maanantai 30. joulukuuta 2013

Naisen muotokuva

Aijaijaijai sentään, kylläpä elo tuntuu kevyeltä. Luin nimittäin hyvän kirjan: Henry Jamesin Naisen muotokuvan.

Jännä juttu on se, että vaikka olen möyrinyt 1800-luvun brittikirjallisuudessa korviani myöten viimeiset 10 vuotta, jostain kumman syystä en ole koskaan lukenut yhtäkään Henry Jamesin (syntyjään jenkki) romaania. Minun on kyllä monesti pitänyt hänen tuotantoonsa tutustua, mutta tähän saakka joka kerta on jäänyt aikomukseksi. Siitä huolimatta, että tiesin lukemattakin pitäväni Henry Jamesin kirjoista: olenhan nähnyt hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia.

Naisen muotokuva kertoo parikymppisestä Isabel Archerista. Isabel on varaton amerikkalaisnainen, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Hän saapuu Englantiin tätinsä kanssa. Täti on viettänyt vuoden Amerikassa etsiessään Isabelia - ja ollut samalla karussa aviomiestään, josta ei liiemmin välitä. Isabelin saapuessa Englantiin, häneen iskee silmänsä sekä hänen serkkunsa Ralph että serkun tuttava, lordi Warburton. Englantiin matkustaa kosioreissulle Isabelia jo Yhdysvalloissa itselleen havitellut Caspar Goodwood.

Merkkasin kirjaan (oma kun on) kohtia, jotka aiheuttivat hykerrystä sisälläni. Kuinka kiehtovaa dialogia, kuinka rohkea Isabel onkaan 1880-luvun varattomaksi naiseksi! Tallensin mieleeni Isabelin ajatuksen siitä, mitä menestyminen on: minä ajattelen sen merkitsevän, että ihminen näkee jonkin nuoruudenunelmansa toteutuvan.

Kirjan käännekohta tapahtuu, kun Isabel perii suuren rahasumman tätinsä mieheltä tämän heittäessä veivinsä. Kosijoiden joukkoon astelee tällöin herra Osmond, jolla ei ole täysin puhtaat jauhot pussissaan.

Ihmissuhdesoppa kiehtoo, etenkin näin laadukas ja monisyinen soppa, jossa riittää vähän pureskeltavaakin.

torstai 26. joulukuuta 2013

aapeli: "Meidän herramme muurahaisia"

Aapeli, Simo Tapio Puupponen (1915 - 1967), Savon Sanomien toimittaja ja kirjailija, kirjoitti "M.H.M.":n lisäksi mm. Siunatun hulluuden, Koko kaupungin Vinskin ja Pikkupietarin pihan. Löytyipä mehukas ivailu suursuomalaisuuden tulenkaatajasta, tähän siitä alkua:  

"...Mörkki monologi

(Kirjoitettu Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu -nimisen sotapäiväkirjan vaikutuksen alaisena)

Kesällä 1943

Nyt on sota.

Inhoan sydämeni pohjasta sotaa, mutta olen päättänyt olla mukana loppuun asti. Hotelli Kalevassa Mikkelissä.

Olen synkkä..."

(katso lisää: http://tuhannettunteet.kuopio.fi/main.asp?sid=3&sivu=5&kpl=13&o=5)

Meidän herramme muurahaisissa luodaan pikkupietrinpihamainen läpileikkaus erään kaupungin tärkeimpiin ja näkyvimpiin henkilöihin. Ääneen pääsevät silmäätekevien lisäksi niin pikkulapset, pienyrittäjät kuin tavallisten ammattien harjoittajat - vanhan kansan sanoen: rengit ja piiat. Tarinoissa on tuttavallinen, ymmärtäväinen ja myötäelämisen  tuntu. Ei epäilystäkään, etteikö kirjailija ole kuullut kasvokkain livenä nää jutut. Edellämainittujen kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat vaikuttavat:  Kun ääneen pääsee juopohko valokuvaaja, se saa heti Toivo Mäkelän piirteet ja äänenpainon.

Kerrassaan mahtava tarinakokoelma. Suosittelen lämpimästi. Helppo lukea (reippaasti vaivattomampi kuin samaan aikaan "Mutkan" lämmitysreissuilla mukana kulkenut Aleksis Kiven runokokoelma). Ja mikä tärkeintä: Aapelin kirja imaisi.

Tähän tapaan kirjoitettuja "kavalkadeja" voisi lukea enemmänkin (vihjaus Timbelle: "aapeliformaatilla" spoonriver antologia kuukkalaisittain!).

Voi olla rohkea arvaus, mutta  jotenkin minusta tuntuu, että Jarmo Lampelan elokuva "Joki" (kuvattu 90-luvun puolivälissä Äänekoskella) on ellei velkaa, niin ainakin sukua "Meidän herramme muurahaisille"?


perjantai 20. joulukuuta 2013

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

"Jos ikinä eksyt Codyyn, Wyomingiin, niin kysy vain Hurjaa Bobia.
Niin se käy..."

Enempää en paljasta. Tuossa taisikin olla ratkaisevan paljon kirjan keskeistä antia.

Mutta arvio kirjasta, noinniinku laajemmin:

Arvelen, että kirjan ilmestyttyä 60-luvun lopulla amerikkalainen sotakone on jotunut perustamaan yksikön, joka on määrätietoisesti käynyt puolustustaisteluun Kurt Vonnegutin mustaa huumoria, satiiria ja ironiaa vastaan.

Tuon offensiivin seurauksena maailmalla on saatu nauttia mm. toinen toistaan henkesalpaavammista elokuvista. Ensimmäisessä aallossa saatiin hormoonipullistelijat. Heistä sotatantereilla kunnostautui erityisesti Rambo. Tiedänpä amerikkalaissotilaan kilpeä kiillotetun myös Scott McCoyn (Chuck Norris) toimesta. Välillä otettiin hieman rennommin: oma omituinen tapauksensa oli Forrest Gump. Sitten on pitkä liuta yltiöisänmaallisia tähtilipputarinoita, joiden aallonharjalla mm. Pelastakaa sotamies Ryan. Samaa henkeä löytyy Full Metall Jacketista. Näiden jälkimainigeissa sivalletaan komeasti Taistelutoverit -sajassa.

Oliko niin, että Tom Hanks (oscarvoittaja forrest-kumpparina) on viimemainitun sarjan taustalla. Jos niin, niin onpa ottanut urakakseen Kurt Vonnegutin litsaamisen. Tää nyt on ihan paskaläppää, mutta ei mitenkään voinu olla tulematta mieleen, sillä Vonnegutin antama kuva amerikkalaissotilaista on melko niukalti herooinen ja tuskin lainkaan glorifioitu. Hienoja sanoa, en yhtään tiijä, mistä niitä tipahtelee - ehkä neljännestä ulottuvuudesta? (ups, tuota ei pitäny mainita!)

Teurastamo 5:n mainitaan olleen Vonnegutin suuri läpimurto - tai kuten nyky-Suomessa iso-sanan väärinkäyttäjien toimesta sanottaisiin: iso läpimurto. Sitä ennen Vonnegutin tuotanto oli tuttua melkeinpä pelkästään, ainoastaan ja vain enimmäkseen yliopistopiireissä.

Diggasin "Schlachthof fünf"-teoksesta siinä määrin , että taidanpa ottaa lisää vonnegutia lukulistalle.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Geologica - Elävä ja muuttuva maailma.

okei, myönnetään, että virheitä tapahtuu ja niitä tulee tietentahtoen tehneeksi. Eri asia on, osaako virheistään ottaa oppia...

Hankin järkälemäisen Geologica -kirjan erinäisiä vuosia sitten jostain eteläsuomalaisen apsin kirjamyymälästä. Oli alennettuun hintaan. Katselin kuvia ja vaikutuin: Tästäpä Hegulille ja Matri-Arskalle tuliaisiks. Koska en sittemmin huomannut heidän tuntevan kirjaa kohtaan juuri minkäänlaista vetoa, omin teoksen itselleni. Ei niin, etteikö just se ollut alun alkaen tarkotuskin.

Muutaman kerran kirja on kunnostautunut ihmisasuntoon tunkeutuneiden pikkujyrsijöiden teloitusvälineenä: Kun tollasen 15 kiloisen järkäleen pudottaa metrin korkeudelta hiiren päälle, voin vakuuttaa, että siinä on tappamisen meiniki!

Teos on sisällöltään ja kooltaan kuin mikäkin litosfäärilaatta. Upeat, paikoin aukeaman kokoiset värikuvat ovat kuin ansa: Haluan katsoa kaikki kuvat, lukea kuvatekstit... lukea koko kirjan!

Nytpä tuon läpi sanasta sanaan kahlattuani ymmärrän tehneeni kirjan suhteen virheen: Ei hakuteokset ole tarkoitettu luettaviksi! Herranpieksut sentään. On ilman muuta selvää, että kirjahyllyssä voi olla hakuteoksia raamatusta ja lakikirjoista otavan suureen etc etc, mutta ei tarkoitus ole, että ne kaikki luetaan ja osataan. Se on mahdotonta.

Hakuteos on kirja, josta tieto voidaan hakea. Nyt nettiaikana läppäreissä hiplareissa on google ja wiki.  Meikälle kävi tän geologica-keissin suhteen näet niin, että reilun puolen vuoden ajan, huomasin usein, etten muistanut aiemmin lukemistani jutuista mitään. Kannettu vesi ei pysy kaivossa. Ei ainakaan tietoviisaat jutut meikäläisen päänupissa. Kuvat ehkä säilyy paremmin: muistan nähneeni jotain tollasta joskus jossain...  Karu totuus lienee se, että  vastaavavat tiedot saa kätevimmin television luonto- ja tiedeohjelmista, joita muuten tulee kiitettävän usein. Ja jos unohtaa katsoa, aina voi tsekata yle areenasta. Joutubessakin lienee aiheeseen liittyviä videoita.

Jos johonkin, niin tahmeaa tietokirjatekstiä voi kyllä suositella unilääkkeeksi. Rankin kokemus aiheesta syyskesän ajoilta. Aloitin oppikirjatyyppistä uunintekokirjaa. Kymmenen riviä ja päälle neljän tunnin iltapäivätirsat. Uskallan vakuuttaa, ettei geologican teksti juuri uuniopeille häviä: Monet unet olen kirjan sivuilta napannu!

Geologican sisällöstä voi sanoa, että tärkein mielessä pidettävä asia on se, että mantereet ovat liikkuneet kymmenien ja satojen miljoonien vuosien aikana mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Elämä on saanut alkunsa kauan kauan sitten ja ikiaikaisista maakerroksista löytyy siitä ja sen kehittymisestä todisteita. Se, että jostain vuoristosta, kilometrien korkeudelta meren pinnan yläpuolelta löytyy merieläinten fossiileja, ei tavan kretskulle (kreationistille) takuulla avaudu, kuin ei sekään, että ihmisen olemassaolo maapallon useamman vuosimiljardin mittaisessa historiassa on vain mitätön sivallus. Asuttamamme planeetta kätkee maastoihinsa ja uumeniinsa loputtomasti kiinnostavaa koettavaa.

Kun olen kirjan läpi käynyt, voin vain huokaista: en ole nähny mitään. En ole käyny missään!

No, olen sentään: Itä-Afrikassa. Suuren Hautavajoamaan paikkeilla on visiteerattu. On tullu käytyä Tansanian Ngorongoron kraatterissa (kauan sitten räjähtänyt tulivuori, jonka tasainen kaldera on liki 20 kilometriä halkaisijaltaan, reunaseinämät kohoavat n. 600 m keskitasangon yläpuolelle). Niin ja siellä paikkeillahan se on Kilimanjarokin, Afrikan korkein huippu. Se on nähty, tosin turvallisen matkan päästä. Tottapa hiljattain on Madeiran laavatunneleissa käppäilty, mutta niistä ei tässä kirjassa ole mainintaa. Maininnan ansaitsevat vain suurimmat, komeimmat ja erikoisimmat.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

edison keksi kuhalatarinat


-->
Kolmisenkymmentä vuotta sitten Hesassa muuan opiskelukaveri heitti hölmön läpändeerauksen: ”Jos katsoo sähkölamppua ja hokee mielessään 'Edison keksi sähkölampun, edison keksi sähkölampun', lamppu sammuu, sillä väittämä ei pidä paikkaansa. Se on vale. Edison ei keksiny sähkölamppua. Tämä pätee kaikkiin laitteisiin. Paskat Edison yksin mitään oo keksiny. On vaan kahminu keksintöjä nimiinsä, mokomakin öykkäri...”

Tämä juttu mielessäni tunsin olevani heikoilla kun oli tiedossa lentokonematka. Ei helevate... miten pystyn pidättäytymään ajatuksesta 'Edison keksi lentokoneen, edison keksi lentokoneen, edison....'! Menomatkalla Madeiralle tuijotin jännittynein mielin ulos ikkunasta seuraten päivän valkenemista pilvien päällä. En uhrannut ajatustakaan öykkäriedisonille tai kaltaisilleen. Korkeintaan suuntasin mitättömän matkalaisen hartaan toiveen lentovempeleellemme: pysy nyt siipi kiinni rungossa, älä ratkea, älä katkea. Ja moottoreille jotain samankaltaista. Päällisin puolin yritin tietenkin olla hiljaa aloillani ja toimia niin kuin muut matkustajat: juoda silloin kun juomaa tarjottiin, syödä kun oli aterian aika. Vissinkö värkkäsin tabletilla jotain keskeneräistä piirrosta tai muuta kyhäelmää.

Entäpä paluulento. Takana oli huteranpuoleinen, tuultenviskelemä laskeutuminen Madeiralle, viikon verran lomailua saaren korkeilla ja jyrkillä rinteillä. Takana oli myös onnistunu irtaantuminen siipien varaan Madeiran lentokentältä. Hihkuin riemusta kun pienessä mielessäni vakuutuin siitä, että tää hommahan toimii! Henkilökunta tekee tätä työkseen, ei lentokoneet niin vain putoile... Ne lentää joka päivä, eikä lentäjät pelkää. Ei edes turbulenssejä, kilometrien syviä ilmakuoppia. Eheiii... Ei lentämisessä ole mitään pelättävää! Mutta sitten rupes päivä pimenemään. Sitä ajattelemaan että nyt ollaan menossa Pohjolan pimeään... ja siellä ei muuten fysiikan lait enää päde... mitenkähän muuten mahtais olla sen lentokoneen keksimisen kanssa.... Keksikö se Edison sen... Tämä on nyt ikävä juttu, eikä tätä viittis ruveta hokemaan, varsinkaan kun se ei pidä paikkaansa, mutta ei kait tässä muukaan auta. Etelän lämpö ja valo on jäänyt taakse, edessä on vain pohjoinen pimeys ja se hlvetin edison! Kuka muka sellasta väittäny, että se oli just edison kun lentokoneen keksi. Miljardinmiljardin tsiljoonanmiljardit hyönteiset, liskot, lepakot ja linnut on oppinu aikojen saatossa lentämään ennekö sen ensimmäinen kaksjalka tepasteli ”uudella mantereella”, saati ennenkö tään hevonvtun edisonin väkerrykset näki päivän- saati keinovalon! Mutta muttas.... mikäs seh tuossa tuolin selkämyksessä oikein on, vapautu just Timbeltä. Hm...jaaahas... Ropposen Kuhala... Mitä jos kokeilis. Jos lukis vaikka muutaman rivin, no pari sivua... tai no joo...

Tulkoon tänne Nuharupi-blogiin täten ilmaissuksi se tosiasia, että lievänä kytevän lentopelon vaivaamana uppouduin Ropposen kuhalatarinaan paluumatkalla Madeiralta. Eikä dekkarilento päättyny Tikkakoskelle. Ehei, sitä jatku kokonaisen viikon ajan. Tulin lukeneeks viikossa enemmän kuin keskimäärin kuukaudessa, vuodenajassa, vuodessa - neljä kirjaa. Sanalla sanoen lentopelonkarkotin O. Kuhala imas. Minkäänlaista kammoa lentämistä, saati minkään sortin siivekkäitä kohtaan en ole tuona viikon aikana tuntenu. Sitä miettii vaan että miten ihmeessä se kuhala nyt tänkin keissin lopulta klaaraa. Ja klaaraahan se! Uniin kirjan tarinat eivät sentään ole ulettunu. Unissa olen nähny ja kokenu toinen toistaan jyrkempiä ja korkeampia paikkoja – on tullu käytyä läpi kaikkea Madeiralla nähtyä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kirjailija Markku Ropponen on salapoliisi Otto Kuhalan vastakohta. Kuhalan kautta Ropponen käsittelee olettamaansa lukijakuntaa, keski-ikäisiä miehiä, kiinnostavia asioita kuten halvan viskin rentouttavaa vaikutusta, avioeroa, uuden parisuhteen kehittymistä, kahden naisen loukkua, prostataongelmia, venäläistä mafiaa, ilkeitä poliiseja... jne. Todennäköisesti Ropponen on kaikin puolin terve mies ja luotettava perheenisä, joka ei vieraissa juokse ja joka kiertää turvallisen kaukaa kaikki vähänkään väkivaltaiselta kalskahtavat tilanteet ja joka luottaa poliisin toimintaan ja pitää heitä välttämättöminä yhteiskunnan rauhan ja järjestyksen ylläpitäjinä. Ainoa, missä arvelen Kuhalan ja Ropposen komppaavan toisiaan, on se, että molemmat äänestivät Tarja Halosta presidentiksi.

Yhessä kirjassa kerrotaan kuinka Alvar Aallon suunnittelema Suojeluskunnan talo, jyväskyläläinen arkkitehtuurin helmi, romahti. Mietin, että onkos siellä Jklssä tosiaan jotain tollasta päässy tapahtumaan. Että olis siitä varmaan jonkilaista uutista ollu... Tokkopa sentään, onpa kirjailija vetässy hatusta legendaa, mutta se hänelle suotakoon... Ei kovin monta päivää sitten oli hesarin nettisivulla juttua siitä, miten Jyväskylässä Aallon suunnittelema Valtiontalo, siis Suojeluskunnantalo, on huonolla hapella. Ei ole rahaa kunnostamiseen, nuoriso retkuilee talon vaiheilla  ja sotkee paikkoja. Väjäämättömästi siis näyttäis Ropposen kirjoittama käyvän toteen. Elämme mielenkiintoisia aikoja, noin niinku Aallon arkkitehtuuria ajatellen.

Lukemani neljä kuhalatarinaa tuskin jäävät viimeisiksi. Ropposen tarinankulettelu on nautinnollista ja viihdyttävää. Mutta taidan pitää niiden suhteen jonkin aikaa paussia... ehkä seuraavaan madeiranmatkaan?

Edisonin keksimästä lentokoneesta vielä: Millonkahan lentoterminaaleissa ruvetaan skannaamaan matkustajien aivoja... ettei siellä vain satu piilemään ei-toivottuja ajatuksia...

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kuhala ja hautausmaan risteys

Meni sitten putkeen heti toinen Markku Ropposen Kuhala. En ole niin stupidi, ettenkö tajuais mitä tällanen koukuttuminen tarkottaa: Säälittävää ajanhaaskausta. Mitäpä muutakaan voi sanoa sohvan pohjalla löhöämisestä pakkaskarheana aurinkoisena marraskuun päivänä, jolloin maisemat kutsuvat, suorastaan huutavat: lenkille, lenkille!. Miksi Ropponen, miksi Kuhala? Tottapa tätäkin on tullu tuumailtua kirjan sivuja käännellessä. Kirjan päähenkilö, Otto Kuhala, ei ainakaan elämäntavoiltaan vastaa meikäläisen ihanteita. Ylipainoinen viskikänneistä lohtua ja rentoutusta hakeva lössykkä, joka tuntee vanhuuden jo kolkuttelevan ja hartaasti toivoo voivansa lopettaa hommat. Ehkä se, mikä koukuttaa, on Ropposen kielenkäyttö. Mieshän suoltaa katkeamattomana virtana hulvattomia ajatuskulkuja ja päätelmiä henkilöidensä tekemisistä ja siitä, mitä tuo kaikki kertoo yhteiskunnan tilasta. Laitan sattumanvaraisen sitaatin sivulta 97:

"...irtohäntää roikottava aasinvetäjä pysäytti jalankulkijoita, jotka eivät älynneet väistää ja selvitti asiansa. Kohtaus olisi voinut olla piilokamerasta, mutta se oli dokumentti ja suora lähetys ja sen rahoituspäätös oli hoitunut kuin itsestään sinä hetkenä kun satsauksia mielenterveyshoitoon oli alettu karsia..."

Täytyykin ruveta Jkl:ssä käydessä tarkkailemaan ympäristöään ropposlaiseen tapaan, voipa olla hupia luvassa...

perjantai 22. marraskuuta 2013

Markku Ropponen: "Kuhala & jokimurhat"

Paluulennolla Madeiralta Tikkakoskelle tarrasin Timbeltä vapautuneeseen Markku Ropposen kirjaan “Kuhala & Jokimurhat”.

Avauslauseeseen oli ladattu paljon. Siihen kiteytyi kirjailijan kuvitelman maakuntamme pääkaupungin syvimmästä olemuksesta:

“Aamuöisen kävelykadun yllä häilyi väkivallan uhalla höystetty viinahuuruinen pilvi, jonka takaa erottui kumolleen kellahtanut kuu...”

Loistavaa! Säkeinöivää. Olin heti koukussa. Poliisin kanssa huonosti toimeen tuleva salapoliisinuuskija Otto Kuhala vei mennessään. En ole aikoihin onnistunu lukemaan kertarykäsyllä kokonaista kirjaa. En onnistunu siinä nytkään. Lento oli liian lyhyt. Laskeuduttaessa Tikkakoskelle matkustamo pimennettiin - eikä edes lukuvaloa saanu pitää... kaikkien piti keskittyä henkilökunnan kanssa jännäämään matkan kriittisintä vaihetta, pitkän lentomatkan päättävää maakosketusta. Vaan eipä paljoa jännittäny kun enemmin mietin, miten käy Kuhalalle Armo Loikkasen biljardisalilla, missä omistajan lisäksi olivat paikalla pikkunilkit Kotsa ja Heltta.

Totta puhuen kirjan päätökseen viemisessä meni lentomatkan jälkeen vielä reilu vuorokausi, joten enpähän ainakaan kehtaa rehvastella millään pikalukukyvyillä. En liioin ole niin dekkariaddikti, että voisin asiantuntevasti verrata Ropposen taitoja muihin suomalaisiin dekkaristeihin - saati ulkomaalaisiin sanailijoihin. Jyväskyläkeskeisesti tarkastellen ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohta on Marko Tapion “Enkeli lensi ohi”. Tapion ja Ropposen kirjoja yhdistää hellekelien paahtama Jyväskylä. Voisiko ajatella Ropposen tietoisesti päivittäneen Tapion jännärijyväskylän 2000-luvulle? No, tämä oli nyt vain huterasti viskattu arvaus, sillä en tältä istumalta muista Tapion kirjasta muuta kuin sen, että murhan uhri makaa tuntitolkulla kadun varteen pysäköidyn auton alla muka moottoriremppaa tekemässä.... niin ja sen, että kaiken aikaa on tukalan lämmin sää.

Kuhalan edesottamuksia tajuillessa lentopelko unohtuu. Suosittelen matkaeväiksi. Harmitonta kevyttä hömppää ilman suurempia filosofiointeja. Tämä tietenkin loukkaa kirjailijaa, joten vedän sivallukseni takaisin ja korjaan: Marku Ropponen on mestari sisällyttämään tyhjänpäiväiseltä sanailulta vaikuttavaan tekstiin runsaasti elämää suurempien asioiden syvämietteistä pohdintaa, rentouttavaa huumoria ja terävää kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan.

Kirjan edetessä lukijalle esitellään monilukuinen joukko nykyjyväskyläläisiä. Enimmäkseen laitapuolen kulkijoita, pikkurikollisia ja virkavallan edustajia. Mutta ei niin, etteivätkö juuri he ole kaupungin ja maakunnan omatunto, sen ääni, sen kaikista kaikkein... Ei voi kuin henkeä haukkoen hämmästellä, kuinka tarkkanäköisesti kirjailija on ympäristöään havainnoinut ja kuinka taiten ja oikea-aikaisesti henkilöt tarinassaan esille tuonut.

Omalla tavallaan hupaisaa on se, että Kuhalan hyvä kaveri, Perttu Kane, kirjoittaa Kuhalan tutkimuksista ja takaiskoista tarinan, joka alkaa presis samoilla sanoilla kuin Ropposen kirja - kirjailija on siis kirjoittanu ittensä omaan kirjaansa. Loistavaa! Aivan mahtavaa! Mikä upea cameo! Tämä on taidetta jos mikä!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Saattaja

Enpä olisi Mia Vänskän Saattajaan varmaan tutustunut, ellei se olisi hengaillut - niin, missäs muuallakaan kuin - kirjaston äänikirjahyllyssä. En ollut kirjasta aikaisemmin kuullut, vaikka se varmaan julkaisuaikoinaan oli paljonkin esillä. Näin päättelin takakannen selonteosta, jossa mainittiin sen saaneen jonkun esikoiskirjailijapalkinnon (en muista minkä).

Takakannesta selvisi myös, että kirjan tyylilaji oli kauhu. Tämä tietysti kiinnosti, koska kauhu kiehtoo minua. Kauhu on vaikea taiteenlaji ja elokuvina arvostan sellaisia kauhuteoksia kuin The Others, Kuudes aisti, Orpokoti.. verellä mässäilyt ovat vain tylsiä, mieleeni ovat edellämainitut psykologiset, moniulotteiset ja tunnelmaltaan mystiset kauhuelokuvat.

Onnistuneena kauhutarina on vallan erinomainen mestariteos, mutta tällaiset mestariteokset ovat harvassa, koska kauhuelokuvat/-kirjat ovat usein varsin huonoja. Kauhu on joko-tai. Se on joko tosi hyvä tai sitten se on ihan helkkarin huono.

Miia Vänskän Saattaja oli näistä kahdesta vaihtoehdosta se yleisin eli huono. Ensinnäkin: mystinen tunnelma oli pilattu tylsillä henkilöhahmoilla, joilla kaiketi oli yritetty vääntää lisäjännitystä kehiin. No, vaimonhakkaaja ei pelottanut. Eikä äidin yliluonnolliset kyvyt. Päähenkilö Lilja oli mielestäni keinotekoinen. Minkäs voin sille, ettei se vaikuttanut uskottavalta hahmolta. Jopa Sauronin puhuva suu on mielestäni todenmukaisempi. Se on niin siitä kiinni, miten hahmon osaa rakentaa.

Toiseksi: varsinainen kauhutarina oli aika tylsä ja yllätyksetön. Muinaisuskomukset vaikuttivat typeriltä lisäyksiltä, vaikka ideana olivatkin mielenkiintoisia (jos minulla olisi kirjoittamisen lahja, kirjoittaisin varmasti kauhukirjoja, joihin ammentaisin sisältöä Suomen historiasta ja kummitustarinoista, jotka ovat kulkeutuneet sukupolvelta toiselle. Suomessahan on vaikka millä mitalla paikkoja, vanhoja asuinalueita tai kartanoita, joilla on omat kummitustarinansa, ja joita vieläkin kerrotaan paikkakunnilla. Ne ovat - paitsi mielenkiintoinen pala suomalaista tarinankerronnanhistoriaa - myös oikeasti aika karmivia tai vaihtoehtoisesti vähän hellyyttäviä, miettikääpä: poloinen kummitus on jäänyt hengaamaan elävien sekaan, kun ei ole saanut hautarauhaa). Toteutus ei vain pelittänyt. Tässä oli mukana vähän Kuudetta aistia: "näen kuolleita"-tyyliin. Vänskä oli siis Hollywood-kauhunsa katsonut. Mutta tosiaan tuonut suomalaisuutta mukaan niillä kalevalamaisilla loitsuilla.

Kolmanneksi: Kirja oli näyttelijä Leena Pöystin lukema. Samoin kuin oli Vieraskin, jonka kesällä kuuntelin. Pöystin ääni palautti koko ajan mieleen Vieraan, ja Vänskän koristeellinen tyyli oli hieman pulkkismaista (tosin ei ihan niin pahasti hallinnasta karannutta), joten koko kuuntelusession ajan minulle tuli olo kuin olisin kuunnellut Vieraan kauhuelementeillä kuorrutettua jatko-osaa. Koska en pitänyt Vieraasta, tämä oli ehdottomasti huono juttu.

Kriittinen Sarka siis kehissä jälleen. Haluaisin kuitenkin korostaa, ettei Saattaja ollut Maailman Huonoin Kirja. Se ei vain ollut kovin onnistunut kauhukirja, minulle kun kauhu esittäytyy mustavalkoisen ehdottomana tyylilajina, joko pidän siitä tai sitten en. Ja sen mukaan sitä arvioin unohtaen kauhuteoksen muut avut. Kuten sen, että Vänskä kyllä hallitsi ihmissuhdekuvaukset.

torstai 10. lokakuuta 2013

Ruumis kirjastossa

Sateisena syyspäivänä mieleni teki taas Marplen toimintaan tutustua. Ruumis kirjastossa kuulosti lupaavalta, joten lokakuun alun juoksulenkit kuluivat murhamysteeriä pohtiessa.

Tuntuu jotenkin hölmöltä kirjoittaa tästä mitään. Agatha Christiestä olen kaiken jo sanonut, ja kaikki hänen kirjansa ovat aika samanlaisia. Laadukkaita kyllä, ja hellyyttävällä tavalla jännittäviä (tarkoittaa: ei minkään sortin mässäilyä, kuten nykykirjoissa) ja humoristisia. Marplen hahmo on varsin valloittava ja suunnittelen tässä jo seuraavaa Marplea kuunneltavaksi.

No, ehkäpä kerron kuitenkin vähän juonesta.

Kuollut nuori, parikymppinen tyttö löytyy Bantryjen kirjastosta. Kukaan ei tunnu tietävän kuka tyttö on ja miten hän on ajautunut kirjastoon. Rouva Bantry on Jane Marplen ystävä, ja Marplen murhanselvitystaidot tuntiessaan, hän soittaa heti ystävälleen, joka saapuukin paikalle ennen poliisien tuloa. Rouva Bantrysta paljastuu kirjan edetessä kovin koominen hahmo: "Tämä on minun murhani ja haluan ottaa siitä kaiken irti"-heittoineen. 

Kirja käsittelee murhamysteerin lisäksi teemaa "Mikä tätä nykynuorisoa oikein vaivaa?". Oi aikoja, oi tapoja, kun murhatulla tytöllä on valkaistut hiukset, huulipunaa ja halpaa materiaalia oleva mekko. Kirjassa tavataan tätä rappeutunutta nuorisoa, mutta Jane Marple ei ole se, joka tuomitsee. Marple vain tekee huomioita ja niiden avulla selvittää taas murhaajan.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Piitles

Kirjastossa haahuillessani, huomasin Mauri Kunnaksen fanikertomuksen Beatlesin synnystä.
 Kun sarjakuvakirja vuosi sitten julkaistiin, selasin julkaisu-uutisen läpi toisella silmällä. Jos kyseessä olisi ollut uusi Koiramäki, olisin varmaan intoa täynnä rientänyt jopa ostamaan kirjan (Kunnaksen Koiramäet uppoavat aikuisellekin - etenkin, jos niihin on tutustunut jo lapsena, memories memories).

Mutta Beatles, en edes omista yhtään Beatles-levyä. Ehkä tämä sarjakuvakirja on suunnattu enemmän true-faneille, tuumin.

Nähtyäni Piitlesin vapaan riistan ominaisuudessa kirjaston hyllyllä, en kuitenkaan voinut vastustaa. Koska Kunnaksen sarjakuvajälki on minua aiemminkin miellyttänyt, miksipä se ei miellyttäisi sellaisenkin aiheen tiimoilla, joka ei lähtökohtaisesti ole suurimpia kiinnostuksen kohteitani.
 Avatessani kirjan, kaikki ennakkoluuloni kaikkosivat aika nopeasti. Mitä minä taas kuvittelin.. Totta kai Beatles on kiinnostava! Se on yhtye, joka on ollut maailman suosituin 50 vuotta. Kaikki Beatlesissa on kiinnostavaa, ehkä vielä erityisesti se, kuinka bändi aikoinaan syntyi. Ja siitä kertoo Kunnas, omalla tavallaan: kepeällä huumorilla.
 Kunnaksen tyyli on kovin toisenlaista kuin hänen lapsille suunnatuissa sarjakuvissaan. En ehkä olisi edes tunnistanut tätä Kunnaksen sarjakuvaksi, jos en olisi sitä tiennyt. Saatoin kuitenkin vähän toivoa näkeväni Herra Hakkaraisen kuljeskelevan ryönäisen Liverpoolin kaduilla..
 Piitles on värikäs tarina kaikin puolin, värikäs sananmukaisesti ja värikkäästi Beatlesin vaiheista on kerrottu muutenkin. Kunnaksella on tarinoissa totuus pohjana ja kovana Beatles-fanina hän on varmasti ottanut selville kaiken mahdollisen bändistä, en siis kyseenalaista hänen esittämiä yksityiskohtaisia tietoja Beatlesin alkuvaiheista.
Piitles on historiallinen selvitys paitsi Beatlesista, myös musiikkialalla tapahtuneista muutoksista 1960-luvun alussa. Syntyi aivan uusi genre, roketti rolli, joka alkoi Elviksen vaikutuksesta, ja jota Biitlet jalostivat nousemalla yhtyeeksi, joka soittamisen lisäksi teki itse omat rokkikappaleensa.
 Itse olin aika lailla ihastunut Piitlesiin, ja en keksi, miten kukaan voisi ajatella mitään muita kuin positiivisia aatoksia tästä kirjasta. Paitsi ehkä eräs TaM, pääaineenaan graafinen suunnittelu.. Jmi ei voi sietää Kunnasta, ja koska erilaisuus on rikkaus, haluaisin kiikuttaa Piitlesin hänen luettavakseen ja kuulla eriävän mielipiteen. Ihan vain, koska se huvittaisi minua.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Paddingtonista 16.50

Kesällä kuuntelemani äänikirja Murha Mesopotamiassa oli ihan hyvä kokemus. Hercule Poirot on kuitenkin niin tuttu tv-elokuvien myötä, että kun pohdin seuraavaa kirjaa kuunneltavaksi, valikoin Poirotin sijaan Miss Marplea. En ole koskaan nähnyt kokonaan yhtään neiti Marplen salapoliisitoimista tehtyä elokuvaa. Pätkiä kyllä, mutta en tosiaan kokonaan.

Siksi Marple kelpasi hyvin kuunteluun: enhän tiennyt etukäteen, kuka murhaaja olisi. Vaikken kaikkien Poirottienkaan tarinoiden roistoja muista, muistan kuitenkin jotakin tapahtumia kirjoista. Ja sekin jo haittaa vähän luku-/kuuntelukokemusta. Dekkarit ovat sen verran kertakäyttökamaa, että niiden viihdearvo kärsii, jos tarina on yhtään tuttu entuudestaan. Sen sijaan jonkun Sormusten herran voi lukea vaikka seitsemän kertaa, ja se pysyy silti yhtä hyvänä.

Kesän äänikirjakokeilut osoittivat, että parhaiten kuunneltavaksi sopii kepeän viihdyttävä kirja. Kuten Agatha Christien dekkarit, jotka ovat varsin viattomia ja mukavia lukukokemuksia, vaikka niissä murhataan ihmisiä.

Paddingtonista 16.50 kävi erinomaisesti alkusyksyn lenkkipoluille. Usvaisessa aamussa lenkkitossu nousi sitä kevyemmin, mitä monipolvisempia mysteereitä Christie keksi kehittää Lucy Eyelesbarrown ja miss Marplen ratkaistaviksi. Miss Marple on oiva hahmo ja aion kyllä kuunnella lisää kirjoja, joissa hän on merkittävässä sivuosassa.

Niin, sivuosassa. Koska Poirotin tapaan Marplella ei ole pääroolia, ainakaan tässä kirjassa, vaan hänen avustajansa Lucy on se, jonka kautta tapahtumia seurataan. Mutta Marplen rooli on kuitenkin olennaisin osa tarinaa.

Argh, tästä "kirja-arvostelustani" tuli taas sillisalaatti. Jos lukio-opettajani olisi yli 10 vuotta sitten saanut tällaisen tekstin eteensä, hän olisi antanut minulle hylätyn. Onneksi ei tarvitse olla enää lukiossa. Miksi kirjoittamisesta pitikään tehdä niin hankalaa, että jopa kirja-arvosteluihinkin annettiin tarkat ohjeet: aloita tällä, käsittele tämä teema, keskikohdassa sitten tämä ja tähän loppuu. Lukio tappaa luovuuden, sanon.

Joten siksi selitän juonesta näin ihan lopuksi, koska ehkä teistä joku haluaa tietää, mistä kirja kertoo.

Kirja alkaa vanhan naisen, Elspeth McGillicuddyn, noustessa junaan. Katsoessaan junan ikkunasta viereisellä radalla olevaan junaan, hän huomaa miehen kuristavan naisen kuoliaaksi. Kun Elspeth kertoo tästä poliisille, kukaan ei usko häntä. Niinpä hän turvautuu ystäväänsä miss Marplen apuun. Marple uskoo häntä, ja koska Marple on itse vanha nainen, hän tarvitsee apua rikoksen selvittämiseen. Joten hän kysyy avukseen Oxfordin käynyttä kolmekymppistä Lucya, joka toimii nykyään kotiapulaisena, koska pitää siitä. Lucy pestautuu töihin kartanoon, jonka kohdalla murha junassa tapahtui. Naisen ruumis löytyy kartanon tiluksilta, ja kartanon omistaja perijöineen on ihmeissään. Yhtäkkiä näyttää siltä, että kartanon ihmisillä on jotakin tekemistä murhatun naisen kanssa.

Mutta mitä? Kannattaa kuunnella/lukea, tämä oli ihan hauska sunnuntaikertomus.

torstai 5. syyskuuta 2013

Vieras/Jää

On niin paljon, mitä haluaisin sanoa. Katsotaan, kuinka pitkä sepustus tästä tulee.

Samaan aikaan tutustuin kahteen kaunokirjaan, jotka molemmat kertoivat papeista. Täysin sattumalta, vannon sen. Toisen kuuntelin äänikirjana, toisen luin. Toinen kumisi tyhjyyttään, toinen oli kuin elämä itse.

Äänikirjana kuuntelin Riikka Pulkkisen Vieraan. Ulla-Lena Lundbergin Jään luin.
 Vieraan juonesta en tiennyt etukäteen mitään. Jäästä tiesin, että se kertoo sotien jälkeisestä ajasta ja papista, joka muuttaa Ahvenanmaan saaristoon.

Vieras meni tosiaan äänikirjana Leena Pöystin lukemana. Riikka Pulkkisen tuotantoon en ole aiemmin tutustunut, kuten en Ulla-Lena Lundberginkään. Kummankaan kirjailijan tyyli ei ollut tiedossani, ja molemmilla on tosiaan hyvin omalaatuinen kirjoitustyyli. Ainakin näiden yksien teosten perusteella.

Vieras ja Jää ovat aika kaukana toisistaan. Niillä on kyllä yhdistäviä tekijöitä, koska molempien päähenkilöt ovat pappeja. Päähenkilöiden ammatinvalinnat kuljettavat heidät pois kotiseuduiltaan ja siitä syntyvät molempien kirjojen tarinat. Vaikea kertoa kummastakaan kirjasta ilman, että paljastaisi mitään olennaista juonesta, mutta sen verran sanon, että toisen kirjan tarina alkaa lohduttomana ja päättyy lohdullisena ja toiselle taas käy päinvastoin.

Vieras on Riikka Pulkkisen vastaisku jytkylle. Se on tulvillaan raskaita teemoja: anoreksiaa, rasismia, väkivaltaa. Kaiken kammottavan draaman keskellä se ei kuitenkaan onnistu hirveästi hetkauttamaan minua. Kaikki se yksityiskohdilla mässäily ja Suurten Tunteiden kalastelu tekevät tarinasta perin onton. Ja vähän epäuskottavan, ja sitähän lukija ei halua. Että tarina hahmoineen vaikuttaa keksityltä. Totta kai tarina on keksitty, mutta kirjailijan tehtävä on luoda oma mielikuvituksensa todellisen oloiseksi. Nyt tuntui, että tämä on kirjailijan manifesti jytkyä vastaan ja se on vain puettu kaunokirjaksi.

Onttoutta lisäsi Pulkkisen kaunokielisten kuvauksien ja kielikuvien runsaus. Minulla ei ole mitään kielikuvia vastaan tai kaunokielisiä ilmauksia. Mutta kun niitä on liikaa, se hukuttaa itse tarinan sisältöineen ja saa kirjan näyttämään ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineelta, jolla yritetään vakuuttaa ylioppilastutkintolautakunta perin fancylla tekstillä. Että tässä nyt ollaan niin helkkarin kypsiä, vaikka ikää on vain se 19-vee. Jotta Pulkkinen saa kaikki sadat itsekeksimänsä metaforat käytettyä, hän käyttää aivan liikaa sivuja ympäröivän maailman kuvaamiseen. Joo, kyllähän päähenkilön tekemä ympäristön havainnointi kertoo jotakin päähenkilöstä itsestäänkin, mutta kun liika on vain liikaa. Sherlock Holmeskaan ei tee näin paljon havaintoja ympäristöstään. Pulkkisen päähenkilönsä suuhun pistämät sanat: Aistien etiikkaan nojaten pidän kaikesta kirjaa. Kiteyttävät kirjan suurimman ongelman. Kaikesta, mistä pitää pitää kirjaa, ei tarvitse työntää romaaniin.

Sitä paitsi jotkut Pulkkisen mahtipontisen metaforiset lauseet eivät pitäneet paikkaansa: Kaupungit suojelivat kulkijoitaan. Eivät suojele. Ne kätkevät kulkijat sisäänsä, mutta eivät ne suojele.

Tämä aika synnyttää muukalaisia eikä kukaan ole koskaan kotonaan. Tämä lause sen sijaan on hyvin totta. Ja jos Pulkkinen olisi romaanistaan osannut riisua kaikki korulauseet, tarina olisi päässyt paremmin esiin. Se olisi voinut koskettaa ja saada lukijan miettimään perimmäisiä kysymyksiä. Mutta nyt se vain hukkui kaiken tilbehöörin, jota myös sanahelinäksi kutsutaan, alle.

Ulla-Lena Lundbergin Jäältä odotin paljon. Sitä oli kehuttu monissa lehdissä, mikä ei tietenkään tarkoita mitään. Mutta olin kuullut parilta tyypiltä, jotka lukevat lähinnä hömppädekkareita ja kersoille suunnattuja Nälkäpelejä ja Twilighteja, että Jää on vaikea/tylsä, tiesin, että Jää on kirja minua varten!

Aluksi Jää ei vakuuttanut. Surukseni huomasin, että Lundberg kirjoittaa preesensillä. Aijaijai, preesens on vaikea laji. Se on vähän välinpitämätön. Jollainen Jää oli puoliväliin saakka. Luin sitä ja ajattelin, että no, tää on ihan ok. Ihan kiva, että pääsen kirjan avulla maailmaan, joka on minulle täysin vieras. Tällaiselle sisämaan kasvatille saaristo on sama kuin Keski-Maa. Fantasiamaailma. Jos ei ole varaa matkustaa vieraisiin maihin, voi käydä kirjastossa ja lainata matkan romaanin muodossa. Toimii!

Puolenvälin jälkeen Jää kuitenkin muuttui ihan ok:sta todella hyväksi. Suorastaan erinomaiseksi. Preesens on taitolaji, totta tosiaan, ja Lundberg osaa käyttää sitä. Jää kertoi tavallisista ihmisistä, tavallisista asioista. Hetken elättelin jo toiveita, että se säilyy draamattomana. Olisi se sellaisenaankin toiminut. Ulla-Lena Lundbergillä kun on lahja osata kertoa ei mistään ihan hiton kauniisti ja kiinnostavasti, suurella lämmöllä ja sydämellä. Mutta draama tuli, ja kyllä, minä itkin. Kuten olen täällä aikaisemminkin maininnut, kirjat nyt eivät ihan hevillä saa minua itkemään. Kun niin tapahtuu, se on todistus siitä, että kyseessä on todella hyvät teos.

Lundberg vain osasi - vailla tyhjiä korulauseita - kertoa preesensillään niin paljon koskettavammin ihmismielistä kuin kymmenen Pulkkista yhteensä. Papin pienet tytöt saattoi sielun silmin kuvitella todellisiksi olennoiksi (suorastaan sydäntäsärkevästi) ja itse papista tuli minulle kuin hyvä ystävä.

Olin taas jokin aika sitten huolissani, että enkö löydä sitä tämän vuoden Kirjaa. Kirjaa, joka tekee muistijäljen koko loppuelämäkseni. No, löysinhän minä. Kiitos vain siskolle syntymäpäivälahjasta. Suosittelen Jäätä lämmöllä kaikille, jotka ymmärtävät laatukirjojen päälle. Nyt tuntuu vaikealta hypätä uuden tarinan pariin, tekee mieli vain muistella hetkiä, joita Jää minulle tarjosi. Täysin Finlandia-palkintonsa ansainnut.

tiistai 27. elokuuta 2013

Huckleberry Finnin seikkailut

Ennen kuin kerron mielipiteeni Mark Twainin lastenkirjasta, Huckleberry Finnin seikkailuista, lähetän terveisiä Jokelan Eevalle. Hauskaa, että ilmoittauduit Nuharuven lukijaksi. Minä olen joutunut itekseni viime aikoina pitämään kirjablogia pystyssä, mutta Jmikin lupasi jotain lähitulevaisuudessa raportoida. Pistä kommenttia, Nuharuvessa otetaan ilolla palaute sekä samanmieliset että eriävät mielipiteet kirjoista vastaan.

Oolrait.

Nähtyäni pienenä tyttönä Suurimman Nyyhkyelokuvan Mitä Aikamme On Tuottanut eli Tuulen viemään, sain jonkinlaisen fiksaation Yhdysvaltain Etelään. Jollakin tavalla se on kiehtonut minua noin kaksikymmentä vuotta. Eikä kyse nyt ole siitä, että millään tavoin ihannoisin Etelävaltioita/Etelä-Yhdysvaltoja. Paitsi ehkä vähän niitä maataloudelle otollisia olosuhteita, jotka mahdollistavat sellaisten kasvien kasvattamisen, joita ei Suomessa kannata edes yrittää viljellä johtuen kasvukauden lyhyydestä. Ja tietysti peltopinta-alatkin ovat eri luokkaa kuin täällä härmässä.

Ehei, Yhdysvaltojen Etelä kiehtoo minua siksi, koska se on niin perähikiä mitä tulee ihmisoikeuksiin. Minua jaksaa aina hämmästyttää se, miten järkyttävällä tavalla valkoinen eurooppalainen tallasi sekä mustien että intiaanien ihmisoikeuksia vuosisatojen ajan. Ja samalla ihailen suuresti mustia kansanoikeustaistelijoita, jotka uskalsivat nousta rotusortoa vastaan. Minua kiehtoo se rohkeus, jota Etelävaltioissa syntyi. Rohkeus, johon en itse koskaan pystyisi.

Tämän alustuksen oli tarkoitus selvittää, miksi halusin lukea Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Se kun sijoittuu Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin, ja on aikansa kuva eli tässä tapauksessa ilmestymisvuotensa 1884 kuva. Twain ottaa kantaa maansa rotukysymyksiin kuvaamalla kirjassa esiintyvää Jim-nimistä mustaa miestä "valkoiseksi ajatusmaailmaltaan" ja useaan otteeseen Jim kuvataan samanlaiseksi ihmiseksi kuin valkoiset. Jimin vapauttaminen orjuudesta on yksi kirjan kantavista teemoista päähenkilö Huckin karkureissun lisäksi.

Täytyy kyllä sanoa, että mikään maailman sykähdyttävin lukukokemus Huck Finnin seikkailut ei ollut. Aluksi jopa mietin, että jaksanko tosiaan lukea tämän loppuun, sen verran väärää kohderyhmää koin olevani. Kirja on poikakirja täynnä vakavia tapahtumia kepeästi kerrottuna. Mutta onpahan nyt Syvä Etelä saatu koettua myös Twainin silmin. Aluksi suunnittelin lukevani Tom Sawyerinkin, jonka jatko-osa tämä on, mutta nyt saa lastenkirjat riittää vähäksi aikaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Minä, Zlatan Ibrahimovic

Luen harvoin, jos koskaan, elämäkertoja tai ylipäätään minkään sortin muistelmia. Ehkä siksi, että taru on totuutta ihmeellisempää: maailmassa on niin paljon hyviä kaunokirjoja, että kirjaston hyllyn äärellä käteni valikoituu vaistomaisesti mieluummin fiktiivisen romaanin kuin muistelman kanteen kiinni. Tietysti joissakin tapauksissa muistelmat voivat esiintyä kaunokirjana, kuten joulukuussa lukemani Musta poika. Myös James Herriotin kirjat sisältävät paljon omakohtaisia kokemuksia. Mutta silti, nuo ovat laskettavissa kaunokirjoiksi.

Kun taas David Lagercrantzin kirjoittama Minä, Zlatan Ibrahimovic, on ihan puhtaasti elämäkerta.

Ennen kuin sanon mitään tästä kirjasta, valotan hieman omaa jalkapallosivisty-neisyyttäni/mättömyyttäni. Seuraan arvokisoja, ja olen jonkun verran perillä Euroopan parhaiden liigojen parhaista joukkueista sekä Veikkausliigan tilanteesta. Seuraan suomalaisten jalkapalloilijoiden kansainvälistä menestymistä ja on minulla ulkomaisiakin suosikkeja, lähinnä espanjalaisia ja englantilaisia. Mikään suuri jalkapallofani en kuitenkaan ole.

Zlatanin elämäkerta avasi paljon maailmaa, joka suurelle yleisölle jää tuntemattomaksi: pelaajamarkkinoiden raakuus ja nuorien jalkapalloilijoiden hyväksikäyttö heidän tietämättömyytensä kustannuksella. Kaltaiselleni, hieman ummikolle, elämäkerran lukeminen oli oiva tietopaketti Euroopan jalkapalloseurojen, etenkin Italian, lähihistoriasta. Tietysti näin suomalaisena koin suurta ylpeyttä, kun Zlatan kehui Littiä, joka julkisuuskuvansakin perusteella on vaikuttanut hyvältä tyypiltä.

Julkisuuskuvasta päästäänkin seuraavaan aiheeseen. En ymmärrä, miten ihmiset voivat kuvitella, että esimerkiksi urheilijoiden julkisuuteen antama kuva itsestään on koko totuus. Kuten pari kuukautta sitten totesin Jouni Hynysestäkin: kovanaama-Hynynen on hänen roolinsa, tuskinpa hän sitä on vaikkapa tyttärelleen. Saman sanon Zlatanistakin. Olen kyllä kuullut nämä jutut Zlatanistakin, ja kuten hän itsekin kirjassaan toteaa: koviksena esiintyminen on vain näyttelyä.

Zlatanin elämäkerta on perusryysyistä rikkauksiin-kertomus. Malmön levottoman lähiön kasvatti kokee lapsuudessaan nälkää ja varastelee polkupyöriä. Koulussa hän uhoaa, ettei hänen tarvitse opetella italiaa, koska hän oppii kielen kuitenkin siinä vaiheessa, kun pelaa ammatikseen Serie A:ssa. Zlatan ja elämäkerran kirjoittaja ovat osanneet tehdä Zlatanista sympaattisen kaverin, joka katuu nuoruuden rötöstelyjään ja pelikentillä öykkäröintiään, ja on pohjimmiltaan nöyrä ja kiitollinen kaikesta saamastaan. Tai ehkäpä Zlatan on todellisuudessakin näin mukavanoloinen ja jalat maassa-oleva kaveri. 

Ainakin huumoria riittää. Ja herkkyyttäkin löytyi niin, että Zlatanin vetistelyt tarttuivat lukijaankin (jalkapallo on elämää suurempaa!).
 Kirjan myötä minusta tuli vähän Zlatan-fani. Piti heti mennä tarkastamaan, että montako kautta hän lopulta Milanissa pelasi. Seuraavaa elämäkertaa odotellessa!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Karamazovin veljekset

Fedor Dostojevskin tuotannosta tutustuin ensimmäisenä Rikokseen ja rangaistukseen. Ja sen jälkeen en häneen kirjoihinsa olekaan koskenut. Kuin vasta nyt. Luin R&R:n ehkä liian nuorena, aikoinaan se oli mielestäni tylsä ja yliarvostettu. Ehkä nyt kirja näyttäytyisi minulle aivan eri valossa kuin silloin alle (tai vähän päälle) parikymppisenä.

Kun tartuin Karamazovin veljeksiin, kirja tuntui heti mielenkiintoiselta ja jopa mukaansatempaavalta. Näitä kahta adjektiivia en mielessäni olisi ikinä uskonut pystyväni liittämään Dostojevskiin R&R-lukukokemukseni perusteella. Olin jopa miettinyt, etten Dostojevskin tuotantoon enää kajoa. Onneksi olin vuosia sitten ostanut Karamazovin veljekset omaan kirjahyllyyni. En kestä tilannetta, että omistan kirjan, jota en ole koskaan lukenut. Että minulla on siellä hyllyssä esillä sotasaalis sodasta, jota en ole koskaan käynyt. Siispä tiesin, että jossain elämäni vaiheessa minun on PAKKO selättää tuo Dostojevskin tiiliskivi-klassikko.

Otin Karamazovin mukaan huhtikuiselle Lapin reissulle. Etenihän se siellä pari sataa sivua. Ja sitten tuli kaikenlaisia "kiireitä", ja lukeminen eteni muutaman kymmenen sivua viikossa. Ei todellakaan Karamazovin arvolle sopivaa! Minun olisi pitänyt tehdä sama kuin Sodan ja rauhan kanssa: lukea aina kun mahdollista viikon ajan. Olisin elänyt kirjan maailmaa intensiivisesti nuo muutamat päivät, eikä minun olisi tarvinnut selata kirjaa taaksepäin muistuttaakseni, että miksi nyt oltiinkaan tällaisessa kohtauksessa. Kuten nyt tein, ja lukukokemushan siinä kärsi.

Niin klassikko kuin Karamazovin veljekset onkin, en ennen lukemisen aloittamista tiennyt sen juonesta mitään. Kaikkihan tietävät lukemattakin, että Anna Karenina on rakkaustarina, että Ilias kertoo Troijan sodasta, että Narnian tarinat sisältävät uskontopropagandaa, että Alastalon salissa ja Ulysses ovat tiiliskiven kokoisia kirjoja, vaikka molempien kirjojen tapahtumat mahtuvat ajallisesti muutamaan tuntiin.

Mutta Karamazov oli mysteeri.

No, nyt tiedän. Että se kertoo kolmesta veljestä ja heidän huonosta isästään. Kolmesta veljestä, joista yksi on hulttio, toinen kieltää jumalan ja kolmas on harras kristitty. Kirja sisältää kolmiodraaman, murhamysteerin ja hitosti moraalisia pohdintoja. Monologit saattoivat kestää kymmeniä sivuja, mikä - myönnetään - oli hieman puuduttavaa. Ehkä myös siksi, etten pystynyt lukemaan kirjaa lyhyen ajan sisällä ja aika usein kirja jäi tauolle kesken pitkän monologin. Siitä sitten piti aina lähteä selvittämään, kun kirjan tauon jälkeen aukaisi, että mistäs tässä nyt olikaan kyse. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, pidin Karamazovin veljeksistä. Se ei ollut helposti sulava suupala, mutta olen oppinut nauttimaan haasteista. Lukemisen jälkeen luin netistä, että kirja jäi kesken, kun kirjailija otti ja kupsahti. Yleensä en halua kajota keskeneräisiin teoksiin, vaikka se sellaisenaankin olisi mestariteos. Mielestäni on ärsyttävää lukea tarinaa, joka on jäänyt torsoksi. Kuinka pitkä lie Karamazovin veljekset ollut, jos Dostojevski olisi saanut vielä vähän kauemmin tämän planeetan ilmaa hengittää.

Muuten, oli huvittavaa lukea toisten nuharupilaisten kommentteja sivujen marginaaleista..

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Murha Mesopotamiassa

Hercule Poirotin tarinat ovat tietysti tuttuja, vaikken tämän salapoliisiseikkailuista ole koskaan lukenutkaan. TV-elokuvia Poirotista on tullut nähtyä, varmaan suurimman osan itse asiassa olen katsonut. Elokuvat ovat sellaista sopivaa sunnuntai-iltapäivien viihdettä, ja samanlaiseksi osoittautui (ainakin tämän yhden kirjan perusteella) Agatha Christien Poirot-seikkailu kirjanakin.

Murha Mesopotamiassa on tuttu jo elokuvanakin, mutta onnekseni en muistanut juonta. Nyt sain yhdessä Poirotin kanssa pähkäillä, kuka mahtaisi olla murhaaja. Tulevaisuudessa, kun lisää Poirotteja meinaan kuitenkin lukea, taidan pitäytyä juuri niissä tarinoissa, joiden juonikiemurat ovat minulta unohtuneet. Dekkareiden ydin piilee siinä, että mysteeri säilyy lukijalle mystisenä loppuun saakka. Dekkareilla harvemmin kun on mitään muuta syvempää sisältöä kuin esitellä ovelasti tehty rikos, jonka selvittäminen vaatii nokkelaa päättelykykyä.

Joten jos dekkarin juoni on tiedossa etukäteen, koko idea sen lukemiseen on kaikonnut, koska ei ole enää mitään jännitettävää, eivätkä nämä rikostarinat tarjoa oikein mitään muuta kiinnostavaa sisältöä. Tosin, Christie kyllä esittää Murha Mesopotamiassa -kirjassa varsin osuvia arvioita naisten ja miesten ominaisuuksista sekä Poirotin että minäkertoja, miss Leatheranin, suilla. Mutta mitään syvempiä analyyseja ihmisen oikeudesta riistää toisen ihmisen henki tai muitakaan moraalisia pohdintoja ei tästä(kään) dekkarista löydy, vaan kirja säilyy kepeänä ja viihdyttävänä tarinana.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Taivaanraapijat

Antti Tuuria on sanottu isänpäiväkirjailijaksi, koska häneltä ilmestyy aina vuosittain isänpäiväksi uusi romaani. Alle kolmekymppisenä naisena voin sanoa, että Tuuri kelpaa varsin hyvin myös muille kuin isille. Tuuri kertoo historiallisista tapahtumista viihdyttävästi fiktioon sekoitettuna (tai toisin päin), joten jos olette kiinnostuneita esimerkiksi suomalaisten siirtolaisten elämästä New Yorkin pilvenpiirtäjätyömailla 1900-luvun alussa, mutta ette jaksa lukea tutkimuksia aiheesta, suosittelen Tuurin Taivaanraapijoita.

Tuuri tekee kirjojaan varten tarkkaa taustatyötä, joten hänen romaaneissaan esittelemät historialliset faktat ovat luotettavia. Taivaanraapijat kuuluu Tuurin Äitini suku -sarjaan, en tiedä, kuinka paljon päähenkilön elämä on ollut totta, mutta aikakauteen, jossa hän seikkailee ja historiallisiin ihmisiin, joita hän tapaa, Tuuri on näemmä tutustunut huolella. Perustan väitteeni siihen, että olen lueskellut Matti Kurikan elämäkertaa. Joten jos joku haluaa aamuyön pikkutunteina keskustella teosofiasta (paras vuorokauden aika keskusteluille), olette Taivaanraapijat luettuanne lähes asiantuntijoita mitä tulee tuohon uskonnollis-filosofiseen suuntaukseen.

Taivaanraapijat on Jussi Ketolan kasvukertomus. Kylmien kyytimiehessä Jussi Ketola on nelikymppinen teosofi-pasifisti, Taivaanraapijoissa kerrotaan, kuinka hänestä tuli noiden aatteiden kannattaja.

Taivaanraapijat alkaa kymmenen vuotta ennen Kylmien kyytimiehen tapahtumia. Jussi Ketola on vielä nuorukainen, joka ei tiedä maailman pahuudesta eli huonoista naisista. Ennen Matti Kurikkaan hurahtamista, Ketola joutuu Neferneferneferin uhriksi. Liikutaan samoilla linjoilla kuin tämän kesän kesäkumibiisissä: Jossulla on toinen, ehkä kolmaskin. Seksuaalisesti aktiivinen nainen on (tämänkin) tarinan konna. Mutta niinhän se tuppaa mieskirjailijoiden tuotoksissa olemaan. Onhan Austenillakin Wickham ja Willoughby, Emily Brontëlla taas molemmat sukupuolet ovat vähän pahiksia.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Saatana saapuu Moskovaan

Ehdin vielä kesäkuun puolella saattaa tämän klassikon loppuun. Ja äänikirjanahan Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan mieleni sopukoihin uiskenteli. Nyt minulla olisi aikaa välillä lueskella ihan oikeitakin kirjoja, vaan niin silti menin kirjastoon ja lainasin pari uutta äänikirjaa. Samaan aikaan minulla on menossa ihan nidottukin kirja, josko sen heinäkuussa viimein saisin päätökseen.. Äänikirja on kuitenkin kätevä tapa viihdyttää aivoja maratonin harjoituslenkeillä, joten ehkä äänikirjat ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Tai ainakin siihen saakka, kunnes olen kaikki asuinkaupunkini kirjaston äänitteet kuunnellut.

Tähän mennessä kuuntelemani äänikirjat ovat olleet kepeää kamaa. Kuunneltuani Bulgakovin klassikon vakuutuin siitä, että viihteellisissä teoksissa tuolla rintamalla kannattaakin pysytellä. Saatana saapuu Moskovaan kun oli aivan liian pitkä ja vähän raskaskin audiomuodossa nautittavaksi. Jouduin välillä kuuntelemaan joitakin kappaleita uudestaan, kun keskittymiskykyni herpaantui. Voitte arvata, että Hynysen kanssa ei ollut tätä ongelmaa. Eikä liioin Baskervillen koirassa, vaikka sekin on Saatanan tavoin kokopitkä romaani. Noh, viihde uppoaa helpommin, siitähän tässä on kyse.

Kirjana Saatana jne. oli aluksi hieman ahdistava, keskiosassa tylsähkö ja lopussa kiinnostava. Tarina alkaa Moskovasta, Patriarkan lammelta, jonka rannalla Berlioz ja Bezdomnyi keskustelevat siitä, että Jeesusta ei ole olemassa. Paikalle ilmaantuu Saatana, joka kertoo, että Jesse oli todellinen henkilö ja B&B saavat kokea alkuosan tarinasta, joka sijoittuu Jerusalemiin Jeesuksen kuoleman aikoihin. Tarina on muunnelma evankeliumeista, ja osoittaa evankeliumien Jeesus-kuvan vääräksi: Jeesus ei ollut pelastaja, joka agitoi kansanjoukoille keräten ympärilleen uskollisia faneja. Jeesuksella olikin vain yksi true fani, Leevi Matteus, joka kirjoitti ylös idolinsa tekemisiä.

Jeesuksen kuolema ja Pontius Pilatuksen rooli siinä, on tarinan sisäinen tarina, jota kuljetetaan läpi kirjan. Kuten arvata saatoin, kirjan lopussa Jessen tarina nidotaan kirjan nykyaikaan, 1930-40-luvun Neuvostoliittoon. Mielestäni uusi versio kristinuskon sankarista oli kirjan kiintoisinta antia. Moskovan sekoaminen Saatanana saapumisen myötä ja päiden putoaminen Game of Thrones-tyyliin, oli vähän tylsää. Yhtäkkiä tuli hirveästi uusia hahmoja, jotka liittyivät kuitenkin olennaisesti osaksi tarinaa. Tipoittain kuunneltuna ei ihme, että välillä meinasin tippua kärryiltä.

Saatana saapuu Moskovaan valmistui 1940, samana vuonna itse kirjailija meni edes. Koska teos ei Neuvostoliittoa yllättäen ilahduttanut, se julkaistiin vasta 1960-luvun lopulla.

Saatana saapuu Moskovaan sisältää kaiketi valtavasti merkityksiä, mutta minulla näiden merkityksien löytäminen jäi vähän kesken, eikä kirja minua niin kiehtonut, että jaksaisin intoutua syvällisemmin tulkitsemaan. Kirjaa voi toisinaan lukea rivien välien sijaan sanasta sanaan. Sen sijaan Muumi-kirjojahan jaksaisin analysoida loppuelämäni päivät. Muumipappa ja meri on suosikkini, sieltä olen löytänyt mm. Muumipeikon vaikean äitisuhteen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Sherlock Holmesin seikkailut

Kuuntelin Sherlock Holmesin seikkailuja -nimisiä äänikirjoja. Saatavilla olivat osat 1 ja 2, jotka sisälsivät novellit Kuningas pulassa, Halkihuulinen kerjäläinen, Kirjava nauha ja Kreikkalainen tulkki.

Kuningas pulassa -novellissa Holmesin luokse tulee Böömin kuningas, joka pyytää apua saadakseen valokuvan, jossa hän on yhdessä Irene Adler-nimisen naisen kanssa. Kuninkaalla on ollut suhde Adleriin ja Adler uhkaa julkaista valokuvan, jos kuningas aikoo menna naimisiin jonkun muun kanssa. Kuninkaalla on aikomus julkaista kihlauksensa Skandinavian prinsessan kanssa. Prinsessa on siveä neito, joka toivoo tulevalta puolisoltaan samoja ominaisuuksia, joita hän itsekin edustaa. Avioliiton ulkopuolisen suhteen julkituominen peruisi naimahankkeen.

Kuningas pulassa on perussalapoliisitarina, mutta minua vähän häiritsivät nämä mukahistorialliset yksityiskohdat, kuten Skandinavian prinsessa. Kuningas pulassa on kirjoitettu 1890-luvulla, jolloin Skandinavian niemimaalla oli yksi hallitsija, Ruotsin kuningas. Mutta Skandinavia ei ollut valtio, kuten ei Böömikään (Böömin kuningas oli kuitenkin ennen kaikkea Itävalta-Unkarin hallitsija). Juutun taas itselleni tyypillisesti vähäpätöisiin pikkuseikkoihin, joilla ei pitäisi olla hitonkaan väliä, mutta jos jokin häiritsee, niin sitten se häiritsee. Etenkin, kun Sherlock Holmesin tarinat muutoin tuntuvat olevan todellisuudessa kiinni, Lontoo on usein niin vahvasti mukana, että sitä voi pitää yhtenä avainhahmoista. Baker Streetkin on oikeasti olemassa!

Muista novelleista minulla ei ole sen kummempaa sanottavaa. Kirjava nauha oli näistä kaikista suosikkini, koska siinä oli paljon mystisiä kauhuelementtejä, jotka uppoavat minuun. Ovelasti suunniteltu murha ja murhaajaa ovelampi Sherlock ovat kutkuttava yhdistelmä. Joissain näistä novelleista, en muista enää missä, Holmes ja Watson pohtivat Holmesin havainnointikykyä. Holmes totesi, että hänen ja Watsonin välinen ero on se, mitä he näkevät. Vaikka he näkisivät samat asiat, Watson ei osaa kiinnittää kaikkiin yksityiskohtiin huomiota. Vähän samasta asiasta kertoo elokuva Rajaton, jossa Bradley Cooper saa erityisen lääkkeen avulla koko aivokapasiteettinsa käyttöön.

Loppusanoiksi totean vielä, että en ole mikään novellien suurin ystävä. Conan Doyle oli mielestäni parhaimmillaan Baskervillen koirassa, jossa tarina sai mehustua satojen sivujen verran. Novellissa tarina pitää saada sullottua tiiviiseen pakettiin, jossa hahmot jäävät väkisinkin ohuiksi ja lukijan suhde heihin etäiseksi.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Tulitikkuja lainaamassa

Rakkaudella, Hynysen jälkeen oli varsin luonnollista jatkaa (ääni)kirjalla Tulitikkuja lainaamassa, joka alkaa siitä, mihin Hynynen lopetti: naiset juoruilevat kylän ihmissuhteista, Hynysen mukaan sen naiset taitavat parhaiten, eikä Maiju Lassila, alias Algot Untola, toisin todista.

Naiset suunnittelevat leskeksi jääneen Jussi Vatasen uusia naimakauppoja. Antti Ihalainen, juoruilevan Anna-Liisan mies, lähetetään lainaamaan tulitikkuja ja matkalla hän tapaa Vatasen, joka tarvitsisi puhemiehen kosioretkelle. Koska puhemiestä ei voi suoraan kysyä tehtäväänsä, jaaritellaan ensin agraariyhteiskunnan työkoneista: hevosista. Miesten tyhjänpäiväiset puheenaiheet eivät niinkään koske muita ihmisiä kuin heidän työsuorituksiaan. Tässä taas päästään Hynysen mies/nais-tyypittelyihin, miehiä kiinnostaa puutarhakaupassa se grilli, naisia kukat ja muiden naisten kanssa lätiseminen.

Tulitikkuja lainaamassa on itäsuomalainen versio Homeroksen Odysseiasta. Ihalainen ajautuu Vatasen kanssa harharetkille, joiden syy ja seuraus on varsin suomalainen: ensin pullo, sitten poliisi. Tällä välin Ihalaisen kotopuolessa juorut lähtevät liikkeelle, eikä aikaa tuhlata, kun Anna-Liisa on jo julistettu leskeksi ja häntä ollaan naittamassa nuoruudenrakkaudelleen.

Tulitikkuja lainaamassa on humoristinen kuvaelma luonteeltaan sosiaalisista ja suulaista karjalaisista ihmisistä, heidän epäsuorapuheisuudestaan, juoruilunhalusta ja edellämainituista tekijöistä johtuvista väärinkäsityksistä. Ihan hauska ja viihdyttävä tarina ja taas mainitsen tämän ajankuvan: mielenkiintoinen esitys 1900-luvun alun suomalaisista avioliitoista.

Algot Untolalle kävi huonosti. Kuten toinen lahjakkuus, Toivo Kuula, hänkin kuoli toukokuussa 1918 sodan jälkimainingeissa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Rakkaudella, Hynynen

Minulla on hieman huono omatunto äänikirjojen kuuntelemisesta. Koen, ettei se ole niin ylevää kirjoihin tutustumista kuin lukeminen. Niin kuin sillä olisi mitään väliä, millä tavoin kirjan olen selättänyt.. Miksi en voisi mennä hyvällä omallatunnolla siitä, mistä aita on matalin? Etenkin, kun olen äänikirjojen myötä saanut aivan uusia ulottuvuuksia juoksuharrastukseeni.

Sillä koskaan aiemmin ei ole juostessa naurattanut niin paljon kuin kuunnellessani äänikirjaa nimeltä Rakkaudella, Hynynen. Itse asiassa, Hynysen kirja pitääkin mieluummin kuunnella kuin lukea, sillä Hynynen itse on lukenut nämä kolumninsa tälle cd:lle. Hynysen äänenpainotukset ja välikommentit lisäävät kolumnien huvittavuutta. Joidenkin tekstien yhteyteen on tehty erikoistehosteita, joista osa toimii ja osa taas ei. Mielestäni Hynynen itse olisi riittänyt erikoistehosteeksi.

Rakkaudella, Hynynen -kirja on koottu vuonna 2007 Hynysen kolumneista. Osa näistä jutuista on löytynyt kotimaakuntani sanomalehdestä ja iloitsin päästessäni kokemaan ne uudestaan. Erityisesti Alttari ja Tamponeja lainaamassa olivat jääneet mieleeni ja muuttuneet siellä legendan kaltaisiksi kertomuksiksi. Uusista tuttavuuksista Voiko tilauksen palauttaa, Ahdistavat asiat Top 8 ja Snoopypöksyjä ja erotiikkaa (vain joitakin mainitakseni) aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä intervallien välissä.

Kun mehustelin Hynysen juttuja kanssaihmisilleni, jotkut sanoivat, että Hynynen toistaa itseään. No, niinhän se toistaakin. Mutta ei se minua haittaa. Radio Novan ja Mamban haukkumiseen en kyllästy koskaan. Hynysellä on sen verran hyvin kynä hallussa, että samojen aiheiden läpikäyminen ei (ainakaan) tämän kirjan aikana alkanut tuntua samanjankkaamiselta. Mamban haukkuminen sivusi aina jotain uutta aihetta.
 Jouni Hynynen on fiktiivinen hahmo, jonka on luonut Jouni Hynynen. Kuten Hynynen alla olevassa kuvassa näkyvässä tekstissä toteaa, ei hänkään aina jaksa omaa rooliaan. Mutta Hynysen kaltaista roolihahmoa aina silloin tällöin tarvitaan. Kukaan muu ei esimerkiksi uskaltanut kritisoida rahastukseksi yltänyttä Vain elämää -lässytystä. Hynynen sanoo suoraan ja siitä minä pidän.



maanantai 27. toukokuuta 2013

Baskervillen koira ja Lokki Joonatan

Myönnän, että viime aikoina olen kirjojen lukemisen sijaan kuunnellut niitä. Jos pitää ajanpuutteen takia valita juokseminen tai lukeminen, valitsen juoksemisen. Mutta koska halusin sisällyttää kaunokirjallisuusharrastuksen elämääni, valitsin äänikirjat. Kirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin kirjojen lukeminen, mutta yllättävän hyvin pystyin keskittymään ja eläytymään kirjojen tapahtumiin kuuloaistini voimin.

Poen jälkeen jatkoin kummitustarinalla: Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinalla Baskervillen koirasta. En ollut aiemmin yhtään Holmes-tarinaa lukenut ja vähän pelkäsin, että minkälaista puuduttavaa, paatoksellista tarinankerrontaa on luvassa. Vaan eipä ollut puuduttavasta tai paatoksellisuudesta tietoakaan. Itse asiassa Baskervillen koira imaisi saman tien mukaansa, ollen kiinnostava ja jännittävä koko kestonsa ajan, kuten kunnon salapoliisitarinan kuuluukin olla.

Baskervillen koira alkaa tohtori Mortimerin saapuessa Holmesin vastaanotolle kyselemään apua Baskervillen perillisen suojelemiseen ja Baskervillen kirouksen purkamiseen. Kyse on myös mahdollisen murhan selvittämisestä, sillä Baskervillen tilan omistaja, Charles Baskerville, on löytynyt kuolleena epäselvissä olosuhteissa. Suvun ainoa perillinen, nykyisin Kanadassa asuva Sir Henry, on vaarassa kokea Charlesin kohtalon, sillä hän saapuu asuttamaan Baskervillen tilaa, joka sijaitsee (tietysti) keskellä pelottavia ja komeita nummia Devonshiressä.

Kummitustarina Baskervillen koira on, koska legendan mukaan 1600-luvulla elänyt irstailija Hugo Baskerville teki katalan teon ja joutui tämän vuoksi kummituskoiran tappamaksi, kirous kulkeutui suvussa myöhemmissä polvissa siten, että moni suvun jäsen joutui kokemaan ennenaikaisen, hämäräperäisen kuoleman.

Baskervillen koiran myötä monet kotikaupunkini paikat näyttävät tästä lähtien 1800-luvun lopun Lontoolta tai Devonin nummilta, koska välillä olin kovin uppoutunut kuulemaani ja kuvittelin ympäristöni asianmukaiseksi. Aurinkoisen ja vihreän aamun saa helposti harmaaksi ja sumuiseksi, jos tarpeeksi käyttää mielikuvitustaan.

Sitten Lokki Joonataniin.

Joka oli vähemmän kiinnostava verrattuna Conan Doylen tuotokseen. Lokki Joonatan on Richard Bachin 1972 ilmestynyt kirja lokista, joka haluaa olla kaloja syövän lokin sijaan huippulentäjälokki. Tämän takia Joonatan erotetaan laumastaan. Mutta ei hätää, toisesta todellisuudesta Joonatanin luo tulee kaksi hänen kanssaan samanmielistä lentäjälokkia, joiden kanssa Joonatan pääsee tuonne toiseen todellisuuteen, jossa maan päälliset asiat alkavat vähitellen unohtua Joonatanin mielestä. Joonatan kuitenkin myöhemmin palaa laumansa pariin saatuan opettajan koulutuksen, jolloin hän värvää maan päälliseksi sijaisekseen Fletcherin, UT:sta tutun Pietarin tyyppisen hahmon.

Lokki Joonatan on nimittäin messiasmainen tarina (vaikka Joonatan sanookin olevansa lokki, ei jumala). "Menkää siis ja tehkää kaikki lokit minun opetuslapsikseni", on kirjan kantava idea. Jo 1970-luvulle tultaessa, siis kirjan kirjoittamisen aikaan, Lokki Joonatanin idea oli kulunut, eikä sitä mielestäni kerrottu niin erikoisesti, viihdyttävästi tai poikkeavasti, että se olisi tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Itse asiassa, ehdin vähän pitkästyä.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kauhutarinoita

Lainasin kirjastosta Edgar Allan Poen novelleista koostetun äänikirjalevyn, johon kirjoitukset olivat valikoitu kokoelmasta Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia.

Äänikirjassa olivat:

Korppi
William Wilson
Ligeia
Kuilu ja heiluri
Usherin talon häviö
Amontillado-tynnyri
Punaisen kuoleman naamio

Minun piti ennen Nuharupeen raportoimista lukea  kaikki tuon kokoelman novellit, mutta koska kokoelma oli lainassa, luovuin ajatuksesta. Ehkä luen sen myöhemmin ja kerron sitten, mitä mieltä olin lopuista kokoelman tarinoista.

Edgar Allan Poe eli lyhyen ja kuluttavan elämän. Hän syntyi 1809 ja kuoli 40 vuotta myöhemmin. Poe oli taustaltaan irlantilais-skotlantilainen, mutta hän syntyi ja kuoli Yhdysvalloissa, viettäen kuitenkin nuoruudessaan viisi kouluvuotta Englannissa. Wikipedia tiesi kertoa, että William Wilson on osin omaelämäkerrallinen tarina hummailevasta Poesta ja ilmeisesti monet muutkin tarinat ovat kummunneet hänen omasta elämästään.

Äänikirjan teoksista Korppi eroaa muista runomitallaan. Korppihan on luultavasti Poen kuuluisin kertomus. Minun ensikosketukseni Korppiin oli Simpsonien Halloween-jakso joskus vuosia sitten, jossa korppi muistutti paljon Bartia. Korpissa yksinäiselle ja surumieliselle miehelle yön pimeinä tunteina yksinäisyys ilmestyy korpin muodossa. Korppi ilkkuu miehelle, ettei hän koskaan tulee enää tapaamaan menetettyä rakastaan.

Nykyajan populaarikulttuurissa esiintyvä kauhu on shokeeraamista, säikyttelyä, irstaita yksityiskohtia ja tabujen kaatamista. Poen kauhu on enemmänkin surumielistä. Sekin sisältää jännittäviä elementtejä, jotka kasvavat loppua kohden. Mutta esimerkiksi Korppi, Ligeia ja Usherin talon häviö kertovat kaikki ihmisistä, jotka ovat kohdanneet rakkaan ihmisen menetyksen tai muuten heidän elämänsä on surun verhoamaa ja menetysten takia he joutuvat kokemaan kauheita. Ovatko kauhukokemukset siis surusta seuranneita mielenhäiriöitä vai totta? Ainakin tarinoiden henkilöille ne ovat totta.

Toisaalta Poe myös kertoo irstailijoista, nykyajan suosikkikauhupahiksista. William Wilsonin ja Amontillado-tynnyrin päähenkilöt edustavat pahuutta.

William Wilson on näistä kuulemistani tarinoista ehkä lempparini ja kaikista kaamein. Samaan aikaan, kun Wilson aloitti koulun, siellä aloitti toinenkin William Wilson. He näyttivät hämmästyttävästi toisiltaan ja kaikki luulivat heitä sukulaisiksi. William Wilsonin tarinassa päähenkilö seuraa kasvavan kauhun ja hämmenyksen vallassa oman kaimansa toimia ja tarina päättyy varsin tutunoloisesti. Sillä Oscar Wilde on näköjään hieman ottanut vaikutteita Dorian Grayn muotokuvaan Edgar Allan Poelta. Teostomaksuja Poen perikunnalle!

Poen tarinoissa on viktoriaanisen ajan henkeä, se on siveellistä kauhua. Mutta kolkkoudessaan kauhistuttavampaa kuin 2000-luvun sarjamurhaajaelokuvat. Minä rakastan historiaa, ja Poen tarinat ovat ajankuvia, sillä ei ole väliä, että osa niistä sijoittuu keskiaikaan. Tarinat nimittäin, sijoittumisajankohdastaan huolimatta, kertovat ajasta, jolloin ne on kirjoitettu ja niiden mystinen, kiehtova tunnelma sai ainakin minut entistä enemmän kiinnostuneeksi Poesta itsestään. Vaikka tarinahan se aina on tekijää tärkeämpi.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Täällä pohjantähden alla

Vaikka olen viime aikoina melko laiskasti kirjoittanut tänne Nuhikseen arvosteluja lukemistani teoksista se ei tarkoita sitä, että olisin tyystin lopettanut lukemisen. Ehei, olen vain ollut vähän laiska ja eilen sain siitä palautetta. No nyt sitä tekstiä sitten tulee. Tällä hetkellä luvun alla on Tapsa, eli Tapio Rautavaaran elämänkerta. Kirja on kyllä varsin mielenkiintoinen, sain sen äitiltä ja isältä joululahjaksi. Äitihän sen on sitten tilannut takaisin kun saan sen luettua. Mutta en siis vielä kirjoita Tapsasta sen enempää.

Vuoden vaihteen tienoilla luin Suomen lähihistoriaa käsittelevän kolmiosaisen järkäleen nimeltä Täällä pohjantähden alla. Olen aloittanut Täällä pohjantähden alla lukemisen ensimmäistä kertaa lukiossa. Innostuin kirjasta kun kävin katsomassa Jyväskylän Kaupunginteatterissa kyseisen näytelmä. Jostain syystä en kuitenkaan ikinä saanut kirjaa loppuun, jota tällä hetkellä suuresti ihmettelen. Luultavasti se johtui siitä, että lukioaikana joutui muutenkin koko ajan lukemaan jotain, joten en päässyt kirjan imuun. Nyt pääsin.

Ehkä tarina tuntui senkin takia nyt niin mielenkiintoiselta, että pystyin jollain tasolla samaistumaan siihen. Enkä nyt tarkoita että täällä kotikylällä meno olisi kuin vuosisadan alussa, talolliset vastaan torpparit. Enemmänkin asiaan vaikutti tämä oma maanviljelijän ura jota olen tässä parin vuoden aikana luonut. Miten tavallaan ne haasteet joita Koskelassa koettiin eivät ole oikeastaan muuttuneet sadassa vuodessa mihinkään. On edelleen maa, sää ja joku kolmas rajoittava tekijä, silloin se oli Pappila tänä päivänä ehkä EU.
Myös se, että itse lähti mukaan kunnallispolitiikkaan herätti kiinnostusta Suomen polittiseen historiaan. Vuosisadan alkuhan oli poliittisen heräämisen aikaa. Sehän vasta oli kiinnostavaa millä tavalla Väinö Linna kuvasi tuota poliittista heräämistä pienessä Koskelan torpassa ja koko kylässä. Kun tässä on itsekin ollut vähän niinkuin ruohonjuuritasolla ja miettinyt että mitkä ne omat motiivit on siihen poliittiseen toimintaan niin kyllä ne tietyllä tavalla on samanlaisia kuin tuolloin aikanaan. En ole sosialisti, mutta tarkoitan sitä että yritys on saada perusasiat kuntoon. Koskelassahan kaikki lähti liikkeelle katkeruudesta Pappilan väkeä kohtaan. Kyllä itsekin tunsi jonkilaista suurta ärtymystä lukiessa kun Pappila sitten tarvitsikin itse osan Koskelan pelloista, että pystyy pitämään elintasoa yllä. Ja varsinkin ruustinnan asenne oli jotenkin niin ärsyttävä. (Kirja on siis herättänyt suuria tunteita).

Samalla tuli ajateltua vuoden 1918 tapahtumia eri puolilta. Kuinka raakaa aikaa se on ollutkaan molempien sekä valkoisten, että punaisten puolelta. Toisaalta kuvaus punaisten rintamalta toi mieleen sen miten epätoivoinen tuo vallankaappausyritys oli. Siellä onnettomissa vaatteissa, vähillä ruoilla ja huonolla johtamisella. Sitten tuli teloittamiset ja vankileirit. Lopulta vapaus... Miten valtavaa katkeruutta tuo onneton sota on saanut aikaan. Ei ihme että se vaikuttaa meidän elämäämme osittain vieläkin.
Mielenkiintoista oli Linnan kuvaama punakapinan jälkeinen aika, millä tavalla koulussa lapsia aivopestiin militaristisella isänmaallisella opetusmateriaalilla ja asenteella. Toisaalta myöhemmissä vaiheissa rintamalla se saattoi on tarpeellistakin.
Oma lukunsa on tietysti vielä talvi- ja jatkosota ja ne hirveät menetykset mitä Koskelassa ja monissa muissa kodeissa koettiin.
Vaikka noista tapahtumista on kauan aikaa, veljessodasta liki sata vuotta ja talvisodan alkamisestakin 74 vuotta, ne tuntuvat silti läheisiltä. Se varmaan johtuu siitä, että niistä aisoista on kotona puhuttu ja ne tappiot ovat kohdistuneet myös omaan lähipiiriin.
Jokaisen suomalaisen tulisi lukea Täällä pohjantähden alla.

Eikä muuten kannata katsoa sitä Timo Koivusalon surkeaa Täällä pohjantähden alla sarjaa. Itse katsoi 1 ja 1/2 jaksoa ja se piisasi, huh huh mitä sontaa.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Buddenbrookit

Tiedetään, tiedetään... Olen maailman huonoin uudenvuodenlupausten pitäjä. Jos siis muistatte nämä horinani.. Nyt tulee kyllä vuosisadan selitykset, mutta minulla on ollut (ihan oikeasti) tosi kiireinen kevättalvi. Ja, se on kyllä tullut todistettua, että vaikka aikaa kiireistä huolimatta jäisi sille kaunokirjalliselle opukselle, tuon ajan käyttää silti mieluummin johonkin muuhun harrastukseen. Tieteellisen tekstin lukeminen, valitettavasti, tappaa kiinnostukseni lukea kaunokirjallisuutta.

Mutta, yritän parantaa tapojani. Valita lyhyitä, korkeintaan kahdensadan sivun, klassikoita. Nehän nyt saa luettua vaikka aamupuuron syönnin yhteydessä.

Mennäänpä itse asiaan. Olen sentään jotain saanut lueskeltua viime aikoina.

Sain tänään VIIMEIN luettua Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on ollut minulla kesken - kuulkaas - tammikuusta saakka. Minullahan ei ole tapana jättää kirjoja roikkumaan. Suoraan sanottuna vihaan sitä, että siinä se kirja yöpöydällä kyhjöttää, että milloin kerkeän siihen taas tarttua. Ja, kun en kerkeä milloinkaan, alkaa kirjan olemassaolo pikkuhiljaa rasittaa. Että vieläkö se tuossa on? Eikä tänäänkään pysty kuin ehkä kaksi sivua lukemaan.

Mutta nyt se on tehty. Buddenbrookit on selätetty.

Avatessani kirjan, koin vahvan deja vun. Ihan kuin olisin aikaisemmin lukenut tämän.. vai hetkinen, eipä ole enää epäselvää, keneltä John Galsworthy otti vaikutteita Forsytein taruun. Niin selvä yhteys Galsworthyn teoksella oli Mannin esikoiseen. Buddenbrookit ja Forsytein taru ovat sukusaagoja, jotka sisältävät pääosin onnettomia ihmiskohtaloita. Tosin, Buddenbrookin suvun tarina on vielä synkempi kuin Forsytein. Molempia yhdistää kirjailijan vahva inho porvariston hillittyä charmia kohtaan ja molempien opetuksena on tämä vanha kunnon sanonta "rahalla ei saa onnea".

Buddenbrookit kertoo äveriään saksalaisen kauppiassuvun loistosta ja tuhosta. Onnen tae on raha ja miespuolinen perillinen, joka jatkaa rahantekoa sitten, kun aika on jättänyt suvun patriarkoista. Epäonnea on tuhlaileva velipoika ja avioeroja tehtaileva sisko. Sekä jälkeläinen, jota kiinnostaa enemmän musiikki kuin raha. Mannin tyyli on aika paatoksellista, ei ihan Dickens-mitoissa, mutta vähän vanhahtavaa. Siitä huolimatta Buddenbrookit oli oiva tutkielma rahanahneista ihmisistä.

Klassikkolistalla (se wikipedian lista) näyttäisi olevan toinenkin Mannin kirja, Taikavuori. Lupaan ottaa sen haltuuni vielä tämän vuoden puolella. Haluan selvittää, muuttuiko Mannin tyyli 23 vuodessa. Mutta seuraavaksi luen jotain kevyempää. Tai edes lyhyempää. Shakespearea vaikka.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Ilmarin ihmelääke, Jaakko ja jättipersikka, Iso kiltti jätti

Nämä sysättiin käsiin jokin aika sitten.  Roald Dahlilta olin lukenut jo Matildan. yltäivisätkö nämä vastaavaan...


Kyllä ja ei.

Huomaan, että RD käyttää lastenkirjoissa poikkeuksetta samaa kaavaa: Pikkulapsi vastaan aikuinen auktoriteetti (=hirviö). Ilmarin ihmelääkkeen kammotus on isoäiti.  Tämä oli D:lta pahempi moka. Eihän maailmassa ole ketään lapsen kannalta ihanampaa ja lapsen etua enemmän ajattelevaa ja ajavaa ihmistä kuin ovat isoäidit. Ilmarin tyrannimummon kotkotukset pistää pojan mielikuvituksen tositoimiin. Tarina saa siivet ja loppujen lopuksi se ongelmallinen mummosuhdekin hoituu siististi pois päiväjärjestyksestä: mummo kutistuu olemattomiin. Valitettavasti just tolleesti se pruukaa nykyään olla: mummo/mummi on "siellä jossain", kaukana kaukana poissa... hoitokotiin unohdettuna ( ~ hyvin hyvin pieni ) kunnes riittävästi "kutistuttuaan" haudataan lopullisesti. Osuva allegoria.

Jaakko ja jättipersikka -tarina käynnistyy hurjaa vauhtia. Kaikki on pikkupoika Jaakon elämässä hyvin, kunnes jo kirjan toisessa kappaleessa ilmenee raju käänne: eläintarhasta karannut vihainen sarvikuono syö pojan Lontooseen ostosreissulle menneet vanhemmat. Ehkä tuossa on virhe. Tokkos sarvikuono ole lihansyöjä? Virtahepo vois paremminkin syödä. Ehkä sekin vain luonnollisessa elinympäristössään, päiväntasaajan vesialtaassa. Mutta että sarvikuono Lontoossa, ehei ollenkaan: en osta tätä.

Mutta tärkein, pikku-Jaakon elämän kurjistuminen, alkaa tuosta tragediasta. Kammottavat tädit ottavat Jaakon huostaansa ja huollettavakseen. Käytännöllisesti katsoen vankilamaisissa oloissa niin henkisen kuin fyysisenkin kidutuksen kohteeksi joutuneena lapsen pelastaa vain - kuinkas muuten - taikuus/vilkas mielikuvitus. Vanha persikkapuu tekee valtavan hedelmän ja sen sisälle alunperin pikkiriikkiset mutta taian vaikutuksesta isokokoiset "asukit". Tädinkurppanat saavat ansionsa mukaan ja Jaakko pääsee yllättäen äkkiarvaamatta kiertämään pikkusen "mualimmoo" jättipersikalla. Kirjailijalla varmaan ollut musikaali mielessä tätä kirjoittaessaan. Kertomus näet sisältää useampia lauluja, joiden suomentamisen riimityksiin ja poljentoon en kyllä ole ihan tyytyväinen. Ne ei vaan rimmaa. Mutta vaikeuksien kautta onnelliseen loppuun; vankeudesta New Yorkin parrasvaloihin. Hyvä ja rohkaiseva tarina. Ei pelkästään lapsille. Voi huoletta suositella aikuisillekin!

Mainituista kolmesta kirjasta kaiken tykeintä settiä tarjoaa "IKJ", Iso kiltti jätti. Kirjan asetelma on tuttua Dahlia: Orpokodin pikkutyttö ei saa kuutamoyönä, "hirviöhetkellä", unta ja menee rangaistuksen uhasta piittaamatta ikkunaan. Näkee jättiläisen, joka nappaa tytön mukaansa. Napanuora orpokotiin katkeaa sillä sekunnilla. Seikkailu alkaa. Unia keräävä ja niitä lapsille järjestävä kiltti jättiläinen ottaa tytön kaverikseen. Hän perehtyy moniin kummallisiin asioihin, mm. poplimoon ja poksutuhnuihin. Ne tuhmat ja isokokoisemmat jättiläiset tykkäävät syödä ihmisiä, mikä huolestuttaa jopa valtioiden johtajia. Lopulta IKJ:n ja pikkutytön onnistuu avustaa kannibaalijättien pyydystämisessä ja kaikki päättyy hyvin. Onnellinen loppu on tärkeä.Lastenkirjoissa välttämätön?

Jättiläisten puhekieli on omituista, omalaatuista, merkillistä, kuris-emmallista. Jättirepliikkien kanssa näkyy tosiaankin tehdyn töitä. Jo kirjan alkuvaiheilla mietin "ei stana! mä en kestä tätä... jatkuuko tätä koko kirjan läpi!" Mutta sitten katsoin, kuka on kirjan kääntänyt... Tuomas Nevanlinna... hmm sehän on... viisas mies... luetaanpa nyt vaan tunnollisesti joutavia jupisematta. Niin tein ja hengissä selvisin. omituisuuksiin, "perskurkkanat", "ihmisparsat", "rasvasylki känsäräähkä" etc. tottuu ja sitä lukee vain tarinaa. Loppujen lopuksi hihkun riemusta: Kuka tahansa voi aivan rennosti soveltaa R. Dahlin menetelmää vaikeuksia kohdatessaan. Mitä niin tehdessään menettäisi. Korkeintaan hengen ja elämän. Ja mitä se on. ei yhtään mitään. 200 vuoden kuluttua sinua kukan enää muista... ellet ole osoittanu erityistä nokkeluutta vaikeuksien nujertamisessa.

Katsoin sitten toistenkin kirjojen kääntäjät: aha... Asser Korhonen näkyy kääntäneen Ilmarin Ihmelääkettä. Jättipersikan Jaskan kehnoiksi moittimani riimit menevät Kimmo Pietiläisen kontolle. Mitä näistä nyt sanois. Palataan 80-luvun alkuhämäriin, Helsinkiin. Yhteinen nimittäjä: Ylioppilaslehti, pait että se oli kyllä Kimmo Pietinen kun oli päätoimittajana ylkkärissä Asser Korhosen ja Tuomas Nevanlinnan toimiessa avustajina. Niin muistelen. Olin näet siellä minäkin. Kuvia piirustelin ja lehden ulkoasua suunnittelin.

Kuvituksesta mainittava se, että pidän Quentin Blaken piirroksia jokseenkin yhdentekevinä. Kuulun mieluummin siihen porukkaan, joka tinkaa: "Onko ihan pakko pilata lukijan tekstistä saama mielikuva piirroksilla?" Yks poikkeus on: IKJ-kirjassa pari maukasta pahajättipiirrosta. Toisessa helikopterilla lasketaan ihmissyöjäjättiläistä maakuoppaan. Mutta ei niin, etteikö senkin olis voinu parilla lauseella kuitata. tästä pääsiskin vaivattomasti syventämään pohdiskelua siitä, mikä oikeastaan loppujen lopuks on kuvien/piirrosten tehtävä. Pienenä vinkkinä mainittakoon, että mulla on viime aikoina ollu luennassa "hiirentappokirja", ainakin 20 kiloinen, muhkeasti kuvitettu Geologica. Siinä kuvat on ratkaisevan tärkeässä asemassa, painollisesti vois sanoa, että 20 kilosta ainakin 19,8 kiloa on kuvia. Painavaa tavaraa - kirjalla tappaa hiiren kuin hiiren kevyesti. Tai siis raskaasti... mutta siitä tuonnempana. Piirroskuvituksesta en sentään tähän enempiä säveltele, ettei suotta tule löysät housuun...

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

James Herriot "Luojanluomat Ystäväni"

Nuharupi-blogissa näyttää olevan  meneillään pidemmänpuoleinen talviseisaus. Meikä, vanha tuhnu, raportoi aktiivisimmin. Jo aikoja eletään!

Koska tänään ei tullu tehtyä pidempikestoista hiihtolenkkiä, hoitelin Herriotin kirjan loppuun. En oikein tiedä, mitä kirjasta vois kirjottaa paljastamatta yksityiskohtia. Ehkä viisainta on vain todeta sama, minkä wikipediaan kirjoitettu: Herriot (Oikealta nimeltään James Alfred Wight) oli ihmisten ja eläinten havainnoija. Tarinat eivät ole yksyhteen elävästä elämästä, vaan perustuvat löyhästi tositapahtumiin. Ovat siis fiktiota.

Herriotin lailla toinen samana vuonna, 1916, syntynyt RAF-lentäjä, Roald Dahl, on mainio tarinaniskijä.

Luojanluomat ystävät koostuu 48 lyhyestä tarinasta ja sopii siis mainiosti meikäläisen kaltaiselle pätkälukijalle. Muutaman sivun mittaisesta tarinasta saa suht vähällä vaivalla lukunautinnon. Joissain tapauksissa samaa eläintä, "potilasta", seurataan useamman luvun ajan.

Herriotille tyypillinen tapa rakentaa kertomus on esimerkiksi kirjan loppupuolelle sijoittuva kertomus herra Clarkin vasikoista. Mies on hankkinut useamman liian varhain emästään vieroitetun vasikan ties mistä markkinoilta. Ne sairastuvat pahaan ripuliin. Taudin arvellaan olevan kuolemaksi. Eläinlääkinnässä eletään 30-luvulla sitä aikaa, ettei tunneta antibiootteja eikä monia muitakaan lääkkeitä. Eläinlääkäri on tapauksen äärellä toivottomassa tilanteessa. Hoitaa kuitenkin vasikoita parhaiksi katsomillaan keinoilla, vaikka tietääkin sen turhaksi. Tilanhoitaja aikoo myydä lattialle uupuneet vasikat koiranruuaksi, että saisi niistä edes muutaman lantin. Herriotilla on kuitenkin tarjota kokeiltavaksi hiljattain postitse saapuneita sinisiä pillereitä. Raatokuorman kuljettajalla on varma mielipide: "Jaa, jaa, selvä tapaus. Niiden keuhkot on salpaantuneet. Sitä on nyt paljon liikkeellä." Herriot hämmästelee raatokuski Mallockin hämmästyttävää kykyä tehdä pikainen diagnoosi, mutta saa kuin saakin läpi tahtonsa kokeilla pillereiden tehoa. Mallock lupaa tulla seuraavana päivänä noutamaan koiranruokaraatojaan. Kas kummaa, vasikat parantuvat ja raatokuski joutuu poistumaan tappion kärsineenä näyttämöltä. Herriot antaa hänelle kuitenkin viimeisen repliikin, jonka humoristisuus jää lukijan pääteltäväksi . Ennen poistumistaan Mallock kuittaa: "Ne pienet siniset tabletit olivat varmasti hyvää ainetta. Se on ensimmäinen lääke, jonka olen nähnyt parantavan keuhkojen salpaantumisen."

Voisin kirjotella kymmenkunta tarinaa lisää James Herriotin  kertomuksista, mutta olkoon. Parempi että itse kukin lukee omakohtaisesti. Lämpimästi suosittelen kirjaa jokaiselle eläinten kanssa tekemisissä olevalle /olleelle. Koskettavimpia juttuja ovat mielestäni lemmikkieläimiin sekä maatalouselinkeinon muuttumiseen liittyvät kertomukset. Herriotin virka-aikana traktori syrjäytti hevosen vetojuhtana. Eläinlääkäri joutuu työssään murheen ytimeen  päätyessään lopettamaan pitkän uran tehneen pollen.

Kirjan riehakkainta antia ovat ehdottomasti vierailut Granville Bennetin pieneläinklinikalle sekä tarinat Tristanin hulvattomista tempauksista.

Kiitos ja kumarrus! Tämä oli vasta toinen lukemani James Herriotin kirja. Lisää vois lukea, jos kohta TV-sarjankin vois kattoa uudelleen.




maanantai 21. tammikuuta 2013

Pippi ja sammutetun kynttilän mysteeri.

Nuharuven "toimituspäällikön" suosituksesta uppuduin muutamien mennäpäivien aikana Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu kirjoihin. (Tästä kiitos eiliselle norovirus- ja selkäjumipäivälle, joka niittasi miehen vaaka-asentoon)

Kolme kirjaa luettuani selvitin wikipediasta, että peppikirjoja julkaistu reilut tusinan verran.

"Miks luen tämmöstä, minä, liki kuuskymppinen vanhus?" "Mistä tässä jutussa oikein on kysymys?" ja monet muut kysymykset hakivat kirjaa lukiessa tajunnan taustalla vastauksia. Mietin mm. supersankarimyyttiä: Oliko peppipitkätossu ruotsalainen vastine amerikkalaisen populaarikulttuurin tuottamille yli-ihmisille ja sankareille, tarzanille, teräsmiehelle batmanille etc. Jos niin on, voi kehua ideaa loistavaksi: Ruotsalaiset ovat varmaan ilomielin mehustelleet jenkeille: "Te tarvitsette supersankariksi lihaksia pursuavan testosteronibroilerin, meillä saman asian hoitaa pikkutyttö!" ( Ajallisesti tällanen supersankarikommentaari olis mahollinen, batmanin mainitaan esiintyneen ensimmäisen kerran vuonna 1939, teräsmies oli 30-luvun alun tulokas; tarzan oli hahmottunut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan - Astrid Lingrenin kirjallinen tuotato alkoi vasta vuonna 44.).

Vai olisiko Peppi Pitkätossun sankariudelle haettava verailukohtaa parin tuhannen vuoden takaa: Onko Pepin anarkistisesti tuulettavassa käyttäytymisessä, luontaisessa oikeudenmukaisuudessa sekä fyysillisessä ylivertaisuudessa yhtymäkohtia Jeesus Nasaretilaisten, Juutalaisten Kuninkaan, toimintaan? Tämä tietenkin täysin mahdotonta, mutta ajatuksena kyllä kiintoisa. oikeastaan ihmettelisin, jos ei kukaan missään ole tehny supersankaritarinaa, jossa mukaillaan J.C. Superstaran elämänvaiheita...

Tyytyväinen ja iloinen olen siitä, että kirjat (Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump, 1945), Peppi aikoo merille (Pippi Långstrump går ombord, 1946) ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä (Pippi Långstrump i Söderhavet, 1948)) ovat nopealukuisia. Kappaleet ovat lyhyitä ja tarina etenee sujuvasti. Mutta se "suurempi tarina", se sykähdyttävä kokemus, jollainen jää päällimäisenä mieleen mm Roald Dahlin Matildasta, mielestäni puuttuu Astrid Lindgrenin peppipitkätossuista.

Paitsi paitsi... Kolmannessa kirjassa, "Peppi Pitkätossu Etelämerellä" lopussa on jotain etten sanoisi syvällisellä tapaa liikuttavaa:

Tommi ja Annikka näkevät illalla kotinsa ikkunasta Pepin Huvikummussa:

"...Peppi istui pöydän ääressä pää käsien varassa. Unelmoivin silmin hän tuijotti pienen kynttilän lepattavaa liekkiä.
-Hän... hän näyttää jotenkin hirveän yksinäiseltä, sanoi Annikka ääni hieman väristen.
...
-Jos hän katsoisi tännepäin, vilkutettaisiin hänelle, sanoi Tommi.

Mutta Peppi vain tuijotti eteensä unelmoivin silmi.

Sitten hän sammutti kynttilän."

Ihan pitäis lukea Kalle päätalon tuotanto ja kaikenmaailman cervanttesit: osaako kukaan maratonkirjoittaja päättää tarinaansa noin tehokkaasti: "...sitten hän sammutti kynttilän"!!!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Don Rosa / Roald Dahl

Olen hiljattain lukenut kaksi kirjaa, Don Rosan "Pako kielletystä laaksosta" sekä Roald Dahlin "Matilda". Lastenkirjoja, kyllä vain, mutta parhaimmasta päästä, niin uskon. Pakko myöntää, että ensinmainittua paikoin selailin. Eritoten sen viimeisen jutun, "Musta Ritari slurppaa jälleen", lukeminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Maailman pahamaineisimmaksi pitkäkyntisesksi tituleeratun Arpin Lusenen puhekuplat ovat varmasti kääntäjän mielestä suomenkielen lakastumattomia kukkasia, mutta minä en voi niitä sietää. Kirjan nimitarina on sentään osoitus siitä, ettei Don Rosa ihan tyhjäpää-honkkeli ole.

Mutta mutta....

Entäpä kun vanha taistelulentäjä, Roald Dahl, pyyhkäsee tarinan?

Jotta disney pääsis lähellekään tasapeliä, pitäis niitten laittaa ankkatarinoiden raskaimman sarjan tarinaniskijä, Carl Barks, vaakakuppiin. Olen lukenu Dahlita useampiakin kirjoja, eikä ole tarvinnu pettyä. Kirjailija hallitsee täydellisesti lukijan koukuttamisen. Matildakin piti lukea melkein kertapierasulla läpi!

Rohkenenpa nyt hienokseltaan arvioida sitä, missä Rosa töppää - Dahliin verrattuna - pahimmin.

Matildassa käsitellään epäoikeudenmukaisuutta ja välinpitämättömyyttä, joihin pikkulapsen nokkeluus, mielikuvitus ja kyvyt tuovat lukijan mieltä kovasti lämmittävän ratkaisun. Entäpä millaisia tunnelmia pyöritellään ankkamaailmassa? Ahneutta ja kyltymätöntä rikastumisen kiimaa - siis: pintaa pintaa, niin pintaa. Vaikka Don Rosan piirrokset ovat komeita ja näkee niiden eteen tehdyn loputtomasti työtä ja vaikka ihmettelen, miksi Matildaan on tarvinnu ollenkaan tehä kuvitusta, yksinkertaisuudesta, niukkuudesta ja alistettuun asemaan litistetyn pienen ihmisen tunnemaailmoista kuoriutuu lukijan tajuiltavaksi niin kirkas hengen helmi, että rinnalla Rosan suvereeni tietämys temppeliritareiden sun muun da-vinci-koodi -scheissen vaiheilta auttamattomasti himmenee...

lauantai 5. tammikuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat

Minua huvittaa. 

Minua huvittaa se tosiseikka, että suomalaiset - kansa, joka rakastaa keskinkertaisia dekkareita ja Juha Vuorista - on villiintynyt Sofi Oksasesta. Kirjailijasta, jonka tuotanto käsittelee Viron poliittista historiaa (ok, Baby Janea lukuunottamatta)! Ihmiset, jotka muuten eivät lue historiallisia romaaneita, ovat innostuneet Oksasesta. Miksi? No, koska Oksasesta on tullut mainstreamia. Jos tarpeeksi tv:ssä/lehdissä/netissä hehkutetaan jotain, niin kyllähän se myy. Oli kyseessä sitten shittiä tai laatua.

Sofi Oksanen on tietysti laatua. Oksasen Puhdistus ja Stalinin lehmät olivat väkeviä kokonaisuuksia, joten innolla tartuin uusimpaan, Kun kyyhkyset katosivat.
Kirjassa hypitään sekaisin eri ajanjaksoissa, tämä on tuttua jo aiemmista, vähän kuin Oksasen tavaramerkki. Tai ei sekaisin, kirjailijalla on aikahypyt hyvin hallussaan ja ne ovat perusteltuja, ja lukija pysyy kyllä mukana. Sekaisin tarkoittaisi sekavaa kirjallista esitystä ja siitä ei tässä tapauksessa ole kyse.

Tarinalla on yksi minäkertoja, Roland, mutta hän ei ole ainoa päähenkilö, sillä kirjassa seurataan juonen etenemistä ja poukkoilua eniten - etenkin loppuvaiheessa- Rolandin serkun, Edgarin, näkökulmasta. Edgar on varsinainen takinkääntäjä, joka hannuhanhimaisella tuurilla myös onnistuu katalissa toimissaan. Saksan miehityksen aikana hän pääsee mukaan natsien toimintaan ja Neuvostoliiton valloitettua Viron, hän saa valheidensa avulla keploteltua itsensä kommunistiseen puolueeseen, joka pyrkii tuhoamaan hitleristit sekä Viron vapautusliikkeessä olevat.

Kun kyyhkyset katosivat on hyvä kirja. Mutta perhanan synkkä se on. Puhdistuksen lopussa vilkkui vähän toivoa ja uskoa ihmisyyteen, mutta tästä kirjasta moisia on turha etsiä. Kirjan kantavana teemana oli itsekkyys, jota Edgar surutta toteutti. Kun ihminen kokee uhkaa, niin tuo ominaisuus sieltä ensimmäisenä alkaa paistaa.

Toivon, että dekkarikansa saa tästä nautintonsa ja jatkaa Oksasen fanittamista tämänkin luettuaan. Ja esiintyyhän kirjassa yksi murhamysteerikin, joka lopussa selviää. Mutta tarina ei kerro, saiko tekijä koskaan ansionsa mukaan.

Veitikka. A.Hitlerin elämä ja toiminta

Veikko Huovisen  viiksitrilogian kolmas osa, Veitikka, on kirjasarjan laajin varmasti myös suuritöisin.

Oikeasti ihmettelen, miksi vasta nyt, yli 40 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen päädyin lukemaan tämän mestariteoksen. Ei teoksen, vaan TUTKIELMAN!

Huovinen on aikaa ja varoja säästelemättä hankkinut aineistoa kirjaansa. Hän on lukenut sanasta sanaan Hitlerin vankila-aikoina aloittaman teoksen, Mein Kampf, jota puisevan pitkäveteiseksi ja lukukokemuksena äärimmäisen kiduttavaksi kehaisee...  Kirjasta löytyvät perusteet natsien julmuuksille, nöyryytetyn Saksan vastaiskulle.

Myös mainitsee veitikka-huovinen haastatelleensa Itävallassa Adolf-pojan tunteneita ihmisiä... hetkinen... lukiosaksan ja metsänhoitajakoulutuksen pohjaltako on saalistusretkiään tehny, tämä kainuulaismaisemiin omiin oloihinsa vetäytynyt sanailija? Tuskinpa vain. Muutama googletus ja asiaan tulee selvyyttä: Veikko Huovinen on Veitikassa tehnyt häjyllä tavalla parodiaa tieteellisestä tutkimuksesta. Arvatenkin 60-luvulla julkaissut II maailmansotaa ja Adolf Hitleriä käsittelevät teokset ja tutkimukset ovat siivittäneet sotkamolaispasifistin ajatuksia huikeaan lentoon.

Keksityistä haamulähteistä huolimatta kirjan tapahtumienkulku on varmasti pääsääntöisesti oikea. Juutalaiskysymys, saksalaisalueet ja vihdoin elintilan laajeneminen itään koituvat lopulta Hitlerin elämäntyön täyttymykseksi, josta veitikkamainen Huovinen käyttää nimitystä "Operaatio Saublöder Arsch". Siis että Hitlerin tarkoitus olikin aiheuttaa tuhoa ja hävitystä (...kesken kaiken ääliömäisen äkseeraamisen diktaattori on tukehtua nauruun...)

Toisen maailmansodan vaiheet on jo moneen kertaan dokumenteiksi kirjoitettu ja taistelut puhki analysoitu. Vaan kukapa oli kärpäsenä katossa tallentamassa meille Ribbentropin ja Stalinin tapaamisen. Veikko Huovinen!

"...oli kaviaaria ja sammen viipaleita, oli Kiovan kyljyksiä ja galukipiirakoita... oli lautasilla suklaakonvehteja, oli vihreää teetä ja armenialaista konjakkia... Ribbentrop kierteli pöytää suu massuttaen ja hänen naamansa punersi kuin sian pillu pakkasessa..." (Veikko Huovinen: "Veitikka")

Perusteiksi Veikko Huovisen viiksitrilogialle mainitaan se, että niin Hitler, Stalin kuin Pietari Suurikin ovat erinomaisen tehokkaasti onnistuneet aiheuttamaan meille suomalaisille loputtomasti kärsimyksiä ja murhetta. Jokohan seuraava viikseilijä Huovisen hyllyyn olis löytyny Suomenlahden länsipuolelta?

tiistai 1. tammikuuta 2013

Lukulupaus vuodelle 2013

Uusi vuosi on taas pyörähtänyt käyntiin. Nuharupi täyttää tänä vuonna kuusi vuotta. Alunperin blogi perustettiin minun ja Ängin lukupiiriblogiksi. Periaatteella, että luemme samat kirjat, joista sitten kirjoitetaan arviot tänne. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan ottanut tulta alleen ja Nuharuvesta tulikin kirjablogi, johon kirjoitetaan kommentit luetuista kirjoista. Vähitellen blogin kirjoittajiksi liittyi useampikin perheenjäseneni. Minä olen edelleen aktiivisin kirjoittaja, vaikken tästä porukasta eniten luekaan.

Nykyään kirjoitan jokaisesta kaunokirjallisesta lukukokemuksestani arviot Nuharupeen. Viime vuonna luin 25 kaunokirjallista teosta. Luku on harmittavan vähän, lukisin kyllä enemmänkin, mutta opiskelujen takia saan lukea ihan tarpeeksi asiatekstiä, joka tappaa kaunokirjallisen lukuinnon. Kesä ja joulunaika ovat minulle perinteisesti olleet kaunokirjallisuudessa kahlaamista.

Tänä vuonna teen sellaisen kirjoihin liittyvän uudenvuodenlupauksen, että luen kerran kuussa edes yhden kaunokirjallisuutta edustavan teoksen. Kyllä minä yhden fiktiivisen kirjan verran jaksan talvikuukausinakin ylimääräistä lukea.

Mutta kirja ei saa olla mikä tahansa. Koska koen, että minulla on yhä monen klassikkokirjan mentävä aukko sivistyksessäni, valitsen kuukauden pakkolukukirjan tältä listalta.

Nyt vain pohtimaan, mikä noista kirjoista voisi olla tammikuun aikana luettava. Haastan muitakin nuharupilaisia osallistumaan. Kuten huomaatte, listalla ei ole pelkästään tiiliskiviä. Sivullinen esimerkiksi varsin ohut kirja, eivätkä järeitä esityksiä ole nuo Shakespearen näytelmätkään.