deja vun. Ihan kuin olisin aikaisemmin lukenut tämän.. vai hetkinen, eipä ole enää epäselvää, keneltä John Galsworthy otti vaikutteita Forsytein taruun. Niin selvä yhteys Galsworthyn teoksella oli Mannin esikoiseen. Buddenbrookit ja Forsytein taru ovat sukusaagoja, jotka sisältävät pääosin onnettomia ihmiskohtaloita. Tosin, Buddenbrookin suvun tarina on vielä synkempi kuin Forsytein. Molempia yhdistää kirjailijan vahva inho porvariston hillittyä charmia kohtaan ja molempien opetuksena on tämä vanha kunnon sanonta "rahalla ei saa onnea".

Buddenbrookit kertoo äveriään saksalaisen kauppiassuvun loistosta ja tuhosta. Onnen tae on raha ja miespuolinen perillinen, joka jatkaa rahantekoa sitten, kun aika on jättänyt suvun patriarkoista. Epäonnea on tuhlaileva velipoika ja avioeroja tehtaileva sisko. Sekä jälkeläinen, jota kiinnostaa enemmän musiikki kuin raha. Mannin tyyli on aika paatoksellista, ei ihan Dickens-mitoissa, mutta vähän vanhahtavaa. Siitä huolimatta Buddenbrookit oli oiva tutkielma rahanahneista ihmisistä.

Klassikkolistalla (se wikipedian lista) näyttäisi olevan toinenkin Mannin kirja, Taikavuori. Lupaan ottaa sen haltuuni vielä tämän vuoden puolella. Haluan selvittää, muuttuiko Mannin tyyli 23 vuodessa. Mutta seuraavaksi luen jotain kevyempää. Tai edes lyhyempää. Shakespearea vaikka.