torstai 21. maaliskuuta 2013

Ilmarin ihmelääke, Jaakko ja jättipersikka, Iso kiltti jätti

Nämä sysättiin käsiin jokin aika sitten.  Roald Dahlilta olin lukenut jo Matildan. yltäivisätkö nämä vastaavaan...


Kyllä ja ei.

Huomaan, että RD käyttää lastenkirjoissa poikkeuksetta samaa kaavaa: Pikkulapsi vastaan aikuinen auktoriteetti (=hirviö). Ilmarin ihmelääkkeen kammotus on isoäiti.  Tämä oli D:lta pahempi moka. Eihän maailmassa ole ketään lapsen kannalta ihanampaa ja lapsen etua enemmän ajattelevaa ja ajavaa ihmistä kuin ovat isoäidit. Ilmarin tyrannimummon kotkotukset pistää pojan mielikuvituksen tositoimiin. Tarina saa siivet ja loppujen lopuksi se ongelmallinen mummosuhdekin hoituu siististi pois päiväjärjestyksestä: mummo kutistuu olemattomiin. Valitettavasti just tolleesti se pruukaa nykyään olla: mummo/mummi on "siellä jossain", kaukana kaukana poissa... hoitokotiin unohdettuna ( ~ hyvin hyvin pieni ) kunnes riittävästi "kutistuttuaan" haudataan lopullisesti. Osuva allegoria.

Jaakko ja jättipersikka -tarina käynnistyy hurjaa vauhtia. Kaikki on pikkupoika Jaakon elämässä hyvin, kunnes jo kirjan toisessa kappaleessa ilmenee raju käänne: eläintarhasta karannut vihainen sarvikuono syö pojan Lontooseen ostosreissulle menneet vanhemmat. Ehkä tuossa on virhe. Tokkos sarvikuono ole lihansyöjä? Virtahepo vois paremminkin syödä. Ehkä sekin vain luonnollisessa elinympäristössään, päiväntasaajan vesialtaassa. Mutta että sarvikuono Lontoossa, ehei ollenkaan: en osta tätä.

Mutta tärkein, pikku-Jaakon elämän kurjistuminen, alkaa tuosta tragediasta. Kammottavat tädit ottavat Jaakon huostaansa ja huollettavakseen. Käytännöllisesti katsoen vankilamaisissa oloissa niin henkisen kuin fyysisenkin kidutuksen kohteeksi joutuneena lapsen pelastaa vain - kuinkas muuten - taikuus/vilkas mielikuvitus. Vanha persikkapuu tekee valtavan hedelmän ja sen sisälle alunperin pikkiriikkiset mutta taian vaikutuksesta isokokoiset "asukit". Tädinkurppanat saavat ansionsa mukaan ja Jaakko pääsee yllättäen äkkiarvaamatta kiertämään pikkusen "mualimmoo" jättipersikalla. Kirjailijalla varmaan ollut musikaali mielessä tätä kirjoittaessaan. Kertomus näet sisältää useampia lauluja, joiden suomentamisen riimityksiin ja poljentoon en kyllä ole ihan tyytyväinen. Ne ei vaan rimmaa. Mutta vaikeuksien kautta onnelliseen loppuun; vankeudesta New Yorkin parrasvaloihin. Hyvä ja rohkaiseva tarina. Ei pelkästään lapsille. Voi huoletta suositella aikuisillekin!

Mainituista kolmesta kirjasta kaiken tykeintä settiä tarjoaa "IKJ", Iso kiltti jätti. Kirjan asetelma on tuttua Dahlia: Orpokodin pikkutyttö ei saa kuutamoyönä, "hirviöhetkellä", unta ja menee rangaistuksen uhasta piittaamatta ikkunaan. Näkee jättiläisen, joka nappaa tytön mukaansa. Napanuora orpokotiin katkeaa sillä sekunnilla. Seikkailu alkaa. Unia keräävä ja niitä lapsille järjestävä kiltti jättiläinen ottaa tytön kaverikseen. Hän perehtyy moniin kummallisiin asioihin, mm. poplimoon ja poksutuhnuihin. Ne tuhmat ja isokokoisemmat jättiläiset tykkäävät syödä ihmisiä, mikä huolestuttaa jopa valtioiden johtajia. Lopulta IKJ:n ja pikkutytön onnistuu avustaa kannibaalijättien pyydystämisessä ja kaikki päättyy hyvin. Onnellinen loppu on tärkeä.Lastenkirjoissa välttämätön?

Jättiläisten puhekieli on omituista, omalaatuista, merkillistä, kuris-emmallista. Jättirepliikkien kanssa näkyy tosiaankin tehdyn töitä. Jo kirjan alkuvaiheilla mietin "ei stana! mä en kestä tätä... jatkuuko tätä koko kirjan läpi!" Mutta sitten katsoin, kuka on kirjan kääntänyt... Tuomas Nevanlinna... hmm sehän on... viisas mies... luetaanpa nyt vaan tunnollisesti joutavia jupisematta. Niin tein ja hengissä selvisin. omituisuuksiin, "perskurkkanat", "ihmisparsat", "rasvasylki känsäräähkä" etc. tottuu ja sitä lukee vain tarinaa. Loppujen lopuksi hihkun riemusta: Kuka tahansa voi aivan rennosti soveltaa R. Dahlin menetelmää vaikeuksia kohdatessaan. Mitä niin tehdessään menettäisi. Korkeintaan hengen ja elämän. Ja mitä se on. ei yhtään mitään. 200 vuoden kuluttua sinua kukan enää muista... ellet ole osoittanu erityistä nokkeluutta vaikeuksien nujertamisessa.

Katsoin sitten toistenkin kirjojen kääntäjät: aha... Asser Korhonen näkyy kääntäneen Ilmarin Ihmelääkettä. Jättipersikan Jaskan kehnoiksi moittimani riimit menevät Kimmo Pietiläisen kontolle. Mitä näistä nyt sanois. Palataan 80-luvun alkuhämäriin, Helsinkiin. Yhteinen nimittäjä: Ylioppilaslehti, pait että se oli kyllä Kimmo Pietinen kun oli päätoimittajana ylkkärissä Asser Korhosen ja Tuomas Nevanlinnan toimiessa avustajina. Niin muistelen. Olin näet siellä minäkin. Kuvia piirustelin ja lehden ulkoasua suunnittelin.

Kuvituksesta mainittava se, että pidän Quentin Blaken piirroksia jokseenkin yhdentekevinä. Kuulun mieluummin siihen porukkaan, joka tinkaa: "Onko ihan pakko pilata lukijan tekstistä saama mielikuva piirroksilla?" Yks poikkeus on: IKJ-kirjassa pari maukasta pahajättipiirrosta. Toisessa helikopterilla lasketaan ihmissyöjäjättiläistä maakuoppaan. Mutta ei niin, etteikö senkin olis voinu parilla lauseella kuitata. tästä pääsiskin vaivattomasti syventämään pohdiskelua siitä, mikä oikeastaan loppujen lopuks on kuvien/piirrosten tehtävä. Pienenä vinkkinä mainittakoon, että mulla on viime aikoina ollu luennassa "hiirentappokirja", ainakin 20 kiloinen, muhkeasti kuvitettu Geologica. Siinä kuvat on ratkaisevan tärkeässä asemassa, painollisesti vois sanoa, että 20 kilosta ainakin 19,8 kiloa on kuvia. Painavaa tavaraa - kirjalla tappaa hiiren kuin hiiren kevyesti. Tai siis raskaasti... mutta siitä tuonnempana. Piirroskuvituksesta en sentään tähän enempiä säveltele, ettei suotta tule löysät housuun...

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

James Herriot "Luojanluomat Ystäväni"

Nuharupi-blogissa näyttää olevan  meneillään pidemmänpuoleinen talviseisaus. Meikä, vanha tuhnu, raportoi aktiivisimmin. Jo aikoja eletään!

Koska tänään ei tullu tehtyä pidempikestoista hiihtolenkkiä, hoitelin Herriotin kirjan loppuun. En oikein tiedä, mitä kirjasta vois kirjottaa paljastamatta yksityiskohtia. Ehkä viisainta on vain todeta sama, minkä wikipediaan kirjoitettu: Herriot (Oikealta nimeltään James Alfred Wight) oli ihmisten ja eläinten havainnoija. Tarinat eivät ole yksyhteen elävästä elämästä, vaan perustuvat löyhästi tositapahtumiin. Ovat siis fiktiota.

Herriotin lailla toinen samana vuonna, 1916, syntynyt RAF-lentäjä, Roald Dahl, on mainio tarinaniskijä.

Luojanluomat ystävät koostuu 48 lyhyestä tarinasta ja sopii siis mainiosti meikäläisen kaltaiselle pätkälukijalle. Muutaman sivun mittaisesta tarinasta saa suht vähällä vaivalla lukunautinnon. Joissain tapauksissa samaa eläintä, "potilasta", seurataan useamman luvun ajan.

Herriotille tyypillinen tapa rakentaa kertomus on esimerkiksi kirjan loppupuolelle sijoittuva kertomus herra Clarkin vasikoista. Mies on hankkinut useamman liian varhain emästään vieroitetun vasikan ties mistä markkinoilta. Ne sairastuvat pahaan ripuliin. Taudin arvellaan olevan kuolemaksi. Eläinlääkinnässä eletään 30-luvulla sitä aikaa, ettei tunneta antibiootteja eikä monia muitakaan lääkkeitä. Eläinlääkäri on tapauksen äärellä toivottomassa tilanteessa. Hoitaa kuitenkin vasikoita parhaiksi katsomillaan keinoilla, vaikka tietääkin sen turhaksi. Tilanhoitaja aikoo myydä lattialle uupuneet vasikat koiranruuaksi, että saisi niistä edes muutaman lantin. Herriotilla on kuitenkin tarjota kokeiltavaksi hiljattain postitse saapuneita sinisiä pillereitä. Raatokuorman kuljettajalla on varma mielipide: "Jaa, jaa, selvä tapaus. Niiden keuhkot on salpaantuneet. Sitä on nyt paljon liikkeellä." Herriot hämmästelee raatokuski Mallockin hämmästyttävää kykyä tehdä pikainen diagnoosi, mutta saa kuin saakin läpi tahtonsa kokeilla pillereiden tehoa. Mallock lupaa tulla seuraavana päivänä noutamaan koiranruokaraatojaan. Kas kummaa, vasikat parantuvat ja raatokuski joutuu poistumaan tappion kärsineenä näyttämöltä. Herriot antaa hänelle kuitenkin viimeisen repliikin, jonka humoristisuus jää lukijan pääteltäväksi . Ennen poistumistaan Mallock kuittaa: "Ne pienet siniset tabletit olivat varmasti hyvää ainetta. Se on ensimmäinen lääke, jonka olen nähnyt parantavan keuhkojen salpaantumisen."

Voisin kirjotella kymmenkunta tarinaa lisää James Herriotin  kertomuksista, mutta olkoon. Parempi että itse kukin lukee omakohtaisesti. Lämpimästi suosittelen kirjaa jokaiselle eläinten kanssa tekemisissä olevalle /olleelle. Koskettavimpia juttuja ovat mielestäni lemmikkieläimiin sekä maatalouselinkeinon muuttumiseen liittyvät kertomukset. Herriotin virka-aikana traktori syrjäytti hevosen vetojuhtana. Eläinlääkäri joutuu työssään murheen ytimeen  päätyessään lopettamaan pitkän uran tehneen pollen.

Kirjan riehakkainta antia ovat ehdottomasti vierailut Granville Bennetin pieneläinklinikalle sekä tarinat Tristanin hulvattomista tempauksista.

Kiitos ja kumarrus! Tämä oli vasta toinen lukemani James Herriotin kirja. Lisää vois lukea, jos kohta TV-sarjankin vois kattoa uudelleen.