maanantai 21. tammikuuta 2013

Pippi ja sammutetun kynttilän mysteeri.

Nuharuven "toimituspäällikön" suosituksesta uppuduin muutamien mennäpäivien aikana Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu kirjoihin. (Tästä kiitos eiliselle norovirus- ja selkäjumipäivälle, joka niittasi miehen vaaka-asentoon)

Kolme kirjaa luettuani selvitin wikipediasta, että peppikirjoja julkaistu reilut tusinan verran.

"Miks luen tämmöstä, minä, liki kuuskymppinen vanhus?" "Mistä tässä jutussa oikein on kysymys?" ja monet muut kysymykset hakivat kirjaa lukiessa tajunnan taustalla vastauksia. Mietin mm. supersankarimyyttiä: Oliko peppipitkätossu ruotsalainen vastine amerikkalaisen populaarikulttuurin tuottamille yli-ihmisille ja sankareille, tarzanille, teräsmiehelle batmanille etc. Jos niin on, voi kehua ideaa loistavaksi: Ruotsalaiset ovat varmaan ilomielin mehustelleet jenkeille: "Te tarvitsette supersankariksi lihaksia pursuavan testosteronibroilerin, meillä saman asian hoitaa pikkutyttö!" ( Ajallisesti tällanen supersankarikommentaari olis mahollinen, batmanin mainitaan esiintyneen ensimmäisen kerran vuonna 1939, teräsmies oli 30-luvun alun tulokas; tarzan oli hahmottunut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan - Astrid Lingrenin kirjallinen tuotato alkoi vasta vuonna 44.).

Vai olisiko Peppi Pitkätossun sankariudelle haettava verailukohtaa parin tuhannen vuoden takaa: Onko Pepin anarkistisesti tuulettavassa käyttäytymisessä, luontaisessa oikeudenmukaisuudessa sekä fyysillisessä ylivertaisuudessa yhtymäkohtia Jeesus Nasaretilaisten, Juutalaisten Kuninkaan, toimintaan? Tämä tietenkin täysin mahdotonta, mutta ajatuksena kyllä kiintoisa. oikeastaan ihmettelisin, jos ei kukaan missään ole tehny supersankaritarinaa, jossa mukaillaan J.C. Superstaran elämänvaiheita...

Tyytyväinen ja iloinen olen siitä, että kirjat (Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump, 1945), Peppi aikoo merille (Pippi Långstrump går ombord, 1946) ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä (Pippi Långstrump i Söderhavet, 1948)) ovat nopealukuisia. Kappaleet ovat lyhyitä ja tarina etenee sujuvasti. Mutta se "suurempi tarina", se sykähdyttävä kokemus, jollainen jää päällimäisenä mieleen mm Roald Dahlin Matildasta, mielestäni puuttuu Astrid Lindgrenin peppipitkätossuista.

Paitsi paitsi... Kolmannessa kirjassa, "Peppi Pitkätossu Etelämerellä" lopussa on jotain etten sanoisi syvällisellä tapaa liikuttavaa:

Tommi ja Annikka näkevät illalla kotinsa ikkunasta Pepin Huvikummussa:

"...Peppi istui pöydän ääressä pää käsien varassa. Unelmoivin silmin hän tuijotti pienen kynttilän lepattavaa liekkiä.
-Hän... hän näyttää jotenkin hirveän yksinäiseltä, sanoi Annikka ääni hieman väristen.
...
-Jos hän katsoisi tännepäin, vilkutettaisiin hänelle, sanoi Tommi.

Mutta Peppi vain tuijotti eteensä unelmoivin silmi.

Sitten hän sammutti kynttilän."

Ihan pitäis lukea Kalle päätalon tuotanto ja kaikenmaailman cervanttesit: osaako kukaan maratonkirjoittaja päättää tarinaansa noin tehokkaasti: "...sitten hän sammutti kynttilän"!!!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Don Rosa / Roald Dahl

Olen hiljattain lukenut kaksi kirjaa, Don Rosan "Pako kielletystä laaksosta" sekä Roald Dahlin "Matilda". Lastenkirjoja, kyllä vain, mutta parhaimmasta päästä, niin uskon. Pakko myöntää, että ensinmainittua paikoin selailin. Eritoten sen viimeisen jutun, "Musta Ritari slurppaa jälleen", lukeminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Maailman pahamaineisimmaksi pitkäkyntisesksi tituleeratun Arpin Lusenen puhekuplat ovat varmasti kääntäjän mielestä suomenkielen lakastumattomia kukkasia, mutta minä en voi niitä sietää. Kirjan nimitarina on sentään osoitus siitä, ettei Don Rosa ihan tyhjäpää-honkkeli ole.

Mutta mutta....

Entäpä kun vanha taistelulentäjä, Roald Dahl, pyyhkäsee tarinan?

Jotta disney pääsis lähellekään tasapeliä, pitäis niitten laittaa ankkatarinoiden raskaimman sarjan tarinaniskijä, Carl Barks, vaakakuppiin. Olen lukenu Dahlita useampiakin kirjoja, eikä ole tarvinnu pettyä. Kirjailija hallitsee täydellisesti lukijan koukuttamisen. Matildakin piti lukea melkein kertapierasulla läpi!

Rohkenenpa nyt hienokseltaan arvioida sitä, missä Rosa töppää - Dahliin verrattuna - pahimmin.

Matildassa käsitellään epäoikeudenmukaisuutta ja välinpitämättömyyttä, joihin pikkulapsen nokkeluus, mielikuvitus ja kyvyt tuovat lukijan mieltä kovasti lämmittävän ratkaisun. Entäpä millaisia tunnelmia pyöritellään ankkamaailmassa? Ahneutta ja kyltymätöntä rikastumisen kiimaa - siis: pintaa pintaa, niin pintaa. Vaikka Don Rosan piirrokset ovat komeita ja näkee niiden eteen tehdyn loputtomasti työtä ja vaikka ihmettelen, miksi Matildaan on tarvinnu ollenkaan tehä kuvitusta, yksinkertaisuudesta, niukkuudesta ja alistettuun asemaan litistetyn pienen ihmisen tunnemaailmoista kuoriutuu lukijan tajuiltavaksi niin kirkas hengen helmi, että rinnalla Rosan suvereeni tietämys temppeliritareiden sun muun da-vinci-koodi -scheissen vaiheilta auttamattomasti himmenee...

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat

Minua huvittaa. 

Minua huvittaa se tosiseikka, että suomalaiset - kansa, joka rakastaa keskinkertaisia dekkareita ja Juha Vuorista - on villiintynyt Sofi Oksasesta. Kirjailijasta, jonka tuotanto käsittelee Viron poliittista historiaa (ok, Baby Janea lukuunottamatta)! Ihmiset, jotka muuten eivät lue historiallisia romaaneita, ovat innostuneet Oksasesta. Miksi? No, koska Oksasesta on tullut mainstreamia. Jos tarpeeksi tv:ssä/lehdissä/netissä hehkutetaan jotain, niin kyllähän se myy. Oli kyseessä sitten shittiä tai laatua.

Sofi Oksanen on tietysti laatua. Oksasen Puhdistus ja Stalinin lehmät olivat väkeviä kokonaisuuksia, joten innolla tartuin uusimpaan, Kun kyyhkyset katosivat.
Kirjassa hypitään sekaisin eri ajanjaksoissa, tämä on tuttua jo aiemmista, vähän kuin Oksasen tavaramerkki. Tai ei sekaisin, kirjailijalla on aikahypyt hyvin hallussaan ja ne ovat perusteltuja, ja lukija pysyy kyllä mukana. Sekaisin tarkoittaisi sekavaa kirjallista esitystä ja siitä ei tässä tapauksessa ole kyse.

Tarinalla on yksi minäkertoja, Roland, mutta hän ei ole ainoa päähenkilö, sillä kirjassa seurataan juonen etenemistä ja poukkoilua eniten - etenkin loppuvaiheessa- Rolandin serkun, Edgarin, näkökulmasta. Edgar on varsinainen takinkääntäjä, joka hannuhanhimaisella tuurilla myös onnistuu katalissa toimissaan. Saksan miehityksen aikana hän pääsee mukaan natsien toimintaan ja Neuvostoliiton valloitettua Viron, hän saa valheidensa avulla keploteltua itsensä kommunistiseen puolueeseen, joka pyrkii tuhoamaan hitleristit sekä Viron vapautusliikkeessä olevat.

Kun kyyhkyset katosivat on hyvä kirja. Mutta perhanan synkkä se on. Puhdistuksen lopussa vilkkui vähän toivoa ja uskoa ihmisyyteen, mutta tästä kirjasta moisia on turha etsiä. Kirjan kantavana teemana oli itsekkyys, jota Edgar surutta toteutti. Kun ihminen kokee uhkaa, niin tuo ominaisuus sieltä ensimmäisenä alkaa paistaa.

Toivon, että dekkarikansa saa tästä nautintonsa ja jatkaa Oksasen fanittamista tämänkin luettuaan. Ja esiintyyhän kirjassa yksi murhamysteerikin, joka lopussa selviää. Mutta tarina ei kerro, saiko tekijä koskaan ansionsa mukaan.

Veitikka. A.Hitlerin elämä ja toiminta

Veikko Huovisen  viiksitrilogian kolmas osa, Veitikka, on kirjasarjan laajin varmasti myös suuritöisin.

Oikeasti ihmettelen, miksi vasta nyt, yli 40 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen päädyin lukemaan tämän mestariteoksen. Ei teoksen, vaan TUTKIELMAN!

Huovinen on aikaa ja varoja säästelemättä hankkinut aineistoa kirjaansa. Hän on lukenut sanasta sanaan Hitlerin vankila-aikoina aloittaman teoksen, Mein Kampf, jota puisevan pitkäveteiseksi ja lukukokemuksena äärimmäisen kiduttavaksi kehaisee...  Kirjasta löytyvät perusteet natsien julmuuksille, nöyryytetyn Saksan vastaiskulle.

Myös mainitsee veitikka-huovinen haastatelleensa Itävallassa Adolf-pojan tunteneita ihmisiä... hetkinen... lukiosaksan ja metsänhoitajakoulutuksen pohjaltako on saalistusretkiään tehny, tämä kainuulaismaisemiin omiin oloihinsa vetäytynyt sanailija? Tuskinpa vain. Muutama googletus ja asiaan tulee selvyyttä: Veikko Huovinen on Veitikassa tehnyt häjyllä tavalla parodiaa tieteellisestä tutkimuksesta. Arvatenkin 60-luvulla julkaissut II maailmansotaa ja Adolf Hitleriä käsittelevät teokset ja tutkimukset ovat siivittäneet sotkamolaispasifistin ajatuksia huikeaan lentoon.

Keksityistä haamulähteistä huolimatta kirjan tapahtumienkulku on varmasti pääsääntöisesti oikea. Juutalaiskysymys, saksalaisalueet ja vihdoin elintilan laajeneminen itään koituvat lopulta Hitlerin elämäntyön täyttymykseksi, josta veitikkamainen Huovinen käyttää nimitystä "Operaatio Saublöder Arsch". Siis että Hitlerin tarkoitus olikin aiheuttaa tuhoa ja hävitystä (...kesken kaiken ääliömäisen äkseeraamisen diktaattori on tukehtua nauruun...)

Toisen maailmansodan vaiheet on jo moneen kertaan dokumenteiksi kirjoitettu ja taistelut puhki analysoitu. Vaan kukapa oli kärpäsenä katossa tallentamassa meille Ribbentropin ja Stalinin tapaamisen. Veikko Huovinen!

"...oli kaviaaria ja sammen viipaleita, oli Kiovan kyljyksiä ja galukipiirakoita... oli lautasilla suklaakonvehteja, oli vihreää teetä ja armenialaista konjakkia... Ribbentrop kierteli pöytää suu massuttaen ja hänen naamansa punersi kuin sian pillu pakkasessa..." (Veikko Huovinen: "Veitikka")

Perusteiksi Veikko Huovisen viiksitrilogialle mainitaan se, että niin Hitler, Stalin kuin Pietari Suurikin ovat erinomaisen tehokkaasti onnistuneet aiheuttamaan meille suomalaisille loputtomasti kärsimyksiä ja murhetta. Jokohan seuraava viikseilijä Huovisen hyllyyn olis löytyny Suomenlahden länsipuolelta?

tiistai 1. tammikuuta 2013

Lukulupaus vuodelle 2013

Uusi vuosi on taas pyörähtänyt käyntiin. Nuharupi täyttää tänä vuonna kuusi vuotta. Alunperin blogi perustettiin minun ja Ängin lukupiiriblogiksi. Periaatteella, että luemme samat kirjat, joista sitten kirjoitetaan arviot tänne. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan ottanut tulta alleen ja Nuharuvesta tulikin kirjablogi, johon kirjoitetaan kommentit luetuista kirjoista. Vähitellen blogin kirjoittajiksi liittyi useampikin perheenjäseneni. Minä olen edelleen aktiivisin kirjoittaja, vaikken tästä porukasta eniten luekaan.

Nykyään kirjoitan jokaisesta kaunokirjallisesta lukukokemuksestani arviot Nuharupeen. Viime vuonna luin 25 kaunokirjallista teosta. Luku on harmittavan vähän, lukisin kyllä enemmänkin, mutta opiskelujen takia saan lukea ihan tarpeeksi asiatekstiä, joka tappaa kaunokirjallisen lukuinnon. Kesä ja joulunaika ovat minulle perinteisesti olleet kaunokirjallisuudessa kahlaamista.

Tänä vuonna teen sellaisen kirjoihin liittyvän uudenvuodenlupauksen, että luen kerran kuussa edes yhden kaunokirjallisuutta edustavan teoksen. Kyllä minä yhden fiktiivisen kirjan verran jaksan talvikuukausinakin ylimääräistä lukea.

Mutta kirja ei saa olla mikä tahansa. Koska koen, että minulla on yhä monen klassikkokirjan mentävä aukko sivistyksessäni, valitsen kuukauden pakkolukukirjan tältä listalta.

Nyt vain pohtimaan, mikä noista kirjoista voisi olla tammikuun aikana luettava. Haastan muitakin nuharupilaisia osallistumaan. Kuten huomaatte, listalla ei ole pelkästään tiiliskiviä. Sivullinen esimerkiksi varsin ohut kirja, eivätkä järeitä esityksiä ole nuo Shakespearen näytelmätkään.