lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kansa seisoi loitompana (historiapaatosta lopussa)

Kaunokirjallisuus on hyllyllä ja siellä pysyy, mutta ilahdutan (!) teitä kertomalla, mitä pidin tietokirjaksi luokiteltavasta Hannu Niemisen Kansa seisoi loitompana - kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917-teoksesta.

Normaalisti en tenttikirjoista täällä kerro (vaikka joskus oikein hyvän ja mielenkiintoisen tenttikirjan luettuani sitä tekisikin mieleni hehkuttaa). Kansa seisoi loitompana ei ole pelkkä tenttikirja, koska olen aikoinani saanut sen syntymäpäivälahjaksi Giljainilta. Aikana, jolloin en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut ajatella sen joskus olevan minulle tenttikirja.

Nieminen on tutkinut tsaarinajan Suomea julkisuuden kehityksen näkökulmasta. Sitä, kuinka julkisuus kehittyi autonomisen ajan Suomessa. Julkisuudella tarkoitetaan arkijulkisuutta, jota esiintyy ihmisten välisissä keskusteluissa ympäristön tapahtumista; mediavälitteistä julkisuutta, joka syntyy sanomalehdistön ja muun median toimesta; sisäpiirijulkisuutta, jota käy kansan eliitti valtion virkamiesten kesken. Nämä ovat kansallisen julkisuuden kolme tasoa.

Niemisen tarkoituksena oli autonomisen Suomen murroksia tutkien selvittää, miksi nykyään kansalaisten luottamus valtion päättäjiin vain kasvaa, vaikka suomalaiset ovat joukkoviestimien ansiosta yhä paremmin perillä valtionjohdon päätöksistä (no, juuri tuosta syystä?). Nieminen kirjoittaa: yritin löytää selityksiä suomalaisen julkisuuden historiallisista syvärakenteista. Hän käy läpi esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen kehittymisen, sanomalehdistön synnyn ja suomalaisen järjestäytymisen perinteen. Mielenkiintoinen lähestymistapa. Sinänsä kirja ei tuonut esille mitään, mitä en olisi jo etukäteen tiennyt. Suomen suuriruhtinaskunta-aika kun kuuluu Vaasa-suvun hallitsijoiden aikakauden ohella aiheisiin, jotka tunnen kuin villakangastakkieni taskut. Virkistävää oli Niemisen näkökulma, tätä kautta lähestyen en ole autonomisen Suomen tapahtumia ajatellut. Ja siinähän se historian tärkeys piilee (saanko taas sanoa tämän!?): vain tuntemalla menneisyyden voi ymmärtää nykyaikaa.

Nyt hyppään vähän sivuraiteille, sillä aion käsitellä kirjallisuuden ohella toista aihepiiriä: filmiteollisuutta. Tarkemmin sanottuna tv-sarjaa nimeltä Downton Abbey, suonette tämän anteeksi, mutta olen niin koukussa, että minun on pakko sanoa aiheesta muutama sana.

Kansa seisoi loitompana kertoo samasta ajasta, johon tuo ihastuttava tv-sarja sijoittuu. Kirjassa kerrotaan Suomen tilanteesta, Downton Abbey sijoittuu Britteihin. Lukiessani kirjaa, minulla oli samaan aikaan kesken Downton Abbeyn katselu (dvd:ltä). Saatoin verrata Suomen ja Iso-Britannian yhteiskunnallisia eroja. Siinä missä Iso-Britannia on aina ollut ja on yhä edelleen voimakkaasti luokkayhteiskunta, Suomessa tilanne on, jos ei päinvastainen, kuitenkin tasa-arvoisempi. Tämä johtuu monista seikoista, eikä vähiten siitä, että Suomi oli Uuden-Seelannin jälkeen (ellen väärin muista!) toinen maailmassa, joka salli naisille äänioikeuden vuonna 1906. Tuolloin myös säätyjärjestelmä kaatui. Suomi pyrki koko autonomiansa ajan tekemään uudistuksia, jotka väistämättä musersivat sääty-yhteiskuntaa. Uno Cygnaueksen laatiman koululaitosjärjestelmän tarkoituksena oli sivistää jokaista suomalaislasta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Ja, eihän meillä ole koskaan ollut edes maaorjuutta (ellei torpparilaitosta lasketa sellaiseksi). Ruotsin valtakunta oli monessa mielessä edistyksellisempi kuin muut Euroopan valtiot uudella ajalla.

Hitto, menin sitten vielä enemmän aihepiirin ulkopuolelle! Kuitenkin, tarkoitukseni oli sanoa tämä: Iso-Britannia oli aikalailla takapajuinen säätylaitoksensa kanssa verrattuna siihen, minkälainen tilanne oli samaan aikaan Suomessa. Kun Iso-Britanniassa vasta taisteltiin naisten äänioikeudesta, Suomessa se oli ollut jo kahdeksan vuotta (? en jaksa tarkastaa näitä, vaan yritän muistella oikein). Downton Abbeyssä kuvataan, kuinka aatelisto kokee yhteiskunnalliset muutokset pelottaviksi. Ei uhaksi omaa asemaansa vastaan, vaan lähinnä kyse on siitä, että pelätään alaluokkien barrikaadeille nousua ja sen tuomaa väkivaltaa. Ok, Suomessa tilanne oli erilainen: kuuluttiin Venäjän vallan alle, ja sivistyneistö halusi saada kansan syvät rivit puolelleen, jotta saataisiin itsenäisyys Venäjästä. Iso-Britannian ei tarvinnut taistella itsenäisyytensä puolesta (samalla tavoin kuin Suomen, kyllähän se tavallaan taisteli I ms:ssa), joten yhteiskunta ei joutunut suuren ravistelun alle. Saatiin elää maailmassa, jossa toinen ihminen oli parempi kuin toinen.

Huh, tässä siis osa sitä ajatuksenjuoksua, jota Kansa seisoi loitompana-kirjan lukeminen minussa herätti. Kiitos siis Giljain, (näin jälkikäteen) oivasta lahjasta.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Satan Leviatan

Otsikko on ruma, melko raakakin; brutaali. Koen sen kuitenkin olevan perusteltu siksi että noihin keskenään kivasti rimmaaviin sanoihin kiteytyy kahden viimeksi lukemani kirjan olennaisin. Koska molemmista kirjoista on jo Nuharupeen arviot (arvioita?) kirjoitettu, yritän olla perinteiseen tapaan niukkasanainen. Tämä on tietenkin epäreilua lukijan aliarvioimsta, sillä jo nyt tunnen että lörpätinhana on avautumaisillaan..

Aivan ensialkajaisiksi haluan toivottaa suosiollista toipumista hiljattain liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle Kari Hotakaiselle. Hänen tekstinsä ovat tarjonneet tämän kirjoittajalle mukaansatempaavia lukuelämyksiä... joka kerta.

Nyt asiaan:

"satan": Mustilla verhoilla somistetussa luolassa lepakot toteuttavat elämäänsä tekemällä merkittäviä psyyke- ja elimistökokeita tupakkatuotteilla, alkoholilla sekä mielialalääkkeillä. Koe-eläiminä he itse. Jos tollaseen kokeeseen normaali kaksijalkainen määrättäis, voitais kokeen järjestäjä laittaa syytteeseen rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Kirja on Sofi Oksasen "Baby Jane". Sujuvasti kirjoitettu. En yhtään epäile, etteivätkö toistuvien tupakkataukojen rytmittämät meikkaussessiot sekä kylpyammelillumiset ole yks yhten kirjailijan omasta elämästä. Kirjan idea lyhykäisyydessään: "homon kosto on kauhea". (Lepakkosuhteesta heteropuolelle hairahtanut päätyy lopulta exänsä murhasta vankilaan. Sen piti olla viaton itsemurha, jonka kummina päähenkilö lupasi olla. Exän exä kuitenkin oli tuon pimeän kuvion arkkitehti, eikä siinä kuviossa bi-lepakolle armoa annettu. Kaikenkaikkiaan virkistävä, nopealukuinen elämys. Tähän mennessä Sofi Oksanen on aina yllättänyt myönteisesti. Kyllä minä vielä sen puhdistuksenkin luen. Ihan sama, aloitetaanko kasvoista tai jostain navan ja saparon väliltä... meinaan se puhdistus.

"leviathan": (wiki:) alun perin mytologian vesihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Sana esiintyy Vanhassa testamentissa kuusi kertaa. Nimitystä käytetään nykyään myös mistä tahansa isosta tarunomaisesta vesihirviöstä. Nykyisessä hepreassa sana merkitsee valasta.

Televisiossa tuli hiljattain kaksiosainen ohjelma aiheesta "Amerikkalaiset valaanpyynnissä", jota sattumalta juutuin katsomaan. Kun ohjelmassa toistuvasti maihittiin nimi Herman Melville ja kirjansa "Moby Dick", olin lievästi sanoen pakon edessä. Moby Dick on luettava. Kun vielä katsottuani YLE Areenasta ohjelman kokonaan uudelleen ja viikkoa myöhemmin kakkososan silmä tarkkana, vakuutuin siitä, ettei tämä mobydick -valas ole mikään disneymäinen pehmolelu, jollaiseksi sitä olin vuosien, vuosikymmenten ajan luullut (vrt dumbo-norsu). Ehei ollenkaan. Karut tyypit karuissa oloissa, vuosia kestäneillä purjehduksillaan toteuttivat määrätietoisesti yhtä ihmiskunnan idioottihanketta, valasten lahtaamista sukupuuton partaalle. Onneksi löydettiin mineraaliöljy ja valaat jätettiin ainakin hetkeksi rauhaan... Itse Moby Dick täydentää kiinnostavalla tavalla dokumenttiohjelman jättämiä aukkoja. Lukija tavallaan pääsee mukaan tuhoon tuomitulle matkalle Kap Hornin ympäri Tyynelle Valtamerelle. Kaikki keskeiset ja tärkeät henkilöt loihditaan ilmieläviksi. Lukija on ikäänkuin ristiriitaisessa tilanteessa: tekee mieli ahmia äkkiä tarinaa eteenpäin, mutta toisaalta tekisi mieli viihdyttää itseään vitkastellen ja viipyillen tunnelmissa... Kun sitten koko kahdeksan ja puolisataa sivuinen järkäle on loppuun asti tajuiltu, sitä väkisinkin you tubeen hakusanoja... ja löytyyhän niitä. vanhempia ja tuoreempia. Siinä vanhassa elokuvaversiossa on yks paha moka. Se finaali, valasta vastaan kamppailu, ei mene niinku kirjassa. Mutta kyseinen Moby Dick -filmatisointi avaa jännällä tavalla Stanley Kubrikin Tohtori Outolempi -elokuvaa. Siinä missä Pequod-aluksen kapteeni Ahab elokuvan lopussa surffaa harppuunoimallaan kaskelottijätillä riehakkaasti kättään heilauttaen, siinä Outolempi-elokuvan ydinpommikoneessa pommin irrottanut ja sen pudotessa jytkyn päälle ratsastamaan jäänyt cowboy-sotamies heiluttaa villisti stetsoniaan: varma tuho edessä, mutta antaa mennä vaan! Tällaset elokuvissa käytetyt lajityypin sisäiset viittaukset lisäävät kiistatta elokuvan arvoa. Länsimaiselle elämäntavalle ja kulttuurille ominainen "antaamennä-meininki" lienee just se juttu, jonka kritisoimisen ja kyseenalaistamisen ansiosta Moby Duck -romaani nousi vajaa sata vuotta julkaisemisensa jälkeen kunniaan ja maineeseen - ja ajan myötä klassikoksi. Julkaisun aikaan, vuonna 1851, se hautautui buumiksi nousseen villin lännen kirjallisuuden alle... haha. tuo moby "duck" oli ihan tahaton lyöntivirne.

Oikeastaan, nyt kun tarkemmin ajattelen, tuo otsikko kuvaa kyllä molempia kirjoja. Tämä voi tuntua imartelelulta Baby Janea kohtaan, mutta ei niin, etteikö urbaani dekadenssi ilmennä ihmisen sisäistä petoa, joka riittävällä valvomisella, lääkkeiden ja viinan sekakäytöllä plus ketjupoltolla vapautuu usein verisinkin seurauksin.

Nonnih, tulipa taas tekstiä pyyhkästyä. Sanottakoon näin: Viisas ei näistä mieltänsä pahoita, korkeintaan kevyesti hymähtää: tyhmää... en viiti korjata mitään... ok, no pikkusen korjasin... ssiis hitto! kolmatta kertaa en kyllä mitään korjaa enään... kirjotan uuden jutun.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Fingerpori 4 ja 5

Jotkut lukevat sanomalehdistä vain sarjakuvat, lapsuusvuosien jälkeen minä karttelin sarjakuvasivuja. Sarjakuvat olivat tylsiä ja liian samanlaisia. Sitten Hesarissa alettiin julkaista Pertti Jarlan Fingerporia. Yhtäkkiä sarjakuvasivut alkoivat taas kiinnostaa.

Talouteemme oli ilmestynyt Fingerpori-kirjasarjan nelos- ja vitososat (nelososa taitaa tosin olla Jmin). Ne osoittautuivat yhtä laadukkaiksi kuin sarjan aiemmat julkaisut.
 Eikä laadukas-sanan käyttö Fingerporin yhteydessä ole sarkasmia. Fingerpori on tasokas sarjakuva. Jep, siinä on roimasti alapäähuumoria ja kosolti eritteistä vitsailua, mutta Jarla tekee huonoista vitseistä älykkäitä käyttämällä hyväksi suomen kieltä. Kielemme rikkaus pääsee oikeuksiin Fingerporissa, jossa vitsit perustuvat sanojen monimerkityksellisyyksiin. Aika usein minulle käy niin, etten heti ymmärrä sarjakuvissa esiintyviä vitsejä. Joskus sanonnat ovat niin tuttuja, etten pysty heti näkemään niissä muita merkityksiä. Tällä tavoin minä ja muut ei-niin-nokkelat lukijat saavat mukavasti haastetta Fingerporista.

Se, että Jarla ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, vain lisää Fingerporin erinomaisuutta.
 Jarla osaa tehdä myös parodiaa muista sarjakuvista.
 Kerrankin joku osaa käyttää hyväkseen kristinuskosta löytyvät huumorinainekset. Ja tämän Jarla tekee tyylillä, eikä hänen uskontoon liittyvillä vitseillä ole mitään tekemistä herjauksen kanssa. Ihmiset ovat joskus turhan herkkänahkaisia.




torstai 1. maaliskuuta 2012

Baby Jane

Baby Jane on järjestyksessä Sofi Oksasen toinen kirja. Kuten epäilin, kirja oli helposti nieltävissä. Oksanen kirjoittaa niin vaivattomasti, että lukijan ei tarvitse kauaa hänen sanojaan pureskella.

Baby Jane kertoo lesboista, jotka sairastavat masennusta ja paniikkihäiriötä. Kirja kurkistaa Helsingin lesbopiireihin selvittäen lesbojen välistä hierarkiaa. Lesbojen pieni populaatio ajaa väistämättä arvojärjestyksen muotoutumiseen. Tilanne on kuin suoraan savannilta, jossa leijona on pääjehu ja hyeena alimmalla pallilla. Kaikki tuntevat toisensa, mikä tarkoittaa, että kaikki ovat seurustelleet kaikkien kanssa. Ja, että jos lesbo ajautuu heteropaikkoihin, joissa sattumalta on joku toinenkin lesbo, syntyy vaivaannuttavia tilanteita ihmettelevine katseineen.

Mielisairautta aluksi sivutaan ja keskivaiheilla se muodostuu pääteemaksi. Oksanen ottaa kantaa Suomen terveydenhoitojärjestelmään, koska ihminen pyritään hoitamaan aina ensisijaisesti lääkkeillä, jotka eivät kuitenkaan vie ongelmaa pois.

Baby Jane oli kirjana ok, ei niin vaikuttava kuin Puhdistus, mutta ihan hyvä. Se herätti ajatuksia, ja avasi uusia näkökulmia asioihin, jotka minulle ovat vieraita. Täten kirja saavutti tehtävänsä (minulla on kirjoille aina tehtäviä, joista vaikutus on yksi).