tiistai 28. elokuuta 2012

Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi ajoittuu jatkosotaan. Tarinan päähenkilönä on hieman yksinkertainen Joose Keppilä, joka löytää huoltotieltä armeijalle kuuluvan köyden. Koska sotilaiden ei ole lupa nyysiä armeijalta tavaraa, Joose piilottaa köyden, jonka ajattelee olevan hyödyllinen esine kotopuolessa. Kun Joose pääsee lomille, hän pyytää kaveria kieputtamaan köyden vartalonsa ympärille. Sotapoliisit tekivät tuolloin iskuja junavaunuihin, joissa lomille menevät sotilaat matkustivat. Matkatavarat tongittiin, mutta kukaan ei ymmärtäisi tarkastaa sotilaan takin alle.

Manillaköysi sisältää tarinan sisäisiä tarinoita, sotamiesten kertomuksia rintamalta, jotka ovatkin koko kirjan suola. Vaikka kirjailijan ote on humoristinen, se ei peitä alleen niitä hirveyksiä, joita lukijalle sodasta kerrotaan.

Manillaköysi on jotain Hurskaan kurjuuden ja Havukka-ahon ajattelijan välimaastosta: Sillanpäältä on ymmärrys hieman vähä-älyisempää väkeä kohtaan - väkeä, joka ajautuu tekemään uskomattomia typeryyksiä ja Huoviselta lämmin huumori. Meren omaleimaisuus on kirjoitustyylissä, joka on yksinkertainen, toteava ja koruton, mutta toimiva.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Stieg Larsson: "Miehet jotka vihaavat naisia"

Mitä kaikkea voikaan sisältyä Oslo - Tukholma väliseltä junaradalta löytyvään Hotel Zimmertal -mainoskynään! Satojen sivujen mittainen kertomus... Kannattaa lukea Larssonin trilogian ensimmäinen osa.

Enpä olis uskonu, että meikäläiselle voi käydä näin. Koukutuin täysin. Ensimmäiset sivut Nattasten/Kiilopään hölkkävaellusten jälkeen menivät kokolailla unisesti ja tahmeasti, mutta sitten repes: Oli pakko lukea. Heti. Kerralla. Kokonaan! Enpä tiedä, onko dekkareiden lukeminen mikään nautinto saati vähääkään ylosrakentava henkinen toimitus. Tarinaan koukuttautuminen on mieluumminkin sairaus tai huume. Helpommalla pääsis katsomalla elokuvan. Tai siis ainakin nopeammin.

Itse kirjasta - so: tarinasta - on parempi olla sen tarkempia mainitsematta. Juonipaljastukset vain latistavat lukukokemuksen, I pressume. Sen verran sentään mainitsen, että melko nopeasti kirjaa lukiessa paljastuu ratkaisu alkuluvun, prologin, arvoitukseen. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta, sillä sangen taidokkaasti ja hengästyttävään tahtiin Larsson tarinaa kuljettaa.

Hieman arastelin tarttua ruotsalaiskirjaan, sillä jotenkin tunnen vastenmieilisyytä kansankodin sossupornoa kohtaan. Sveduissa ei liene viimeisen 30 - 40 vuoden aikana julkaistu dekkaria, jossa ei märehdittäis yhteiskunnasta syrjäytymisellä ja alistettujen ihmisten pahaololla. Sitä toki oli tässäkin, mutta häiritsevimmin ainoastaan päälleliimatuissa väliotsikoissa (tyyliin: "...92 prosenttia ruotsalaisnaisista, jotka viimeksi väkivaltaa kokiessaan ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ei ole ilmoittanut asiasta poliisille...") Varsinaisessa tekstissä asia käsitellään tilastonumeroita eläväisemmin ja... sanoisinko: paikoin jopa rennommin. Tollanen sossupornokammo on vissiin tullut Henning Mankellin ystad-juttujen myötä.

Jotenkin luulen, että trilogian seuraavista kirjoista en enää viitsi tänne raportoida. Tämmönen kun tuntuu olevan aivan turhaa. Tätä kirjoittaessa olis lukenu jo monta sivua...

perjantai 24. elokuuta 2012

Kaikki isäni hotellit

Aluksi luin John Irvingin Kaikki isäni hotellit- kirjaa innosta puhkuen. Itkin ja nauroin ja mietin, että miksi en ole kahlannut läpi kaikkia Irvingin tuotoksia. Niin hyvä, suorastaan rakastettava tämä hotellikirja oli - kunnes perhe muutti Itävaltaan.

Irving  rakastaa draamaa ja annosteli sitä tapansa mukaan liikaa. Hän myös haluaa shokeerata. Ylidramaattisuus shokeerausefekteillä ja huumorin yhtäkkinen katoaminen puurouttivat kirjan loppupuolen sellaiseksi mössöksi, että unohdin, pitäisikö minun kokea myötätuntoa tarinan minäkertojaa kohtaan. Kaikkea oli ihan liian paljon. Se oli väsyttävää ja tylsää. Kaikkea sitä, mitä en olisi uskonut Kaikki isäni hotellit olevan, kun aloitin sen lukemisen.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tavalliseen tarinaan istutetaan epäuskottavia juonenkäänteitä. Mutta epäuskottavuudet pitäisi tehdä uskottaviksi. Esimerkiksi Frannyn ja Johnin insestisuhde ei vain tuntunut uskottavalta. Miksi se puhkesi vasta, kun he olivat parikymppisiä? Miksi he eivät sekoilleet jo teini-ikäisinä, jolloin ihminen on muutenkin häiriintynyt. Ja miksi he ylipäänsä alkoivat tuntea vetoa toisiinsa? Jollekin noin sairaalle suhteelle olisi toivonut vähän parempaa syytä kuin se, että Franny oli kaunis ja ihana sisko ja John ihaili häntä ja halusi pelastaa hänet tulevilta raiskauksilta. Koko suhde oli tarinassa sama kuin suolakurkku hampurilaisessa: laitetaan vielä jotain sinne sekaan, että on tarpeeksi täytettä.

Pidin ihan hirveästi Garpin maailmasta. Tietysti sekin oli outo ja yliampuva joka suhteessa, mutta selkeämpi paketti mielestäni. Ja Hotelli New Hampshirekin oli puoliksi tosi hyvä, harmi, ettei ihan loppuun saakka säilynyt sellaisena.

tiistai 14. elokuuta 2012

Dorian Gay


Oscar Wilden ”Dorian Grayn muotokuva” on klassikko, joka olis pitäny lukea jo aikapäiviä sitten. Wiki-lunnehdintojen mukaan tarina on viktoriaaninen thrilleri; moraalinen, psykologinen ja filosofinenkin...



Mielestäni kirjaa ja sen tarinaa voi hyvällä syyllä sanoa mitääntekemättömän yläluokan vetelehtivää elämäntapaa ruotivaksi satiiriksi. Tottapa se on kauhutarinakin: päähenkilö tekee sopimuksen ties minkä paranormaalin kanssa. Pysyy nuorena ja kauniina eikä vanhene. Sensijaan hänestä maalattu kuva paljastaa todellisuuden eletyt hetket kaikessa kaameudessaan.



Mystiikkaa. Romantiikkaa. Kauhua.



Tällä idealla vois tehä nykyään ihan kelvollisen elokuvan: Nuori, kaunis, varakas ja ylivoimaisen itsevarma ja ylimielinen henkilö (narsistinen luonnehäirikkö) aiheuttaa tapaamiensa ihmisten keskuudessa loputtomasti pahaa. Eräänlainen ”paska-midas”: kaikki mihin hän koskee, turmeltuu, muuttuu saastaksi ja päätyy tuhoon. Tarina huipentuu siihen kun päähenkilö sattuu aamuöisen raivon hetkellä tappamaan vanhan tuttavansa. Siitä alkaa tapahtumasarja, joka viimein johtaa koruttomaan itsetappoon.



Makoisimmillaan Wilden kynä on muutamilla sanoilla käydyissä keskusteluissa. On kuin seuraisi ping-pong -ottelua, repliikit ovat nopeita ja nasevia. Kaurismäki on tällasesta takuulla täpinöissään. Vahinko vain, että kaikki keskustelut eivät enää näin 2000-luvulla lukijalle avaudu. Pitäis vissiin tutustua O.W:n tuotantoon tarkemmin. Näytelmäkirjailijana mainitaan kunnostautuneen. Tää Dorian Grayn muotokuva on ainoa romaaninsa.
.

torstai 2. elokuuta 2012

Missä kuljimme kerran

Satelliittikanavalla mainostettiin Missä kuljimme kerran-elokuvaa, jonka kerrottin sijoittuvan Helsinkiin, 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Tästä voi päätellä, että tietämykseni Kjell Westön tuotannosta on varsin heikkoa. Koska historialliset romaanit kiinnostavat, elokuvamainoksen myötä kävin lainaamassa Westön kirjan.

Missä kuljimme kerran-kirjan päähenkilöt ovat yläluokkaisia helsinkiläisiä, joiden elämää seurataan nuoruudesta nelikymppisiksi saakka, 1910-luvulta toiseen maailmansotaan. Westö on luonut yhden keskeisen hahmon myös kuvaamaan työläisten historiaa.

Kirjan keskeisin rooli on annettu henkilöiden sijaan Helsingille. Jopa siihen pisteeseen, että se tuntuu tukahduttavan dokumenttimaiselta kuvaelmalta, miten Helsinki muuttui itsenäistyvän kansakunnan myrskyissä. Westö tiputtelee historiallisia tapahtumia, kadun nimiä ja paikkoja ihan liiaksi asti. Kuvatessaan kahden ihmisen tärkeää kohtausta, hän vie huomion tästä juonen kannalta olennaisesta tapahtumasta alkaessa samalla ujuttaa mukaan kaikenmaailman sinipaperista uutuussuklaata, olympialaisten tapahtumia ja uusien kaupunginosien nimiä. Kirja tuntuu mittatilaustyöltä, jonka Westö on saanut Helsingin kaupungilta, "voisitko tehdä romaanin, jossa kerrotaan yksityiskohtaisen tarkasti 1900-luvun alun Helsingistä?"

Olisin toivonut, että Westö olisi tehnyt linnat; tarkastellut yhteiskunnan muutoksia enemmän pienen ihmisen näkökulmasta, vähemmän historioitsijana, joka paukuttaa Suomen historian pikkujättiläisen tietoja sen sijaan, että keskittyisi luomaan ontoiksi jääviin henkilöhahmoihin syvyyttä. Koska mielestäni ainoa, mikä kirjassa tuntui todelliselta, oli Helsinki. Ihmiset olivat paperinukkeja, vähän väkisinväännettyjä, jotta kirjailija saisi kertoa rakkaan Stadinsa historiaa. Kuitenkin fiktiivisesti, vaikka faktat olivatkin hallussa.

Taas voisi todeta monesti hyväksihavaitun lausahduksen vähemmän on enemmän. Westö on tehnyt kunnioitettavan paljon taustatyötä kirjaansa varten, mutta kaikkea tietoa ei olisi tarvinnut sulloa mukaan. Tai sitten hän olisi voinut kirjoittaa ihan rehellisesti Helsingin kaupungin historiikin, koska sellaisena Missä kuljimme kerran on erinomainen.