sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Joe-setä

Mitä ilmeisimmin Huovisen viiksisarjan välityö ("Hatun Polki" v. 1995, "Joe-setä" v. 1988 ja "Veitikka" 1971). Arvelisin, että välityö muutenkin kuin ajallisesti. Ei niin hersyviä yksityiskohtia kuin Pietari Suuren tarinassa. Ehkä Stalin laskelmoivana ja vainoharhaisena pelurina on käytännön- ja rahvaanläheistä Pietaria huonommin lähestyttävä kohde. Ainakin vaskiratsastaja Pietarin ryyppäjäiset olivat Huovisen kertoman mukaan melkoisempia kääpiökulkueineen komeljanttareineen. Olisko niin, että Joe-setä kännäili salatummin tai hillitymmin. Ehkä oli aitovenäläiseen tapaan yömyssytissuttelija?

Kirjan herkullisimpia tilannekuvauksia ovat ne, joissa hra Stalinin julmuudet pamahtavat bumerangina omaan nilkkaan: Kun viimein löytyy oikeahenkinen kirjailija, joka kuvaa vallankumouksen voittoa taantumuksesta sopivan ylevästi ja ilman pirullisia taka-ajatuksia, käy ilmi, etteihän kirjailijalle mitään sankarimitalia voi antaa, kun se ryöjä paskiainen on rangaistusleirillä kanavaa verisin ikenin kynsin kaivamassa tahi jäisiä puita tundralla jyystämässä.

Kun loppupeleissä tuoni alkaa kypsennellä myrkyttämättömänä vanhuusikään selvinnyttä senioridespoottia, kipeä äijäpahanen äkseeraa henkivartijat huitsin habarovskiin häiriköimästä iltarauhaansa... Jakkahan viimein uskaltaudutaan tarkastamaan diktaattorin tilaa, tämä löydetään sairauskohtauksen nujertamana lattialta. Eip apuja mitiä, kas kun henkilääkäri on tärkeämmissä tehtävissä vankileirillä!


Odotan jokatapauksessa innolla kirjasarjan viimeisen viiksinaamajulmurin tarinaa. Tähän mennessä on arvailuja siitä, miten tarina rakentuu: Vilkaisu lapsuusnäkymiin. Jokin nuoruusajan keissi. Aseman tavoittelu, saavuttaminen ja ylläpito. Elämää suurmiehenä. Kuolema.

Niin vainen, viimeiset sanat. Jos Pietari Suurella viimeiset sanat olivat "...jättäkää kaikki...", Joe-sedällä ne kuuluivat: "...missä on vasemman jalan sukka..." Takerrun malttamattomana uudelleen kirjaan "Veitikan" lukeakseni. Mitkä olivat Suomen kärkisatiirikko Veikko Huovisen mukaan Adolf Hitlerin viimeiset sanat!

Rauta-antura

Antti Tuuriin voi luottaa. Tämän totesin, kun luin Tuurin uusimman julkaisun, Rauta-anturan. Halusin lukea laadukkaan historiallisen romaanin, ja sain, mitä tilasin. Tuuri kertoo tavallisista ihmisistä, ja siitä minä pidän. Siinä, missä Dora, Doran päähenkilöt olivat henkisesti erittäin sairas natsi, yliseksuaalinen beibe, hermoheikko taikuri ja .. no, se tulkki oli aika normaali, Tuurin kirjassa on ihan oikeilta tuntuvia ihmisiä. Se saa lukijan tuntemaan, että nyt todella liikutaan vuodessa 1944, eikä kirjailijan mielikuvituksessa. Tietysti autenttisen kuvan voi luoda, vaikka kaikki kirjan hahmot olisivat vinksahtaneita, ja kyllä Dora, Dorakin aika hyvin onnistui vaikuttamaan todelta. Mutta, joskus on ihan jees lukea ihan tavallisista tyypeistä, joihin voi itsekin samaistua.
Rauta-antura sijoittuu Lapin sotaan, syksyyn 1944, ja sen minäkertojana toimii 19-vuotias Heikki Ojala. Kerrontatyyli muistuttaa paljon Kylmien kyytimiestä. Koska en ole lukenut Tuurilta kuin nämä kaksi, jotka myös kuuluvat samaan Äitini suku-sarjaan, en osaa sanoa, vaihteleeko kirjailijan tyyli hänen eri kirjasarjojensa välillä, esim. Äitini suku verrattuna Pohjanmaahan.

Rauta-antura saa sodankäynnin näyttämään mielettömältä ja armeijan arvojärjestyksen hölmöyden huipentumalta: korkea-arvoisimmat armeijaherrat ovat joko päissään tai muuten kykenemättömiä tekemään järkeviä päätöksiä. Itsensäkorostaminen ja tärkeäksi tekeminen on vääpeleiden tärkein missio. Pelkäsin, että mitä kauheuksia kirjassa vielä tapahtuu kiinniotetuille saksalaismiesten kanssa vehdanneille suomalaisnaisille, koska monien vääpelien ja majurien mielestä naiset saivat saattajiltaan liian hyvää kohtelua. Tuurin kirjassa voittaa kuitenkin hyvyys ja oikeudenmukaisuus, onneksi. Viime aikoina olen lukenut aivan liikaa synkkiä kirjoja, ja sotaromaaniin tarttuessani en uskaltanut onnellista loppua toivoa.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Viiksitrilogian ensimmäinen osa.

Kääriytyi esiin joululahjapaketista Veikko Huovisen "Kolme Viiksiniekkaa". Ensimmäisenä on vuorossa potunhalkoja pierusuutari, Pietari Suuri.

VH:lla on kyky loihtia vakaviin (usein jopa kuolemanvakaviin) tapauksiin huumoria. Näin saadaan väkivaltaiset tapahtumat ikäänkuin siedettävämmiksi:

Jo nuorena tuleva mahtihallitsija oli kovasti kiinnostunut Iivana Julman aikaan toimeenpannuista veritöistä. Kysyipä tuo (VH:n mukaan) opettajaltaan: "Miten sieraimia revittiin?"

Huovinen on loihtinut luettavaksemme Pietarin nuoruudenajan kirjoitelman, jossa kaukaa viisaasti hahmottuu hallitsijan tulevaisuuden visioita: "... tykkiä pitää olla paljon meillä hankin tykkiä isommaks kun tulen kasvan mieheksi vallanotan akat pois vallasta kremlin. akat luostariin..."

Jos ei ole kiinnostunu historiasta, niin tällasen tekstin lukeminen muuttaa asian. Kun tajuaa, että eihän ne ihmistä kummempia ole nuo hallitsijat ja että niillä on heikkouksia ja viimekädessä ne on ahneita törkimyksiä niin että niitten sieraimet joutaakin repiä ja eikun pää mestauspölkyltä kepin nokkaan, niin jopa kiinnostaa. Hlökoht todettakoon, että jopa piti iivanajulmasta wikipediat, stna!  On hyvä tietää, että nuo "sivistymättömät", ihmisoikeuksia polkevat ajat on meillä alvariinsa läsnä, varsinkaan kun näistä pietari-iivanoistakaan ei välttämättä ole montaakaan sataa vuotta...

Suuren Venäjänmaan maailman kansojen tietoisuuteen nostanut Pietari Suuri oli äkkipikainen hirmuhallitsija, joka rietasteli, mässäili ja öykkäröi ja joka ilman omantunnontuskia nautti mm. kiduttamisesta ja muista julmuuksista. Tapattipa mm. oman poikansa.

Pietarin loppuvaiheista mainitaan, että tuon kääpiöhovin ja "koomisen konklaavin ideoija" oli sairastuttuaan kovasti näppeä ehtoollisherkuille. Oliko sekin paavin tahi kirkon pilkkaa, tietää vain pietari itse. Tohtii olettaa, että kuolemanpelko ajaa äreimmänkin ateistin sakramenttien äärelle.

Vaikka Suuren Pietarin kusi solisi ajoittain iloisesti kuin Uralin kevätpuro, prostaatavaivat koituivat lopulta ison miehen kohtaloksi.

Tätä virallinen historiankirjoitus ei maininne, mutta onneksemme Veikko Huovinen:
".... voimakas potilas oli paha reuhtoja... viikatemies käytti hyvinkin kolme liippakiveä viikatettaan terottaessaan...."
Ja kun Pietarin viimeisiksi kirjoittamikseen sanoiksi jäi  kaksi sanaa, "Jättäkää kaikki...", ehdottaa VH jatkoksi:

"...kaikki vain rempalleen." ja:

"...huolet ja murheet (arkihuolesti poies heitä / hernekeitto keitä...)"

huomaanpa, ettei Huovisen kirjasta voi oikein mittään kirjottaa ilman, että paljastaa tahtomattaan herkullisia yksityiskohtia. Sen, miten muuan kääpiö sinkautti virtsaa kuuden metrin päähän, ja monet muut muikeat sattumukset lukekoon itse kukin omakohtaisesti.






perjantai 28. joulukuuta 2012

Musta poika/Vanhus ja meri/Dora, Dora

Joulupyhien aikana luin kolme hyvin erilaista kirjaa. Kaikkia kirjoja yhdisti se, että yllätyksekseni pidin niistä. Jopa Heidi Köngäksen Dora, Dorasta. Kuten tässä blogissa on monesti tullut ilmi, löydän nykykirjallisuuden joukosta helmiä vain aniharvoin. Dora, Dora ei ollut helmi, mutta lukukokemus jäi positiivisen puolelle.
Dora, Dora kertoo Natsi-Saksan varusteluministeri, Albert Speerin, vuonna 1943 tekemästä matkasta Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivosta. Matka alkaa Rovaniemeltä ja se taittuu sieltä Jäämerelle asti autokyydillä. Speer on yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Speerin 28-vuotias sihteeri Annemarie, Saksasta Suomeen mukaanotettu taikuri ja suomalainen tulkki. Jokainen hahmoista toimii minäkertojana vuorotellen omissa luvuissaan.

Kun luin Katja Ketun Kätilöä, minulle tuli jatkuvasti tunne, että kirjailija yrittää liikaa. Kaikki se likaisten yksityiskohtien kuvaaminen oli jotenkin epätoivoinen tapa ilmaista, että "minä tunnen historian ja yritän vakuuttaa lukijat siitä. Likaista aikaa oli jatkosota ja vielä pari kertaa kiellon päälle haluan sen osoittaa. Tämä on autenttista, jos mikä". Köngäkseltä tarina taittuu luontevammin, eikä se ole liiallista historiallisilla tosiseikoilla mehustelua. Dora, Dora on mielenkiintoinen kirja. Kunnes mennään siihen nykykirjailijoiden perisyntiin: seksuaalisuuden ylikorostamiseen ja ylikuvaamiseen. Jörn, jörn-jutuilla on niin perhanan helppo tehdä draamaa. Dora, Dora olisi ollut varsin oiva historiallis-fiktiivinen teos, mutta tietysti siihenkin piti sotkea lerssit ja vesikasvit. Kirjailija varmaan ajatteli, että tarinasta jää puuttumaan jotain todella olennaista, jos yhdynnät unohdetaan. Jaksan aina vain ihmetellä, onko todellakin niin, että nykykirjailijat eivät osaa luoda juonikuvioita ilman, että tarinan käännekohta/kliimaksi on aina ja iankaikkisesti sukupuoliyhteys? Niin tylsää!

Sitten seuraavaan kirjaan. Ernest Hemingwaylta olen aikaisemmin lukenut novellikokoelman Kilimanjaron lumet, joka oli kyllä aika epätasainen esitys. Kerrottakoon, etten hirveästi pitänyt myöskään Mika Waltarin novelleista, joten tässä ei ole mitään asenneongelmaa Hemingwayta kohtaan. Kummankin kirjailijan novellikokoelmista tuli sama fiilis: hätäisten kyhättyjä.

Vanhus ja meri onkin sitten eri luokkaa. Elämänsä ehtoopuolella olevaa miestä on vaivannut huono kalaonni:"Nyt oli mennyt jo 84 päivää hänen saamatta kalaa. Ensimmäiset 40 päivää hänen mukanaan oli ollut muuan poika." Sitten pojan vanhemmat olivat kieltäneet poikaa enää lähtemästä vanhuksen mukaan, koska heidän mukaansa häntä vaivasi paha epäonni. Vihdoin vanhuksen syöttiin sattuu iso kala, joka kiskoo venettä perässään yötä päivää. Kun kala viimein väsyy ja vanhus saa sen hengiltä, alkaa kotimatka, jonka aikana hait käyvät näykkimässä kalaa pala palalta. Jos vähän yritän tulkita, niin elämä on turhaa yrittämistä, ja lopulta ihminen on kuitenkin yksin. Siinä se. Tai "elämä on kuin kalanraato, hait (vuodet) näykkivät sitä vähän kerrallaan ja lopussa on jäljellä enää luuranko". Tosin, sekin katoaa, kun esim. pää käytetään pikkukalojen syötiksi.

Kaikista lukemistani kirjoista Richard Wrightin vuonna 1937 julkaisema omaelämäkerrallinen Musta poika oli vaikuttavin. Se kertoo Wrightin lapsuudesta ja nuoruudesta Yhdysvaltain rasistisessa etelässä. Kirja ajoittuu 1910-luvun alusta vuoteen 1925, kun Wright on 17-vuotias ja viimein saanut säästettyä sen verran rahaa, että pääsee pohjoiseen, Chicagoon, karkuun rasismia.

Musta poika muistuttaa hieman Seitsemännen portaan enkeliä. Molemmissa eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja ikuisessa nälänhädässä. Ja molemmat ovat tarinoita lapsuudesta ja aikuiseksi kasvamisesta.  Myös uskonnon käyttö kasvatuksessa ja aseena lapsien pelottelussa on suuressa roolissa kummassakin tapauksessa. Seitsemännen portaan enkelissä uskonto on katolilaisuus, Mustassa pojassa karismaattinen kristillisyys.

Musta poika on äärimmäisen surullinen ja ahdistava kirja. Kaikista hirveintä on, että kirja on totta. Haluaisin lukea Wrightin muutakin tuotantoa, mutta en tiedä, pystynkö.

torstai 13. joulukuuta 2012

Antisemitismin musta kirja

Nyt ei liikuta kaunokirjallisilla vesillä, mutta isoveljeni kanssa juteltuani tästä "koulu"kirjastani, hän pyysi kirjoittamaan aiheesta myös jotain Nuharupeen. Kyseessä on Eero Kuparisen kirjoittama Antisemitismin musta kirja, joka kertoo juutalaisvainoista Vanhan testamentin ajoista aina 2000-luvulle jKr.
 Laitoin tähän sisällysluettelot, joten saatte vähän osviittaa, mitä aiheita kirjassa käsitellään (ja pääsen itse vähemmällä..).

Vastaus kysymykseen esiintyykö Raamatussa antisemitismiä on, että Esterin kirjassa kuvatut tapahtumat täyttävät antisemitismin kriteerit. Kirjassa on havaittavissa persialaisten harjoittamaa juutalaisvihaa. Kuitenkaan Raamattu ei vahvista, että juutalaisvastaisuus olisi syntynyt jo juutalaisen kansan alkuhämärissä. Esterin kirja on ainoa poikkeus kaikkien VT:n kirjojen seassa! Esimerkiksi Nebukadressarin toimittama juutalaisten pakkosiirtolaisuus 500-luvulla eKr. ei ollut antisemitismiä, koska se ei ollut sortotoimi juutalaisia kansana vastaan. Nebukadressar olisi tehnyt sen kelle tahansa muullekin vieraalle kansalle.
 Kirjassa tuli kyllä paljon uutta tietoa minulle. En esimerkiksi tiennyt, että keskiajalla Iso-Britannia, Irlanti, Espanja ja Portugali sulkivat rajansa juutalaisilta. Iso-Britanniassa sulku kesti n. 300 vuotta, 1290-luvulta 1600-luvun lopulle. Kun Shakespeare kirjoitti antisemitistisen näytelmänsä Venetsian kauppias, hänen tietonsa juutalaisista perustuivat huhuihin, koska Englannissa ei juutalaisia ollut. Paitsi sitten joitakin harvoja käännynnäisiä. Juutalaisvihamielisyys kantautui manner-Euroopasta kanaalin yli Englantiin inspiroimaan Shakespearea. Siitä voi jo päätellä, minkälainen asema juutalaisilla Euroopassa oli.

Keski-Euroopan kaupungeissa juutalaisille rakennettiin ghettoja, joissa heidät pakotettiin asumaan. Pääsiäisen aikaan heitä ei päästetty pois ghetoista, koska hehän olivat kirkon mukaan syyllisiä Kristuksen kuolemaan. Siitä asti, kun kristinuskosta oli tullut Euroopan valtauskonto, juutalaisvihamielisyys oli kasvanut ja saanut mitä iljettävimpiä piirteitä. Juutalaisten väitettiin harrastavan rituaalimurhia ja ehtoollisleivän häpäisyä. Rituaalimurha tarkoitti sitä, että juutalaiset tappoivat jonkun viattoman ihmisen, yleensä naisen tai lapsen, ja joivat siltä veret. Ehtoollisleivän häpäisy liittyy transubstaatio-oppiin. Ehtoollisleivän siunaamisen jälkeen leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi. Juutalaisten väitettiin ottaneen siunattuja leipiä ja lävistäneen niitä. Toisin sanoen, he olivat tappaneet Jeesuksen - taas!

Todellisuudessa juutalaiset eivät tappaneet ihmisiä juodakseen heidän vertansa, eivätkä he häpäisseet ehtoollisleipiä. Jälkimmäinen huhu osoittaa, kuinka typeriä ihmiset olivat. Kuinka juutalaiset haluaisivat häpäistä ehtoollisleivän muodossa ollutta Kristuksen ruumista? Eiväthän he edes uskoneet Jeesuksen vielä tulleen maan päälle! Ei ehtoollisleipä - oli se siunattu tahi ei - merkinnyt heille yhtään mitään!

Juutalaisten sortaminen on kestänyt 3000 vuotta ja sitä on perusteltu mm. sillä, että juutalaiset ovat alempaa rotua, tyhmempiä kuin "normaalit" valkoiset ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Lukiessani Antisemitismin mustaa kirjaa, minulle tuli monesti mieleen, että se tyhmin rotu, mitä tämä Maapallo päällään kantaa, on eurooppalainen valkoihoinen ihmisrotu. Kaikki ne hirveät teot, millä tavoin se on sortanut aina heikompiaan - juutalaisia, aboriginaaleja, intiaaneja, saamelaisia, Afrikan kansoja - kertoo vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että tyhmyys asuu Euroopassa. Jos Hitlerin touhuihin olisi puututtu ajoissa, maailmassa ei välttämättä olisi enää syöpiä ollenkaan, koska 6 miljoonan murhatun juutalaisen joukkoon mahtui paljon, ihan liian paljon, älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä. Mainittakoon nyt tässä yhtenä heistä Sabina Spielrein, lääkäri ja psykoanalyytikko, jonka veljet ja mies tappoi Stalin ja joka itse tyttärineen koki loppunsa Hitlerin vainoissa.

Englanti ja USA:han olivat muuten hyvin tietoisia keskitysleireistä. Englannin tiedustelupalvelu sai jo 1941 tietää, miten saksalaiset tappoivat juutalaisia. Juutalaisjärjestöt käskivät Englantia ja Yhdysvaltoja pommittamaan Auschwitziä ja sinne menevää junarataa, mutta ne eivät tehneet sitä, koska leirillä ei ollut mitään vaikutusta sodan kulkuun. Sotaa käytiin sotilaallisten näkökohtien perusteella, ei inhimillisten. Siksi Auschwitz jätettiin rauhaan. Mutta leirin lähistöllä sijaitsevia tehtaita ja jalostamoja amerikkalaiset pommittivat, niiden sotilaallisen merkityksen johdosta.

Hypätään natsi-Saksasta vähän taaksepäin, 1700-luvulle. Tässä taas yksi kuvottava tarina, joka osoittaa, että vaikka kuinka oltiin kristittyjä ja kolkuteltiin valistuksen aikakauden ovia, tällaiseenkin barbaariseen tekoon pystyttiin:
Tähän loppuun haluan kertoa kuitenkin ihmisten hyvyydestä, koska muuten tämä juttu jättää liian masentavan mielen. Tämä liittyy myös kaunokirjallisuuteen.

Alfred Dreyfus oli juutalainen, ranskalainen kapteeni, joka tuomittiin erittäin hatarin perustein Pirunsaarelle elinkautiseen vankeuteen. Syytteen mukaan hän oli luovuttanut sotilaallisia tietoja saksalaisille. Hänen syyllisyydestään ei ollut muuta näyttöä kuin se, että hänen käsialansa sattui muistuttamaan vakoilijan jättämän kirjeen käsialaa. Koska Dreyfus oli juutalainen, hänen ilman muuta katsottiin olevan syyllinen. Oikeudenkäynnin alkaessa, hänen syyllisyyttään lisättiin sormeilemalla todistusaineistoa. 

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Dreyfus oli tuomittu, oikea syyllinen löydettiin. Asia yritettiin pitää salassa, koska armeijan maine olisi kärsinyt. Oikeudenkäynti oli kuitenkin pidettävä, mutta oikea syyllinen vapautettiin. Ja nyt tulee se kaunokirjallinen ulottuvuus: kirjailija Emile Zola nosti asian julkiseksi. Zola lähetti Ranskan presidentille Dreyfusia koskeneen avoimen kirjeen ja julkaisi sen myös lehdessä. Dreyfusille järjestettiin uusi oikeudenkäynti, mutta hänen vastaisten mielenosoitusten kiihottamana hänet todettiin uudestaan syylliseksi. Päätös nostatti vastalauseita ympäri maailmaa, ja Dreyfus armahdettiin muutaman päivän kuluttua tuomiosta.

Zolan kaltaisia rohkeita ihmisiä tämä kurja maailma tarvitsisi lisää.

Antisemitismin musta kirja oli opettavainen ja järkyttävä kokemus, jota suosittelen kaikille.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Pako Kielletystä laaksosta - ja muita Don Rosan parhaita

Don Rosa on lempparisarjakuvapiirtäjäni, ensinnäkin, koska hänen piirrustusjälkensä miellyttää silmääni ja toiseksi, koska hänen sarjakuvissaan esiintyvät Roope ja Aku Ankka ovat moniulotteisia hahmoja, joilla on oma luonne ja henkilöhistoria. Don Rosa on ainoa piirtäjä, jonka sarjakuvia luen. En siis edes piittaa Barksista, vaikka Rosan monet tarinat ovatkin jatkoa Barksin tarinoille. Ja ylipäätään, Carl Barks on kuitenkin se the Ankka-piirtäjä. Mutta, kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.

Kokonaisena kirjana Roope Ankan elämä ja teot on mielestäni Rosan paras, mutta yksittäisenä sarjakuvana suosikkini on Olla kuin ei olisikaan, jonka Rosa teki Frank Capran klassikkoelokuvaa, It's a Wonderful Life, avoimesti matkien. Tämä sarjakuva löytyy Pako Kielletystä laaksosta-kokoelmasta, joka on suomalaisten sarjakuvatoimittajien Rosan sarjiksista koostama. Sarjakuvat eivät liity toisiinsa millään lailla, ovatpahan vain ennenjulkaisemattomia kovien kansien välissä.

En ollut vuosikymmeneen lukenut Olla kuin ei olisikaan-sarjista, koska minulla ei ole tallessa vanhoja Aku Ankka-lehtiä. Siispä olin aika innoissani, kun huomasin, että kyseinen sarjakuva on mukana tässä vuonna 2010 julkaistussa kokoelmassa (jonka olemassaolon sain tietää vasta tänä syksynä hakiessani kirjaston hakukoneesta Rosan tuotantoa, en ole siis kovin hyvin ollut kärryillä Rosan viime vuosien julkaisuista).
 Ennen jokaista sarjakuvaa, Rosa kertoo kirjassa kyseisen sarjakuvan tekoprosessista. Tämä Iineksestä sanottu kommentti on aika osuva; Iineksestähän annettu kuva on kovin pintapuolinen.
 Rosan huumori hykerryttää minua.
Pako Kielletystä laaksosta ei sisältänyt yhtään sellaista sarjakuvaa, jota en olisi aikaisemmin lukenut. Mukana oli pari lyhyttä sarjakuvaa, johon Rosa ei ollut saanut itse tehdä käsikirjoitusta, vaan tarina oli annettu hänelle valmiina. Nämä sarjikset olivatkin kirjan heikointa antia.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Myöhempien aikojen pyhiä

Nuharupi ei ole päivittynyt aikoihin. Ehkä muut eivät ole ehtineet lukea, minä olen kyllä lukenut, mutta josko nyt pitäisin ne tenttikirjat poissa täältä. Kaiken tieteellisen tekstin keskellä aloin ikävöidä kaunokirjallisuuden pariin. Timbe oli suositellut minulle Juha Itkosen esikoisromaania Myöhempien aikojen pyhiä. Kyseessä oli ohut (alle 300-sivuinen) pokkari, ja suoritin sen iltalukemisena tämän viikon aikana.

Kuten nimestä voi jo päätellä, Myöhempien aikojen pyhiä kertoo mormoneista. Mormonismi syntyi Yhdysvalloissa 1800-luvulla, he eivät ole kristittyjä, vaikka Jeesukseen uskovatkin. Omat tietoni mormoneista on hankittu lähinnä Hollywood-leffoista, Suomessa kun heitä on hyvin vähän. Eri uskontojen ja uskonnollisten yhteisöjen tunteminen on tärkeää (ah, ja tästä voisi tulla vaikka kuinka pitkä saarna ((indeed..)), mutta minun on pakko puolustaa tähän väliin uskonnonopetusta, koska se lisää suvaitsevaisuutta. Uskontoja tulee aina olemaan, no matter what vapaa-ajattelijoiden liitto sanoo.), joten tartuin Itkosen teokseen ennen kaikkea opetusmielessä. Oletan, että kirjailijan mormonismista kirjoittamat faktat tosiaan ovat tosiseikkoja.

Kaunokirjallisena esityksenä Itkosen tuotos jäi vähän raakileeksi. Olen todella kriittinen lukija ja yksinkertaisesti joko pidän lukemastani, se on mielestäni mitäänsanomaton tai sitten tosi huono. Tämä meni tuohon mitäänsanomattomaan. Koen vastenmielisenä tyylin, jossa tavoitellaan suurta kerrontaa erittäin vähäisin sanoin (Veijo Meri poikkeuksena). Itkonen harjoittaa sitä innoissaan tässä opuksessa. Erityisesti Emman osuudet on vedetty tyyliin:
Tein jo.
Annan elämän kasvaa.
Sisälläni.
Koska kyse ei ole runoteoksesta, tämä ilmaisutapa ontui (ja oli kyllä kökköä runoksikin) ja jätti Emman epätodelliseksi haavekuvaksi, jota lisäsi se, että hänet oli laitettu tekemään asioita, joita ei normaalissa elämässä tehdä. En minä ryntää heti halaamaan tuntematonta ihmistä, joka suostuu korjaamaan pyöräni renkaan. Pienet asiat tekevät ison kokonaisuuden. Itkosen teos oli kokonaisuutena sekavuutta ja hyvää yritystä.

Ehkä nykykirjailijoista mun kannattaisi pitäytyä Oksasessa ja Tuurissa.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kylmien kyytimies

Olen joskus vuosia sitten jättänyt kesken Antti Tuurin romaanin Suuri asejuna Pietarista. Minun on kyllä pitänyt tarttua Tuurin romaaneihin, koska historialliset romaanit ovat heikkouteni ja hänen kirjojaan olen kuullut kehuttavan. Siitäkin huolimatta, että asejuna Pietarista ei oikein vakuuttanut. Tai ehken vain osannut antaa sille ansaitsemaansa arvoa. Jos ei ole lukutunne, silloin ei pidä pakottaa itseään lukemaan.

Nyt pääsin "virkani" puolesta lukemaan Äitini suku-sarjaan sijoittuvan teoksen Kylmien kyytimies. Kyseessä on itsenäinen teos. Se ei siis vaatinut koko sarjan lukemista, jotta pääsisi perille, mistä on kysymys.

Kylmien kyytimies sijoittuu itsenäisen Suomen historian karmeimpaan ajanjaksoon, vuoden 1918 sotaan. Se kertoo Jussi Ketolasta, joka pakotetaan rintamalle maaliskuussa 1918. Hän ei halua valita puoltaan, mikä on täysin mahdotonta sodassa, jossa kaikki on punavalkoista. Hänet laitetaan keräämään ruumiita, ja lukija joutuu todistamaan näitä kaameita kahta viikkoa, jotka päähenkilö joutuu vasten tahtoaan viettämään kalmojen kyyditsijänä.

Mielestäni Tuurilla ja Mika Waltarilla on paljon yhteistä. Mennyt aikamuoto ja suhteellisen eleetön ilmaisu, jossa tulevista tapahtumista ei varoiteta, eikä vastoinkäymisillä mässäillä. Silti ne vaikuttavat lukijaan voimakkaasti. Ei aina tarvitse suuria adjektiiveja kuvaamaan kärsimystä, joskus arkinen vähäeleisyys on enemmän.

Minulle tämä kirja saattaa olla vuoden The Lukuelämys. Mikä Millenium-trilogia? Viis Kätilöstä ja Baby Janesta. Pakko saada lukea koko Äitini suku - sarja. Olen vaikuttunut ja järkyttynyt Kylmien kyytimiehestä. Siis haltioissani Antti Tuurista. Kjell Westö ei vain osaa sitä, mitä Tuuri; kertoa tarinan ihmisistä, joiden kohtaloihin lukija voi samaistua, ja joita kohtaan tuntea empatiaa. Kertoa tarinan, joka on kuin elävästä elämästä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Millenium-trilogia

En ole dekkarien ystävä. En jaksa sitä sosiaalipornoa ja väkivallalla mässäilyä, joita dekkarit pursuilevat. Mutta Stieg Larsson - sosiaalipornosta ja väkivallasta huolimatta - oli dekkarikirjailijana asia erikseen. Miehet, jotka vihaavat naisia; Tyttö, joka leikki tulella; Pilvilinna,joka romahti, ovat kaikki todella hyviä kirjoja. Erotuksena muihin lukemiini dekkareihin on se, että Larssonin kirjoissa seksi ja väkivalta eivät toimi kirjan tärkeimpänä sisältönä. Larssonilla on tarina, johdonmukainen tarina, joka jatkuu läpi trilogian. Kirjan hahmot kehittyvät tarinan edetessä, ja vaikka he kohtaavatkin sekä fyysisiä että henkisiä koettelemuksia, niiden tarkoituksena ei ole olla juonen jujuna. Kuten jollakin Ilkka Remeksellä, joka kirjasta toiseen pyrkii vain mehustelemaan erilaisilla rikoksilla ja shokeeraamaan lukijaa.

Odotukseni Larssonin trilogiaa kohtaan olivat korkealla. Ja ne täyttyivät. Miehet, jotka vihaavat naisia käynnistyi hitaasti, samoin kuin Tyttö, joka leikki tulellakin. Mutta kun tarinat pääsivät vauhtiin, olin täysin kirjojen imussa. En muista, milloin viimeksi kirja olisi kyennyt koukuttamaan minut näin pahasti.

Itse trilogiasta vielä sen verran, että tarinahan on tyypillinen messiaskertomus. Kuten Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta tai Narnian tarinat. On päähenkilö, jolla on kyky, jota muilla ei ole (tai ainakaan kovin monella muulla) tai hänet on valittu täyttämään tehtävä, hän on Valittu. Häntä kohdellaan kaltoin ja pidetään vaarallisena, vaikka tosiasiassa päähenkilö onkin hyvis, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän on väärinymmärretty sankari, mutta kääntää toisenkin poskensa. Kuten kunnon messiastarinassa, tässäkin koetaan ylösnousemus. Ja lopussa noustaan taivaaseen, päästään kuninkaaksi, voitetaan Voldemort tai ehkä vähän arkisempaa, saadaan kansalaisoikeudet ja vapautetaan syytteistä.

tiistai 28. elokuuta 2012

Manillaköysi

Veijo Meren Manillaköysi ajoittuu jatkosotaan. Tarinan päähenkilönä on hieman yksinkertainen Joose Keppilä, joka löytää huoltotieltä armeijalle kuuluvan köyden. Koska sotilaiden ei ole lupa nyysiä armeijalta tavaraa, Joose piilottaa köyden, jonka ajattelee olevan hyödyllinen esine kotopuolessa. Kun Joose pääsee lomille, hän pyytää kaveria kieputtamaan köyden vartalonsa ympärille. Sotapoliisit tekivät tuolloin iskuja junavaunuihin, joissa lomille menevät sotilaat matkustivat. Matkatavarat tongittiin, mutta kukaan ei ymmärtäisi tarkastaa sotilaan takin alle.

Manillaköysi sisältää tarinan sisäisiä tarinoita, sotamiesten kertomuksia rintamalta, jotka ovatkin koko kirjan suola. Vaikka kirjailijan ote on humoristinen, se ei peitä alleen niitä hirveyksiä, joita lukijalle sodasta kerrotaan.

Manillaköysi on jotain Hurskaan kurjuuden ja Havukka-ahon ajattelijan välimaastosta: Sillanpäältä on ymmärrys hieman vähä-älyisempää väkeä kohtaan - väkeä, joka ajautuu tekemään uskomattomia typeryyksiä ja Huoviselta lämmin huumori. Meren omaleimaisuus on kirjoitustyylissä, joka on yksinkertainen, toteava ja koruton, mutta toimiva.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Stieg Larsson: "Miehet jotka vihaavat naisia"

Mitä kaikkea voikaan sisältyä Oslo - Tukholma väliseltä junaradalta löytyvään Hotel Zimmertal -mainoskynään! Satojen sivujen mittainen kertomus... Kannattaa lukea Larssonin trilogian ensimmäinen osa.

Enpä olis uskonu, että meikäläiselle voi käydä näin. Koukutuin täysin. Ensimmäiset sivut Nattasten/Kiilopään hölkkävaellusten jälkeen menivät kokolailla unisesti ja tahmeasti, mutta sitten repes: Oli pakko lukea. Heti. Kerralla. Kokonaan! Enpä tiedä, onko dekkareiden lukeminen mikään nautinto saati vähääkään ylosrakentava henkinen toimitus. Tarinaan koukuttautuminen on mieluumminkin sairaus tai huume. Helpommalla pääsis katsomalla elokuvan. Tai siis ainakin nopeammin.

Itse kirjasta - so: tarinasta - on parempi olla sen tarkempia mainitsematta. Juonipaljastukset vain latistavat lukukokemuksen, I pressume. Sen verran sentään mainitsen, että melko nopeasti kirjaa lukiessa paljastuu ratkaisu alkuluvun, prologin, arvoitukseen. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta, sillä sangen taidokkaasti ja hengästyttävään tahtiin Larsson tarinaa kuljettaa.

Hieman arastelin tarttua ruotsalaiskirjaan, sillä jotenkin tunnen vastenmieilisyytä kansankodin sossupornoa kohtaan. Sveduissa ei liene viimeisen 30 - 40 vuoden aikana julkaistu dekkaria, jossa ei märehdittäis yhteiskunnasta syrjäytymisellä ja alistettujen ihmisten pahaololla. Sitä toki oli tässäkin, mutta häiritsevimmin ainoastaan päälleliimatuissa väliotsikoissa (tyyliin: "...92 prosenttia ruotsalaisnaisista, jotka viimeksi väkivaltaa kokiessaan ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ei ole ilmoittanut asiasta poliisille...") Varsinaisessa tekstissä asia käsitellään tilastonumeroita eläväisemmin ja... sanoisinko: paikoin jopa rennommin. Tollanen sossupornokammo on vissiin tullut Henning Mankellin ystad-juttujen myötä.

Jotenkin luulen, että trilogian seuraavista kirjoista en enää viitsi tänne raportoida. Tämmönen kun tuntuu olevan aivan turhaa. Tätä kirjoittaessa olis lukenu jo monta sivua...

perjantai 24. elokuuta 2012

Kaikki isäni hotellit

Aluksi luin John Irvingin Kaikki isäni hotellit- kirjaa innosta puhkuen. Itkin ja nauroin ja mietin, että miksi en ole kahlannut läpi kaikkia Irvingin tuotoksia. Niin hyvä, suorastaan rakastettava tämä hotellikirja oli - kunnes perhe muutti Itävaltaan.

Irving  rakastaa draamaa ja annosteli sitä tapansa mukaan liikaa. Hän myös haluaa shokeerata. Ylidramaattisuus shokeerausefekteillä ja huumorin yhtäkkinen katoaminen puurouttivat kirjan loppupuolen sellaiseksi mössöksi, että unohdin, pitäisikö minun kokea myötätuntoa tarinan minäkertojaa kohtaan. Kaikkea oli ihan liian paljon. Se oli väsyttävää ja tylsää. Kaikkea sitä, mitä en olisi uskonut Kaikki isäni hotellit olevan, kun aloitin sen lukemisen.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tavalliseen tarinaan istutetaan epäuskottavia juonenkäänteitä. Mutta epäuskottavuudet pitäisi tehdä uskottaviksi. Esimerkiksi Frannyn ja Johnin insestisuhde ei vain tuntunut uskottavalta. Miksi se puhkesi vasta, kun he olivat parikymppisiä? Miksi he eivät sekoilleet jo teini-ikäisinä, jolloin ihminen on muutenkin häiriintynyt. Ja miksi he ylipäänsä alkoivat tuntea vetoa toisiinsa? Jollekin noin sairaalle suhteelle olisi toivonut vähän parempaa syytä kuin se, että Franny oli kaunis ja ihana sisko ja John ihaili häntä ja halusi pelastaa hänet tulevilta raiskauksilta. Koko suhde oli tarinassa sama kuin suolakurkku hampurilaisessa: laitetaan vielä jotain sinne sekaan, että on tarpeeksi täytettä.

Pidin ihan hirveästi Garpin maailmasta. Tietysti sekin oli outo ja yliampuva joka suhteessa, mutta selkeämpi paketti mielestäni. Ja Hotelli New Hampshirekin oli puoliksi tosi hyvä, harmi, ettei ihan loppuun saakka säilynyt sellaisena.

tiistai 14. elokuuta 2012

Dorian Gay


Oscar Wilden ”Dorian Grayn muotokuva” on klassikko, joka olis pitäny lukea jo aikapäiviä sitten. Wiki-lunnehdintojen mukaan tarina on viktoriaaninen thrilleri; moraalinen, psykologinen ja filosofinenkin...



Mielestäni kirjaa ja sen tarinaa voi hyvällä syyllä sanoa mitääntekemättömän yläluokan vetelehtivää elämäntapaa ruotivaksi satiiriksi. Tottapa se on kauhutarinakin: päähenkilö tekee sopimuksen ties minkä paranormaalin kanssa. Pysyy nuorena ja kauniina eikä vanhene. Sensijaan hänestä maalattu kuva paljastaa todellisuuden eletyt hetket kaikessa kaameudessaan.



Mystiikkaa. Romantiikkaa. Kauhua.



Tällä idealla vois tehä nykyään ihan kelvollisen elokuvan: Nuori, kaunis, varakas ja ylivoimaisen itsevarma ja ylimielinen henkilö (narsistinen luonnehäirikkö) aiheuttaa tapaamiensa ihmisten keskuudessa loputtomasti pahaa. Eräänlainen ”paska-midas”: kaikki mihin hän koskee, turmeltuu, muuttuu saastaksi ja päätyy tuhoon. Tarina huipentuu siihen kun päähenkilö sattuu aamuöisen raivon hetkellä tappamaan vanhan tuttavansa. Siitä alkaa tapahtumasarja, joka viimein johtaa koruttomaan itsetappoon.



Makoisimmillaan Wilden kynä on muutamilla sanoilla käydyissä keskusteluissa. On kuin seuraisi ping-pong -ottelua, repliikit ovat nopeita ja nasevia. Kaurismäki on tällasesta takuulla täpinöissään. Vahinko vain, että kaikki keskustelut eivät enää näin 2000-luvulla lukijalle avaudu. Pitäis vissiin tutustua O.W:n tuotantoon tarkemmin. Näytelmäkirjailijana mainitaan kunnostautuneen. Tää Dorian Grayn muotokuva on ainoa romaaninsa.
.

torstai 2. elokuuta 2012

Missä kuljimme kerran

Satelliittikanavalla mainostettiin Missä kuljimme kerran-elokuvaa, jonka kerrottin sijoittuvan Helsinkiin, 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Tästä voi päätellä, että tietämykseni Kjell Westön tuotannosta on varsin heikkoa. Koska historialliset romaanit kiinnostavat, elokuvamainoksen myötä kävin lainaamassa Westön kirjan.

Missä kuljimme kerran-kirjan päähenkilöt ovat yläluokkaisia helsinkiläisiä, joiden elämää seurataan nuoruudesta nelikymppisiksi saakka, 1910-luvulta toiseen maailmansotaan. Westö on luonut yhden keskeisen hahmon myös kuvaamaan työläisten historiaa.

Kirjan keskeisin rooli on annettu henkilöiden sijaan Helsingille. Jopa siihen pisteeseen, että se tuntuu tukahduttavan dokumenttimaiselta kuvaelmalta, miten Helsinki muuttui itsenäistyvän kansakunnan myrskyissä. Westö tiputtelee historiallisia tapahtumia, kadun nimiä ja paikkoja ihan liiaksi asti. Kuvatessaan kahden ihmisen tärkeää kohtausta, hän vie huomion tästä juonen kannalta olennaisesta tapahtumasta alkaessa samalla ujuttaa mukaan kaikenmaailman sinipaperista uutuussuklaata, olympialaisten tapahtumia ja uusien kaupunginosien nimiä. Kirja tuntuu mittatilaustyöltä, jonka Westö on saanut Helsingin kaupungilta, "voisitko tehdä romaanin, jossa kerrotaan yksityiskohtaisen tarkasti 1900-luvun alun Helsingistä?"

Olisin toivonut, että Westö olisi tehnyt linnat; tarkastellut yhteiskunnan muutoksia enemmän pienen ihmisen näkökulmasta, vähemmän historioitsijana, joka paukuttaa Suomen historian pikkujättiläisen tietoja sen sijaan, että keskittyisi luomaan ontoiksi jääviin henkilöhahmoihin syvyyttä. Koska mielestäni ainoa, mikä kirjassa tuntui todelliselta, oli Helsinki. Ihmiset olivat paperinukkeja, vähän väkisinväännettyjä, jotta kirjailija saisi kertoa rakkaan Stadinsa historiaa. Kuitenkin fiktiivisesti, vaikka faktat olivatkin hallussa.

Taas voisi todeta monesti hyväksihavaitun lausahduksen vähemmän on enemmän. Westö on tehnyt kunnioitettavan paljon taustatyötä kirjaansa varten, mutta kaikkea tietoa ei olisi tarvinnut sulloa mukaan. Tai sitten hän olisi voinut kirjoittaa ihan rehellisesti Helsingin kaupungin historiikin, koska sellaisena Missä kuljimme kerran on erinomainen.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Hytti nro 6

Tutustuin ensimmäisen kerran Rosa Liksomiin lukiossa. Äidinkielen tunneilla luimme hänen novelleitaan. Ilmeisesti opettajamme oli kovasti innostunut Liksomista, kun hänen tuotantonsa oli esillä useammallakin kurssilla. Etenkin yksi näistä hänen novelleistaan jäi mieleeni, koska meille annettiin tehtäväksi lukea novellin alusta pätkä ja kirjoittaa novelli loppuun omin sanoin. Tuo Liksomin tarina, jota jatkoimme, sijoittui Venäjälle. Olen aika varma, että tapahtumapaikkana oli Murmansk ja jotenkin tarinaan liittyi musta ruusu. Muuta en siitä sitten muistakaan, novellin nimi on painunut unholaan. Pitäisi lukea Liksomin novellikokoelmat, sieltähän se löytyisi.

Joka tapauksessa, jo tuolloin 16-vuotiaana pidin Liksomin tyylistä, koska hänen käyttämänsä kieli on niin mutkatonta. Mutkattomana se on pysynyt, Finlandia-voittaja Hytti nro 6 oli kovin helposti lähestyttävä ja mukaansavetävä. Itse juonelta odotin jotain yllätystä, mutta se olikin loppuun saakka "aika tavallinen". Jos rehellisiä ollaan, ajattelin, että kirjan loppu oli myös vähän käsittämätön: tyttö matkustaa tuhansia kilometriä paskaisissa olosuhteissa kuselta haisevassa junassa vain nähdäkseen pilkkopimeässä kalliomaalaukset. Enkä oikein purematta pystynyt nielemään hänen lopulta myönteistä suhtautumista limaiseen mieheen, jonka kanssa hän jakoi junahytin.

Joo, joo, tiedän, että "hän tutkiskeli matkalla itseään ja suhdettaan äitiin ja poikaan", "kalliomaalaukset olivat hänelle merkittäviä, arkeologiopiskelijana hän suhtautui muinaisjäännöksiin intohimoisesti", "ei päämäärä, vaan matka on se, joka merkitsee". Nuo siis kuviteltuja vastaväitteitä, en ole tästä kirjasta kenenkään kanssa keskustellut.

Hytti nro 6 ei ollut tajunnanräjäyttäjä (kuten Puhdistus), se oli ihan hyvä. Olisi ollut parempi, jos siinä olisi ollut enemmän tolkkua. Nautin kyllä kovasti Venäjän kuvauksesta. Venäjässä on jotain hyvin mystistä, etenkin Venäjän luonnossa, Siperiaan en koskaan uskaltaisi mennä, mutta siitä usein haaveilen!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Odysseia

Kreikan kansalliseepos on Homeroksen Ilias ja Odysseia. Itse luin toisen puolen tästä eepoksesta, Odysseian, joka on kirjoitettu 800-600 eKr.

Ei ole varmuutta, että juuri Homeros olisi tämän tuotoksen isä. Luin Odysseiasta Pentti Saarikosken suomennoksen. Alkupuheessa Saarikoski sanoo: Ei ole perusteltua syytä verrata muistiinmerkitsijää Elias Lönrrotiin, joka oli Kalevalan tekijä, mutta toisaalta ei myöskään ole perusteltua syytä väittää, ettei muistiinmerkitsijän osuus voisi olla huomattava. Tai jopa ratkaiseva. Emme tiedä, miten luovat runoilijat, aoidos, ja runojen esittäjät, hrapsodos, näitä runoja lauloivat, suurina kokonaisuuksina vaiko erillisinä jaksoina; mahdollista, mutta ei varmaa on, että eepokset ovat yhden miehen, Ilias "Homeros I:n" ja Odysseia "Homeros II:n" luomuksia. Teoriaan yhdestä Homeroksesta on vaikea uskoa, koska eepokset ovat selvästikin syntyneet eri aikoina ja eri ympäristöissä.

Länsimaisen kulttuurin kehto löytyy Kreikasta. Koin, että yleissivistyksen kannalta on tärkeää lukea eurooppalaisen kirjallisuuden vanhimmat säilyneet kaunokirjalliset teokset. Tai, no. Tässä tapauksessa teoksen, kun Ilias jäi odottamaan lukuvuoroaan sinne kirjaston hyllyyn.

Odysseian tarina on tuttuakin tutumpi. Kaikki alkaa siitä, kun Telemakhos lähtee etsimään isäänsä. Kotona ovat asiat huonosti: kosijat piirittävät Odysseuksen vaimoa, Penelopea. Kaikki pitävät Odysseusta kuolleena, koska hän ei koskaan palannut sotaretkeltä, jonka teki 20 vuotta sitten. Telemakhos ei halua uskoa isänsä kuolleen ja lähtee suorittamaan etsintäretkeä. Penelope ei halua antautua toisten vaimoksi, mutta tilanne alkaa käydä tukalaksi.

Odysseus ei ole kuollut, mutta merenjumala Poseidonin vihamielisyyden tähden hän ajautuu erilaisiin vastoinkäymisiin, jotka pidättävät häntä pois kotoa. On seireeniä, Milla Magian esikuvaa Kirke-noitaa, kyklooppeja ja käydäänpä sitä Tuonelassakin. Tässä tarinassa Tuonelana toimii Haadeksen talo.

Kun Odysseus viimein jumalatar Pallas Athenen suosiollisella avustuksella pääsee viimein takaisin kotiinsa ja teurastaa vihollisensa sekä pahat palvelusnaiset, Odysseia saa onnellisen lopun Odysseuksen mennessä sänkyyn harjoittamaan aviollisia velvoitteitaan Penelopen kanssa.

Pentti Saarikosken suomennos on siitä armollinen, että se ei ole kirjoitettu runomitassa. Proosa on tällaisessa tapauksessa (eli pitkänä kirjana) helpommin nieltävissä. En tarkastellut Odysseiaa niinkään kaunokirjallisena merkkiteoksena kuin ajankuvana. Antiikin Kreikassa jumalat olivat kovin inhimillisiä, he suuttuivat ja leppyivät kuin ihmiset. Antiikin aikalaiset pitivät jumalien reaktioina kaikki pikkuseikkoja, mitä elämässä tapahtui. Toisten ihmisten teotkin olivat jumalien aikaansaannosta. Odysseia on paitsi tarina Odysseuksesta (ja hänen timanttisen kestävästä avioliitostaan..), myös antiikin jumalakultin vahvistamista. Polyteistinen jumalusko oli yhteiskuntarauhan ylläpitäjä.

Myös Odysseian loppu on kovin ajalle tyypillistä. Silmä silmästä, hammas hampaasta, Odysseia tappaa ja hirtättää hänelle epäluotettavat henkilöt ja tätä pidettiiin oikeutettuna. Nykyään se on vain brutaalia.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Laivauutisia

Alkukesällä kuuntelin jotain Yle Ykkösen ohjelmaa, jossa puhuttiin Annie Proulxin kirjoista. Toimittaja ja haastateltavat kehuivat kovasti etenkin Laivauutisia. Mieleeni jäi lause:"Harva kirja enää tässä iässä pystyy ihastuttamaan näin paljon." Seuraavaksi mietin, että nyt haluan vielä vähemmän ikääntyä, jos kirjat eivät enää tulevaisuudessa pysty myllertämään sieluni sopukoita. Toisaalta, tänä vuonna en ole lukenut yhtään kirjaa, joka olisi kaulinnut mielenmaisemaani perusteellisesti. Vanheneminen tapahtuu koko ajan - ja nopeasti! Tai sitten en ole vain lukenut sellaisia kirjoja, jotka aiheuttavat minussa Suuria Tunteita. Pitää varmaan palata vähäksi aikaa taas Harry Potterin pariin, jolloin löydän sisäisen teinini ja itkeskelen Kalkaroksen kuollessa. TOIVOTTAVASTI SE ITKETTÄÄ MINUA VIELÄ 20 VUODEN PÄÄSTÄKIN. Terveisin HP-fani 4-ever.

No niin.

Ykkösen ohjelman innoittamana lainasin Laivauutisia kirjastosta. Aluksi se olikin ihan jotain muuta kuin mitä olen tässä viime aikoina lueskellut. Ihastuin huumoriin ja erikoisiin sanavalintoihin. Vaikutti hyvällä tavalla sekavalta kirjalta. Mutta joko Prouxl ensimmäisen 100 sivun jälkeen hölläsi otettaan tai sitten vain totuin hänen tyyliinsä, sillä mielestäni kirjan loppuosa olikin aika tavanomaista tekstiä, eikä enää niin kiinnostavan erilaista kuin alussa. Hyvä kirja kuitenkin, ei erinomainen, mutta ihan mukiinmenevä. Eikä tässä minua ärsyttänyt mikään, edes jörn jörn, mutta eipä sitä paljon ollutkaan. Kuten olette huomanneet, kirjoissa minua aika usein jokin ärsyttää, joten tämä Laivauutisia oli tärkeä kokemus siinä mielessä. Ehkäpä oikeasti hyvä kirja on sellainen, joka ei ärsytä. Edes minua, joka oikeastaan vähäsen haluaakin ärsyyntyä.

Vähän juonesta: Quoyle on aina ollut ruma, lihava, halveksittu ja kiusattu kaikkien taholta. Reppana, jos kuka. Rakastuu huonoon naiseen, saa kaksi lasta, vaimo kuolee ja niinpä leskimies muuttaa tätinsä ja tyttäriensä kanssa Newfoundlandiin, josta heidän sukunsa on alun perin kotoisin. Kaiken kurjuuden jälkeen Quoyle viimein onnistuu elämässään ja saa kokea onnen, myös löövrintamalla.

Seuraava kirja on sitten taas klassikko. Klassikkojen klassikkojen klassikko x 10. Wait and see!


sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto

Anton Tsehovin näytelmiä Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto yhdistää henkilöhahmojen elämässä tapahtuvat traagiset käännekohdat, joiden jälkeen mikään ei ole enää entisellään. Jokaisessa näytelmässä käsitellään myös rakkaussuhteita, jotka ovat joko alun alkaenkin epäonnistuneita tunteen yksipuolisuuden tähden tai sitten avioliiton aikana epäonnistuneiksi muuttuneita.

Lokissa pääosa on näyttelijä-äidillä ja hänen pojallaan, joka haluaisi hyväksynnän näytelmälleen äidiltään. Äidin väheksyvä suhtautuminen ajaa pojan pois tolaltaan. Hän syyttää tyttöä, johon on rakastunut siitä, ettei tämä enää tunne mitään häntä kohtaan. Hän tuo tytölle lokin ja sanoo, että hänelle itselleen käy pian samalla tavoin. Tämä toteutuukin näytelmän lopussa, kun tyttö ei enää vastaa hänen rakkaudentunnustuksiinsa.

Koin, että Vanja-eno oli näistä näytelmistä paras. Siinä oli kaikista vähiten rooleja, yhdeksän, minkä johdosta hahmoihin pääsi tutustumaan paremmin. Vanja-enossa tarinan keskiössä on nainen, johon kaikki miehet rakastuvat. Hyvin tyypillinen tarina kaunokirjallisuuden historiassa! Viimeksi vastustamattomasta naisesta olen lukenut Kolmessa muskettisoturissa, jossa Mylady osasi myös käyttää ulkonäköään hyväkseen. Tsehovin Jelena Andrejevna on kuitenkin toista maata ja hän päin vastoin torjuu kaikki lähentelyä harjoittavat miehet. Mukaan lukien näytelmän nimihenkilön, Vanja-enon, jonka oikea nimi on Ivan Petrovits Voinitski. Hän on Jelenan aviomiehen ensimmäisen vaimon veli.

Kolmessa sisaressa törmäsin tähän toiseen kirjallisuudessa esiintyvään teemaan, joka oli hyvin yleistä etenkin ennen - hmm.. - 2000-lukua? Silloin, kun 24-vuotiaiden naisten piti maksaa vanhapiikaveroa ja vielä aika kauan sen jälkeenkin. Eli aikana, jolloin ajateltiin, että nainen on menettänyt arvonsa ylitettyään tuon maagisen 24-vuoden iän. Kolmesta sisaresta vanhin, Olga, on 28-vuotias ja häneen miehet eivät kiinnitä enää mitään huomiota. Parikymppiset siskot saavat ihailuja osakseen. Olga yrittää naittaa pikkusiskoaan ja puhuu hänelle seuraavaan tapaan:"Eihän naimisiin mennä rakkaudesta, vaan siksi, että täyttää velvollisuutensa. Minä olen ainakin sitä mieltä ja minä menisin kyllä naimisiin ilman rakkautta. Kosisipa kuka tahansa, minä olisin valmis. Kun olisi vain kunnon mies." Olga toimii opettajana, eikä tarvitse siis elättäjää itselleen. Hänen kommenttinsa kuvaa osuvasti omaa aikaansa: mies olisi hyvä löytää, viis rakkaudesta, kunhan saisi sen yhteiskunnallisen aseman: olla aviovaimo. Omien tutkimusteni pohjalta uskallan väittää, ettei tämänlainen ajatusmalli ole, vaikkakin on lieventynyt, täysin kadonnut vielä ihmisten mielistä.

Kirsikkapuisto kertoo leskirouvasta, Ranjevskajasta, joka palaa kotitilalleen oltuaan viisi vuotta Ranskassa. Hänen poikansa kuoli tilalla, jonka jälkeen muistot pakottivat hänet muuttamaan pois kotoaan. Suurien velkojen vuoksi hänen on kuitenkin pakko myydä tila. Hänen veljensä ei onnistu ostamaan tilaa itselleen, vaan se menee kauppiaalle, Lopahinille, jonka isä ja isoisä olivat maaorjia, ja täten he eivät olleet koskaan tervetulleita astumaan päärakennuksen kynnyksen yli. Lopahin hakkauttaa kirsikkapuiston ja purkaa talon. Ranjevskajalle tämä on suuri kolaus ja hän lähtee takaisin ulkomaille.

Tämä neljän näytelmän kokoelma ei elämästä vienyt montaakaan tuntia, joten suosittelen tutustumaan, jos venäläinen 1800-luvun yhteiskunta kiinnostaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kaikki mitä rakastin

Häpy, kalu, sperma. Olenko viettänyt aikaa teini-ikäisten keskuudessa? Ehei, vain lukenut nykykirjallisuutta. Miksi en Mukan kohdalla valittanut tästä? Koska Maa on syntinen laulu on niin paljastava ja raadollinen kaikin puolin. Eritteitä lentelee, eletään luonnosta ja luonnossa. Mukan tyyli ei ole sliipattua ja sisäsiistiä, kuten nyt lukemani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Hustvedtin kaltaisten kirjailijoiden tuotoksissa seksikohtaukset nolostuttavat lukijaa. Ne tuntuvat yksityisasioilta, eivätkä istu kirjan muuhun tyyliin.

Nyt, kun sain taas valitettua tästä tutusta aiheesta, voin mennä kirjan varsinaiseen sisältöön. Joka olisi toiminut vallan hyvin ilman yksityiskohtaisia kuvauksia ihmisruumiiden yhtymisistä.

Tai ehkä sitä ennen vielä vähän taustaa, miksi päädyin tähän kirjaan. Mistä kummasta minulle tuli mieleen lukea tämä? Syy on veljeni kirjahyllyn. Kirjahyllyillä on minuun magneetin kaltainen vaikutus, ne vetävät minua puoleensa. Veljeni hyllyssä oli Odysseusta ja Antti Tuuria (en ole vielä löytänyt intoa perehtyä hänen tuotantoonsa, vaikka sekä isäni että veljeni näyttävät suorastaan rakastavan hänen teoksiaan!). Sitten silmäni eksyivät kirjan kanteen, jossa seisoi Kaikki mitä rakastin. Klassikoiden jälkeen minua kutkutti lukea jotain tuoreempaa (siitä huolimatta, että saisin taas lukea genitaalialueiden toiminnoista). Kaikki mitä rakastin kuulosti nimenä samaan aikaan elämänmyönteiseltä ja haikealta. Olihan se kirjoitettu imperfektissä.

Nimen perusteella siis otin tämän kirjan silmieni alaisuuteen. Ja nyt kirjan luettuani tuumailen, että kirjan nimi on ehkä liian mahtipontinen kirjan sisällölle. Kirja kertoo taidehistorian professorista, Leosta, joka ystävystyy 1970-luvulla taiteilija-Billiin. Leo on tarinan minäkertoja ja koska hänen kertomuksensa alkaa vasta, kun hän on nelikymppinen, kyseenalaistan, että kirja pitää sisällään kaiken, mitä hän on rakastanut. Siis kaiken. Nyt natseilen tämän nimihomman kanssa, mutta minun mielestäni se on vähän kalastelua. Tartuinhan minäkin tähän kirjaan vain nimen perusteella. Jos itse kirjoittaisin kirjan, jonka nimi olisi Kaikki mitä rakastin, aloittaisin tarinan ensimmäisistä muistikuvistani, edeten tarinassani kronologisesti selvittäen kaikki ihmissuhteeni, koska kaikista eniten minä olen elämässäni rakastanut ihmisiä. Sitten selvittäisin kaikkien juoksulenkkareideni elämänkaaret, koska rakastan kovasti myös juoksemista. Näin perustelen kirjan otsikon mahtipontisuuden ja sisällön riittämättömyyden.

Itse tarinaan taas. Noh, Leon ja Billin ystävyys on sitä luokkaa, että he muuttavat asumaan samaan taloon, heidän vaimonsa ystävystyvät myös. Nämä kaksi pariskuntaa saavat samaan aikaan lapset, ja lasten kohtaloon loppupuoli kirjasta sitten keskittyykin. Kirjan tunnelma oli odottava, lukija osasi varautua, että kohta tapahtuu. Osittain voisin pitää kirjan tyylilajia vähän dekkarimaisena, koska Leo joutuu selvittämään Billin pojan, Markin, touhuja, jonka aikana lukijakin kokee jännitystä kirjan sankarin puolesta.

Loppujen lopuksi kirja osoittautui ihan hyväksi. Juuri sopiva näihin sateisiin ja kylmiin heinäkuun iltoihin. Ihmisen vanheneminen on tuttua juttua meille kaikille, se oli kirjan yksi teemoista. Elämä on menetysten kokemista ja menetyksen lopullisuuden hyväksymistä tai hyväksymättä jättämistä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kolme muskettisoturia

Mukan jälkeen Alexander Dumas vanhemman Kolme muskettisoturia on kuin toisella planeetalta. Mukan kirjassa hirttäydytään, koska ei kestetä sitä syyllisyyttä, mitä toisen ihmisen tappaminen aiheuttaa. Dumasin teoksessa tappaminen on henkisesti kuin tulitikun raapaisu: se vaatii lyhyen ponnistuksen, ja kun teko on suoritettu, sitä ei sen jälkeen enää muista. Tappaminen on myös luvallista yhteiskunnan taholta. Tai, no. Periaatteessa kaksintaistelu on kielletty, mutta rangaistuksen pystyy helposti kiertämään. Syyttää vain jo kuollutta osapuolta.

Kolme muskettisoturia on siis höyhenen kepeä kertomus 1600-luvun Ranskan (ja vähän Englanninkin) hovista ja kuninkaan henkivartiokaartista: muskettisotureista. Kirjassa esiintyy todellisia henkilöitä, kuten Ludvig XIII, kardinaali Richelieu ja Anna itävaltalainen. Athoksella, Porthoksella ja Aramiksella on myös historialliset esikuvat. Mutta itse kirjan tarina ja pitkälti henkilöhahmojen tarinat ovat täysin fiktiivisiä. Ja tarinankerronta on niin hattaraa, että vaikka lukisikin faktaa, ei sitä uskoisi todeksi sittenkään. Kirjan loppupuoli varsinkin koettaa kovasti olla traaginen, mutta ei silti onnistu vakuuttamaan ja vaikuttamaan. Kaikessa traagisuudessaankin se on vain kiiltokuvaa.

Mutta myönnetään, Kolme muskettisoturia on viihdekirja. Sitä ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Minulla itselläni on vain se pulma, etten pysty ummistamaan silmiäni, jos kirjassa tapahtuu jotain moraalisesti arveluttavaa, joka ohitetaan olankohautuksella. Haluan uskoa tarinaan, epäuskottavuudet heikentävät lukunautintoani. Niin, ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti, mutta otanpa kuitenkin.. Olen vähän liian vanha näille Dumasin kirjoille. Jos olisin lukenut nämä lapsena, mielipiteeni olisi täysin toinen. Olisin uskonut siihen satumaailmaan, jonka Dumas luo silmieni eteen. Nyt vain kyseenalaistan hänen tuotostensa klassikko-statukset.

Oi voi, minua kriittistä 2000-luvun lukijaa! Olen lukenut tänä kesänä 200-400 vuotta vanhoja klassikoita, mutta eivät ne kestä tarkasteluani. Olenko jo parhaat vanhat klassikot lukenut?? Ainakin seuraavaksi luen jotain ihan muuta. Katsotaan klassikkoja sitten taas sen jälkeen.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Maa on syntinen laulu

Taiteilijat kautta aikojen ovat eläneet kovan elämän, jonka aikana he harvoin ovat saaneet kiitosta työstään. Timo K. Mukka kuuluu heihin. Nuorena poisnukkunut kirjailija ehti jättää suomalaiseen kulttuurielämään lähtemättömät jäljet.

Itse luin vasta näin 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa Mukkaa. Hän oli kuollessaan samanikäinen kuin minä nyt. Mitä kaikkea hän olisikaan ehtinyt vielä elämänsä aikana tehdä, jos olisi saanut elää kauemmin..? Ja jos olisi saanut menestystä jo eläessään, mikä olisi taannut taloudellisen turvan sen sijaan, että hän joutui elämään jatkuvassa köyhyydessä. Nämä ovat näitä elämän suuria vääryyksiä. Nykyään joku ilkkaremes piehtaroi rahoissa, vaikka tuottaa yhdentekevää viihdesontaa.

Maa on syntinen laulu on väkevä, raju, elämänmakuinen ja jotenkin myös kovin kaunis karulla tavallaan. Nykykirjailijoista ainakin Katja Kettu on ammentanut roimasti vaikutteita Mukan kirjoitustyylistä.

En voi uskoa, että Mukka oli vain 19-vuotias, kun hänen esikoiskirjansa julkaistiin. Teksti on kovin kypsää alle parikymppisen kirjoittamaksi. Ja teemoista puhumattakaan: seksuaalinen herääminen, uskonnollinen hurmos ja sen piirissä tapahtuneet hyväksikäytöt. Mukka oli aikaansa edellä tämän kirjansa kanssa. Sen takia hän saikin osakseen kotikuntansa, Pellon, asukkaiden halveksunnan.

Jos saisin suositella ulkomaalaiselle yhtä kirjaa, joka kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta, se olisi Maa on syntinen laulu. Jos siis haluaisin totuudenmukaisesti kertoa kotimaastani. Viinankirot, taipumus väkivaltaan, mutta myös rehellisyys, ahkeruus ja tapa elää osana luontoa, sopusoinnussa sen kanssa. Sellainen on suomalainen ihminen ollut ja tulee olemaan.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Don Quijote

En muista, mitä Giljain kirjoitti Nuharupeen Don Quijotesta luettuaan sen pari (?) vuotta sitten. Aion katsoa hänen arvionsa vasta sen jälkeen, kun olen kirjoittanut tämän oman postaukseni. Muuten vertailisin kirjoituksessani minun ja Giljainin näkemyksiä tästä jättiläisklassikosta.

Cervantes kirjoitti Don Quijoten 400 vuotta sitten. Kirja on kaksiosainen. Esipuheessa mainittiin, kuinka monta vuotta osien välillä on, mutta en muista sitä enää. Useampi vuosi kuitenkin. Ja se kyllä näkyy..

Don Quijote kertoo espanjalaisesta, viisikymppisestä miehestä, joka liikaa ritariromaaneja luettuaan sekoaa kirjojen tarinoista ja alkaa itsekin kuvitella olevansa ritari. Hän keksii itselleen uuden nimen, hankkii aseenkantajan ja kehittää rakkaussuhteen, joka elää ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Ensimmäisessä osassa Don Quijoten hölmöt edesottamukset huvittavat ja kappaleiden kuvaukset aiheuttavat lisää hymähdyksiä.
Mutta, se häiritsi aika lailla, että Don Quijote oli oikeastaan vain kehyskertomus. Tarinan sisällä olevat tarinat olivat päinvastaisia kuin vaeltavan ritarin seikkailut, joita höysti huumori. Nämä sisätarinat olivat aika paatoksellisia rakkaustarinoita, joissa useimmiten koitti onnellinen loppu. Mieluummin olisin lukenut pelkästään Don Quijoten hoopoilua.

Kakkososasta minulla ei sen sijaan ole mitään hyvää sanottavaa. Se oli yksinkertaisesti hirvittävän tylsä.

Toinen osa alkaa pari kuukautta Don Quijoten edellisten seikkailujen jälkeen. Tuona aikana hänestä on kirjoitettu kirja, joka on saavuttanut suosiota ihmisten parissa. Don Quijote ja Sancho Panza ovat suurimman osan kirjasta ruhtinaan ja ruhtinattaren jekutettavina, koska ylimykset kokevat saavansa suurta hupia kahdesta hölmöstä, jotka elävät täysin mielikuvitusmaailmoissaan. Minä taas en saanut minkäänlaista iloa näistä tapahtumista, joiden oletetaan hauskuuttavan kovasti myös lukijaa.

Tietoni Don Quijotesta ennen kirjan lukemista oli vain se, että kirjassa tapahtuu taistelua tuulimyllyjä vastaan. Sitähän pidetään yleisesti kielikuvana sille, kun ihminen yrittää tehdä jotain mahdotonta. En tiedä sitten, oliko Don Quijote kirja kokonaisuudessaan kielikuva jollekin. En ole hirvittävän hyvä tarkastelemaan kirjojen monimerkityksellisyyksiä. Paitsi Tove Janssonin Muumi-kirjoja kyllä kovasti tykkään tulkita..

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Ännu mera böcker

Heikki Turunen - Simpauttaja

Edelleen ajankohtainen Simpauttaja viihdyttää ja kiinnostaa. Vaikka juoni on löyhähkö, puristaa Turunen merkittävän suomalaisen murroskauden kiinnostavalla tavalla yhteen, letkeästi kerrottuun tarinaan.

William Shakespeare - Hamlet

Eroksen ja Thanatoksen julman osuvaa tanssia. Yllättävän tiivis kertomus yllätti. Ennen verenvuodatusta ei ehtinyt paljon nokka tuhista.

 Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954 - 2004

Tranströmerin runot ovat paikoittaisesta materiaalisuudestaan huolimatta helvetin mielenkiintoisia, ulottuvuuksia avaavia ikkunoita maailmaan, jota ihmiset elävät joka päivä, kykenemättä nimeämään sen epätodellista olemusta.

William Golding - Kärpästen herra

Toki Kärpästen herra on klassikko, mutta se myös ansaitsee tyhjältä vaikuttavan tittelin. Absurdi asetelma autiolle saarelle haaksirikkoutuneista pojista voi pänniä, ellei sitä näe metaforan laukaisevana avaimena. Käynnistyminen vie pitkälle, hitaasti käynnistyvälle matkalle moraalin ja sivistyksen luonteesta, joka lopussa räjähtää julmasti valloilleen. Tarinan tuntevanakin teos kannattaa lukea, sillä sen karuus paljaudessaan kertoo hyvin paljon esimerkiksi Jyrki Kataisen nimittämästä "välittämisen yhteiskunnasta".

Lassi Nummi - Requiem

Runosarja, joka synnyttää pyyteetöntä toivoa, armoa ja uskoa.

 Markus Nummi - Karkkipäivä

Parempi kuin samana vuonna Finlandia-kilpailussa palkinnon pokannut Rimmisen Mikon Nenäpäivä. Tästä ja muista myöhemmin lisää.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Monte-Criston kreivi

Ranska vuosina 1815-1840: naiset ovat kauniita, mutta vain 18 ikävuoteen saakka, miehet ovat nuorukaisia kolmekymppisiksi; kaksintaistelut ovat luvallisia keinoja puolustaa omaa kunniaansa; Champs Elyséesillä voi aamuyöllä ratsastaa kiitolaukkaa uudella hevosella; rikkaat ovat hyvin rikkaita, köyhät hyvin köyhiä; on normaalia, että apoteilla on rutkasti rahaa.

Tuohon ajanjaksoon sijoittuu Alexandre Dumas vanhemman (=paremman) romaani Monte-Criston kreivi. Joka kirjan esipuheen mukaan perustuu tositapahtumiin:
Ihminen on kostonhimoinen olento. Se muistaa kärsimänsä pahan, eikä mielellään jätä tekemättä pahalle vastarintaa. Mutta onko kosto suloinen?

Monte-Criston kreivi on tarina kostosta. Edmond Dantes, jolle on tehty vääryyttä, kostaa niille, jotka aiheuttivat hänelle kurjuuden. Tarina on rakennettu mehevästi ja todella tempasi mukaansa. Vaikka itse aihe oli täysin moraaliton, järkyttävä ja vastenmielinen, ei se estänyt sitä tyytyväisyyttä, jonka lukija kokee päästyään osalliseksi mielenkiintoista satua.

Lukemisen välissä käsittelin mielessäni monia kirjasta esiin putkahtaneita ajatuksia. Esimerkiksi ajattelin (viitaten aiemmin lukemaani kirjaan), että miten Esko Valtaoja voi sanoa, ettei pahuutta ole, kun jokaikinen meistä on valmis vaikkapa kostamaan, jos kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi. Ihminen on aina valmis ajattelemaan itseään ja ajamaan omaa etuaan. On vaikea taipua anteeksiantoon. Kyllä vain, ihminen on pohjimmiltaan paha.

Monte-Criston kreivikin tajusi kostojensa kulkiessa loppuaan, etteivät hänen tekonsa ehkä olleetkaan oikein. Kosto ei ole suloinen, vaan surullinen. Sitä Monte-Criston kreivi oli vähän kirjanakin, vaikka loppu kaiketi pitäisi katsoa onnelliseksi.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Nurkkaan ajettu Jumala?

Minulla on yksi klassikkoromaani tällä hetkellä työn alla, mutta sattumalta osui Kärppälässä käteni Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjoittaman Nurkkaan ajettu Jumala? - keskustelukirjan kohdalle. Se oli sitten menoa heti ensimmäisen sivun luettuani.

Pihkala oli kirjan kirjoittamisen aikaan (v. 2003-2004) Tampereen hiippakunnan piispa, Valtaoja oli ja on avaruustähtitieteen professori. Pihkala on kristitty, Valtaoja kutsuu itseään pakanaksi. Ateisti hän ei ole, koska ateisti tietää, ettei jumalaa ole. Valtaojan mielestä jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti, joten sitä, että jumalaa ei ole, ei myöskään voi todistaa tieteellisesti. Siispä hän on pakana tai agnostikko. Hän perustaa maailmankatsomuksensa tieteelle, siinä missä Pihkala kristinuskolle.

Kirjassa he käyvät keskustelua uskon ja tieteen suhteesta. Kirjan loppupuolelle saakka asetelma on se, että Valtaoja hyökkää Pihkalaa vastaan esittämällä nämä perussyytökset, joita kristityiltä aina penätään. Tarkoitan homojen asemaa kirkossa ja pahan ongelmaa vai onko edes pahaa? Aluksi Valtaoja sanoo ottavansa näkökulmaksi luterilaisen kirkon edustaman uskonkäsityksen, koska vastapuoli sitä edustaa. Pian hän kuitenkin unohtaa tämän suunnitelman ja sotkee mukaan mm. katolisen kirkon, Pihkalalta kysellään katolisen kirkon ehkäisypolitiikasta. Toisaalta, Pihkala edustaa tässä keskustelussa uskoa yleisesti. Aivan kirjan lopussa Valtaoja kirjoittaa, ettei koskaan ole käynyt tuntemansa kristityn kanssa keskustelua uskosta, joten nämä teemat ovat siksi ymmärrettäviä. Ehkä tässä on ajateltu myös lukijaa, Valtaoja edustaa sitä lukijakuntaa, joka ajattelee kristityn olevan yhtä kuin Päivi Räsänen, ja se yleisö haluaa selityksiä, vaikka itse kysyjä jo kysymyksiin tietäisi vastaukset.

Loppua kohti Valtaoja muuttuu sovittelevammaksi ja provosointimainenkin asenne hälvenee. Silloin alkaa varsinaisesti vasta keskustelu siitä, mikä on uskonnon ja tieteen suhde, pohdintaa käydään esimerkiksi siitä, mitä hyötyä tieteestä on uskonnolle ja mistä tieteen ja uskonnon edustajat voivat olla samaa mieltä.

Kun kaksi viisasta ihmistä keskustelee sivistyneesti, ei sen todistaminen voi olla muuta kuin miellyttävää. Tulla tupsahti mieleeni, että kunpa, kunpa kaikki pakana-agnostikot olisivat yhtä fiksuja kuin Valtaoja ja sitäkin enemmän toivoisin, että kaikki uskovaiset olisivat yhtä liberaaleja ja edistyksellisiä kuin Pihkala. Hieno keskustelu, joka herätti ajatuksia. Toivon, että tämä kirja on lisännyt sen lukijoiden ymmärrystä puolin ja toisin.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Några böcker

Charles Bukowski - Postitoimisto

Henry Chinaski, Bukowskin alter ego, lähtee töihin New Yorkin postiin, ryyppää, nai ja lyö vetoa hevosista. Alkuun kirja on silkkaa timanttia, keskivaiheen pikkukaupunkihäröilyt kyllästyttävät, mutta lopussa laatu kohenee. Robert Crumbin hengenheimolainen, kovaa kamaa. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.

Hannu Salama - Juhannustanssit

Suomalaiskansallista, raa'an rujoa mielenmaisemaa. Ihan ok rytmi ja tunnelma. Naturalistinen ihmiskuva liikuttaa hieman, mutta nussimista on aivan liikaa. Sorsasta suosionosoitukset, samoin kuin bändin jäsenten osuvasta kuvauksesta.

Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu

Ernoteinien suosikki. Liikaa viittauksia länsimaisiin rokkareihin ja kirjailijoihin. Turhaa nussimista tässäkin, jotenkin teennäinen yleistunnelma vieraannuttaa päähenkilöstä. Hassut juonenkäänteet ovat tökeröydessään tyrmääviä. Ei erityisemmin puhutteleva kirja.

Miikka Nousiainen - Metsäjätti

Muodollisesti pätevä teollisuuspaikkakunnan kuvaus ontuu henkilökuvauksessa. Hahmojen pahvisuudesta huolimatta kertomus oman kylän menestyneestä pojasta, joka tulee antamaan potkut puolellesataa metsätehtaan duunareista, rullaa eteenpäin suht varmalla otteella. Ihmeellinen se ei niinkään ole, kliseinen lähinnä.

Gustav Flaubert - Rouva Bovary

Raskaita, mutta kauniita lauseita lakimies Flaubert sorvaa Emma Bovaryn traagisesta kohtalosta. Ehkä turhan kaunopuheista tekstiä, toisaalta Flaubertin perfektionistiset ilmaisut ovat paikoitellen henkeäsalpaavia. Juonta hän ei kuitenkaan osaa kuljettaa.

Yann Martel - Piin elämä

Tiikeri ja teini-ikäinen intialaispoika viettävät 227 päivää pelastusveneessä. Ei muuta. Turhan pitkä kirja kyllä, muuten sujuva. Jos tahdon merelle, otan mieluummin Hemingwayn ja tusinan haita.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Othello

William Shakespeare on yhä maailman tunnetuin näytelmäkirjailija. Siitä huolimatta, että hänen kuolemastaan on kulunut jo 396 vuotta. Kaikki tuntevat Shakespearen näytelmien tapahtumat, mutta harva on lukenut niitä itse.

En ollut minäkään lukenut ennen Othelloon tarttumista. Pelkäsin, etten saa luettua runomitalla kirjoitettua kirjaa. Outo pelko sinänsä, kun yhdet rakkaimmat kirjani ovat nimenomaan runokokoelmia, Eino Leinoa ja Lauri Pohjanpäätä. En vain halua jättää kirjaa kesken, se on luovuttamista. Siksi valitsen aina sellaisia kirjoja, jotka uskon saavani luettua loppuun saakka. Tämän vuoksi en ole vielä lukenut esimerkiksi Uppiniskaisuuden kronikkaa, vaikka olen monta vuotta jo halunnut sen lukea. Haluan vain varmistua, että minulla on tarpeeksi aikaa, kyseessä kun ei ihan ohut vihkonen ole. Alastalon salissa jäi yhtenä joululomana kesken, kun en ehtinyt sitä ennen koulun alkamista lukea loppuun. Sitten tulivat tenttikiireet. Pitää sekin tiiliskivi joskus vielä selättää.

Ei se runomitalla kirjoitettu, 150 sivun, Othello lopulta tuntunut liian raskaalta. Itse asiassa, kun syvennyin tarinaan, en enää edes huomannut, millä tyylillä se oli kirjoitettu.

Othello on karmaiseva tarina ihmisen pimeästä puolesta. Päähenkilö Othello on nainut nuoren Desdemonan. Hänen vänrikkinsä, Jago, vihaa herraansa ja tuhoaa tämän elämän väittämällä Desdemonan olleen miehelleen uskoton.

Runomitalla voi yhtälailla kertoa tarinan siinä missä proosallakin, mutta totta kai proosa tuo tarinan lähemmäs lukijaa. Se on kuitenkin lähempänä puhuttua kieltä. Kaunista Shakespearen kieli kyllä on.

torstai 17. toukokuuta 2012

Kätilö

Luin Katja Ketun Kätilön. Ja, se jätti minut vähän hämmentyneeseen tilaan.

Olen aika perfektionisti, mitä tulee kirjojen uskottavuuteen. Yksikin asiaankuulumaton lause voi pilata lukuelämykseni. Ketun kirjassa näitä oli kaksi. Ensin lause: "Hänellä ei ole kaikki hauet katiskassa", vaikuttaa liikaa pari vuotta sitten idioottimaisen tv-sarjan, Salattujen elämien, myötä tutuksi tulleessa lausahduksessa:"Eivät ole kaikki ismot kasinolla", mikä tarkoittaa, että ihmisellä ei ole kaikki kunnossa pääkopassa. Toiseksi, päähenkilön epäuskottava reaktio tavatessaan kuolleena pitämänsä isän ja erityisesti päähenkilön vastaus "eipä tässä mitään, jäitä poltellessa" isänsä kysymykseen, miten päähenkilöllä menee.

Nämä seikat olivat mielestäni joko liian moderneja tai yksinkertaisesti sopimattomia asiayhteyteen ja kirjan tunnelmaan. Olen pikkutarkka, myönnän. Mutta kirjojen lukeminen on minulle paljon enemmän kuin viihdettä, jota esimerkiksi elokuvat edustavat ja koska viihde on kevyttä, siellä muutamat pikkuvirheet eivät niin haittaa. Kirjat ovat minulle matka toiseen maailmaan. Jos matkustan vuoteen 1944, en salli siellä merkkejä 2010-luvulta.

Muuten Kätilö on vakuuttava romaani jatkosodan lopusta ja Lapin sodasta. Kirjan sivut tuntuivat suorastaan valuvan ihmisen eritteistä, sen verran voimakasta kieltä Kettu kirjassaan käyttää. Mutta se ei haitannut. Kätilössä käsitellyt aiheet, kuten natsien ihmiskokeet ja joukkoraiskaukset, vaativat ronskia kieltä. Se toi samalla tapahtumat niin iholle, että pahaa teki.

Jäin miettimään, kuinka olennaisia esipuhe ja jälkisanat olivat. Romaani olisi mielestäni pärjännyt hyvin ilman niitä. Etenkin jälkisanat meinasivat vesittää koko kirjan tarinan. Sen verran epäuskottavaksi meinasi touhu lähteä (spoiler, spoiler: vanhempien raaka murha, mutta Helenan säästäminen).

Kaikesta huolimatta, jään innolla odottamaan Ketun tulevaa tuotantoa.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kansa seisoi loitompana (historiapaatosta lopussa)

Kaunokirjallisuus on hyllyllä ja siellä pysyy, mutta ilahdutan (!) teitä kertomalla, mitä pidin tietokirjaksi luokiteltavasta Hannu Niemisen Kansa seisoi loitompana - kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917-teoksesta.

Normaalisti en tenttikirjoista täällä kerro (vaikka joskus oikein hyvän ja mielenkiintoisen tenttikirjan luettuani sitä tekisikin mieleni hehkuttaa). Kansa seisoi loitompana ei ole pelkkä tenttikirja, koska olen aikoinani saanut sen syntymäpäivälahjaksi Giljainilta. Aikana, jolloin en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut ajatella sen joskus olevan minulle tenttikirja.

Nieminen on tutkinut tsaarinajan Suomea julkisuuden kehityksen näkökulmasta. Sitä, kuinka julkisuus kehittyi autonomisen ajan Suomessa. Julkisuudella tarkoitetaan arkijulkisuutta, jota esiintyy ihmisten välisissä keskusteluissa ympäristön tapahtumista; mediavälitteistä julkisuutta, joka syntyy sanomalehdistön ja muun median toimesta; sisäpiirijulkisuutta, jota käy kansan eliitti valtion virkamiesten kesken. Nämä ovat kansallisen julkisuuden kolme tasoa.

Niemisen tarkoituksena oli autonomisen Suomen murroksia tutkien selvittää, miksi nykyään kansalaisten luottamus valtion päättäjiin vain kasvaa, vaikka suomalaiset ovat joukkoviestimien ansiosta yhä paremmin perillä valtionjohdon päätöksistä (no, juuri tuosta syystä?). Nieminen kirjoittaa: yritin löytää selityksiä suomalaisen julkisuuden historiallisista syvärakenteista. Hän käy läpi esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen kehittymisen, sanomalehdistön synnyn ja suomalaisen järjestäytymisen perinteen. Mielenkiintoinen lähestymistapa. Sinänsä kirja ei tuonut esille mitään, mitä en olisi jo etukäteen tiennyt. Suomen suuriruhtinaskunta-aika kun kuuluu Vaasa-suvun hallitsijoiden aikakauden ohella aiheisiin, jotka tunnen kuin villakangastakkieni taskut. Virkistävää oli Niemisen näkökulma, tätä kautta lähestyen en ole autonomisen Suomen tapahtumia ajatellut. Ja siinähän se historian tärkeys piilee (saanko taas sanoa tämän!?): vain tuntemalla menneisyyden voi ymmärtää nykyaikaa.

Nyt hyppään vähän sivuraiteille, sillä aion käsitellä kirjallisuuden ohella toista aihepiiriä: filmiteollisuutta. Tarkemmin sanottuna tv-sarjaa nimeltä Downton Abbey, suonette tämän anteeksi, mutta olen niin koukussa, että minun on pakko sanoa aiheesta muutama sana.

Kansa seisoi loitompana kertoo samasta ajasta, johon tuo ihastuttava tv-sarja sijoittuu. Kirjassa kerrotaan Suomen tilanteesta, Downton Abbey sijoittuu Britteihin. Lukiessani kirjaa, minulla oli samaan aikaan kesken Downton Abbeyn katselu (dvd:ltä). Saatoin verrata Suomen ja Iso-Britannian yhteiskunnallisia eroja. Siinä missä Iso-Britannia on aina ollut ja on yhä edelleen voimakkaasti luokkayhteiskunta, Suomessa tilanne on, jos ei päinvastainen, kuitenkin tasa-arvoisempi. Tämä johtuu monista seikoista, eikä vähiten siitä, että Suomi oli Uuden-Seelannin jälkeen (ellen väärin muista!) toinen maailmassa, joka salli naisille äänioikeuden vuonna 1906. Tuolloin myös säätyjärjestelmä kaatui. Suomi pyrki koko autonomiansa ajan tekemään uudistuksia, jotka väistämättä musersivat sääty-yhteiskuntaa. Uno Cygnaueksen laatiman koululaitosjärjestelmän tarkoituksena oli sivistää jokaista suomalaislasta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Ja, eihän meillä ole koskaan ollut edes maaorjuutta (ellei torpparilaitosta lasketa sellaiseksi). Ruotsin valtakunta oli monessa mielessä edistyksellisempi kuin muut Euroopan valtiot uudella ajalla.

Hitto, menin sitten vielä enemmän aihepiirin ulkopuolelle! Kuitenkin, tarkoitukseni oli sanoa tämä: Iso-Britannia oli aikalailla takapajuinen säätylaitoksensa kanssa verrattuna siihen, minkälainen tilanne oli samaan aikaan Suomessa. Kun Iso-Britanniassa vasta taisteltiin naisten äänioikeudesta, Suomessa se oli ollut jo kahdeksan vuotta (? en jaksa tarkastaa näitä, vaan yritän muistella oikein). Downton Abbeyssä kuvataan, kuinka aatelisto kokee yhteiskunnalliset muutokset pelottaviksi. Ei uhaksi omaa asemaansa vastaan, vaan lähinnä kyse on siitä, että pelätään alaluokkien barrikaadeille nousua ja sen tuomaa väkivaltaa. Ok, Suomessa tilanne oli erilainen: kuuluttiin Venäjän vallan alle, ja sivistyneistö halusi saada kansan syvät rivit puolelleen, jotta saataisiin itsenäisyys Venäjästä. Iso-Britannian ei tarvinnut taistella itsenäisyytensä puolesta (samalla tavoin kuin Suomen, kyllähän se tavallaan taisteli I ms:ssa), joten yhteiskunta ei joutunut suuren ravistelun alle. Saatiin elää maailmassa, jossa toinen ihminen oli parempi kuin toinen.

Huh, tässä siis osa sitä ajatuksenjuoksua, jota Kansa seisoi loitompana-kirjan lukeminen minussa herätti. Kiitos siis Giljain, (näin jälkikäteen) oivasta lahjasta.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Satan Leviatan

Otsikko on ruma, melko raakakin; brutaali. Koen sen kuitenkin olevan perusteltu siksi että noihin keskenään kivasti rimmaaviin sanoihin kiteytyy kahden viimeksi lukemani kirjan olennaisin. Koska molemmista kirjoista on jo Nuharupeen arviot (arvioita?) kirjoitettu, yritän olla perinteiseen tapaan niukkasanainen. Tämä on tietenkin epäreilua lukijan aliarvioimsta, sillä jo nyt tunnen että lörpätinhana on avautumaisillaan..

Aivan ensialkajaisiksi haluan toivottaa suosiollista toipumista hiljattain liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle Kari Hotakaiselle. Hänen tekstinsä ovat tarjonneet tämän kirjoittajalle mukaansatempaavia lukuelämyksiä... joka kerta.

Nyt asiaan:

"satan": Mustilla verhoilla somistetussa luolassa lepakot toteuttavat elämäänsä tekemällä merkittäviä psyyke- ja elimistökokeita tupakkatuotteilla, alkoholilla sekä mielialalääkkeillä. Koe-eläiminä he itse. Jos tollaseen kokeeseen normaali kaksijalkainen määrättäis, voitais kokeen järjestäjä laittaa syytteeseen rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Kirja on Sofi Oksasen "Baby Jane". Sujuvasti kirjoitettu. En yhtään epäile, etteivätkö toistuvien tupakkataukojen rytmittämät meikkaussessiot sekä kylpyammelillumiset ole yks yhten kirjailijan omasta elämästä. Kirjan idea lyhykäisyydessään: "homon kosto on kauhea". (Lepakkosuhteesta heteropuolelle hairahtanut päätyy lopulta exänsä murhasta vankilaan. Sen piti olla viaton itsemurha, jonka kummina päähenkilö lupasi olla. Exän exä kuitenkin oli tuon pimeän kuvion arkkitehti, eikä siinä kuviossa bi-lepakolle armoa annettu. Kaikenkaikkiaan virkistävä, nopealukuinen elämys. Tähän mennessä Sofi Oksanen on aina yllättänyt myönteisesti. Kyllä minä vielä sen puhdistuksenkin luen. Ihan sama, aloitetaanko kasvoista tai jostain navan ja saparon väliltä... meinaan se puhdistus.

"leviathan": (wiki:) alun perin mytologian vesihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Sana esiintyy Vanhassa testamentissa kuusi kertaa. Nimitystä käytetään nykyään myös mistä tahansa isosta tarunomaisesta vesihirviöstä. Nykyisessä hepreassa sana merkitsee valasta.

Televisiossa tuli hiljattain kaksiosainen ohjelma aiheesta "Amerikkalaiset valaanpyynnissä", jota sattumalta juutuin katsomaan. Kun ohjelmassa toistuvasti maihittiin nimi Herman Melville ja kirjansa "Moby Dick", olin lievästi sanoen pakon edessä. Moby Dick on luettava. Kun vielä katsottuani YLE Areenasta ohjelman kokonaan uudelleen ja viikkoa myöhemmin kakkososan silmä tarkkana, vakuutuin siitä, ettei tämä mobydick -valas ole mikään disneymäinen pehmolelu, jollaiseksi sitä olin vuosien, vuosikymmenten ajan luullut (vrt dumbo-norsu). Ehei ollenkaan. Karut tyypit karuissa oloissa, vuosia kestäneillä purjehduksillaan toteuttivat määrätietoisesti yhtä ihmiskunnan idioottihanketta, valasten lahtaamista sukupuuton partaalle. Onneksi löydettiin mineraaliöljy ja valaat jätettiin ainakin hetkeksi rauhaan... Itse Moby Dick täydentää kiinnostavalla tavalla dokumenttiohjelman jättämiä aukkoja. Lukija tavallaan pääsee mukaan tuhoon tuomitulle matkalle Kap Hornin ympäri Tyynelle Valtamerelle. Kaikki keskeiset ja tärkeät henkilöt loihditaan ilmieläviksi. Lukija on ikäänkuin ristiriitaisessa tilanteessa: tekee mieli ahmia äkkiä tarinaa eteenpäin, mutta toisaalta tekisi mieli viihdyttää itseään vitkastellen ja viipyillen tunnelmissa... Kun sitten koko kahdeksan ja puolisataa sivuinen järkäle on loppuun asti tajuiltu, sitä väkisinkin you tubeen hakusanoja... ja löytyyhän niitä. vanhempia ja tuoreempia. Siinä vanhassa elokuvaversiossa on yks paha moka. Se finaali, valasta vastaan kamppailu, ei mene niinku kirjassa. Mutta kyseinen Moby Dick -filmatisointi avaa jännällä tavalla Stanley Kubrikin Tohtori Outolempi -elokuvaa. Siinä missä Pequod-aluksen kapteeni Ahab elokuvan lopussa surffaa harppuunoimallaan kaskelottijätillä riehakkaasti kättään heilauttaen, siinä Outolempi-elokuvan ydinpommikoneessa pommin irrottanut ja sen pudotessa jytkyn päälle ratsastamaan jäänyt cowboy-sotamies heiluttaa villisti stetsoniaan: varma tuho edessä, mutta antaa mennä vaan! Tällaset elokuvissa käytetyt lajityypin sisäiset viittaukset lisäävät kiistatta elokuvan arvoa. Länsimaiselle elämäntavalle ja kulttuurille ominainen "antaamennä-meininki" lienee just se juttu, jonka kritisoimisen ja kyseenalaistamisen ansiosta Moby Duck -romaani nousi vajaa sata vuotta julkaisemisensa jälkeen kunniaan ja maineeseen - ja ajan myötä klassikoksi. Julkaisun aikaan, vuonna 1851, se hautautui buumiksi nousseen villin lännen kirjallisuuden alle... haha. tuo moby "duck" oli ihan tahaton lyöntivirne.

Oikeastaan, nyt kun tarkemmin ajattelen, tuo otsikko kuvaa kyllä molempia kirjoja. Tämä voi tuntua imartelelulta Baby Janea kohtaan, mutta ei niin, etteikö urbaani dekadenssi ilmennä ihmisen sisäistä petoa, joka riittävällä valvomisella, lääkkeiden ja viinan sekakäytöllä plus ketjupoltolla vapautuu usein verisinkin seurauksin.

Nonnih, tulipa taas tekstiä pyyhkästyä. Sanottakoon näin: Viisas ei näistä mieltänsä pahoita, korkeintaan kevyesti hymähtää: tyhmää... en viiti korjata mitään... ok, no pikkusen korjasin... ssiis hitto! kolmatta kertaa en kyllä mitään korjaa enään... kirjotan uuden jutun.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Fingerpori 4 ja 5

Jotkut lukevat sanomalehdistä vain sarjakuvat, lapsuusvuosien jälkeen minä karttelin sarjakuvasivuja. Sarjakuvat olivat tylsiä ja liian samanlaisia. Sitten Hesarissa alettiin julkaista Pertti Jarlan Fingerporia. Yhtäkkiä sarjakuvasivut alkoivat taas kiinnostaa.

Talouteemme oli ilmestynyt Fingerpori-kirjasarjan nelos- ja vitososat (nelososa taitaa tosin olla Jmin). Ne osoittautuivat yhtä laadukkaiksi kuin sarjan aiemmat julkaisut.
 Eikä laadukas-sanan käyttö Fingerporin yhteydessä ole sarkasmia. Fingerpori on tasokas sarjakuva. Jep, siinä on roimasti alapäähuumoria ja kosolti eritteistä vitsailua, mutta Jarla tekee huonoista vitseistä älykkäitä käyttämällä hyväksi suomen kieltä. Kielemme rikkaus pääsee oikeuksiin Fingerporissa, jossa vitsit perustuvat sanojen monimerkityksellisyyksiin. Aika usein minulle käy niin, etten heti ymmärrä sarjakuvissa esiintyviä vitsejä. Joskus sanonnat ovat niin tuttuja, etten pysty heti näkemään niissä muita merkityksiä. Tällä tavoin minä ja muut ei-niin-nokkelat lukijat saavat mukavasti haastetta Fingerporista.

Se, että Jarla ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, vain lisää Fingerporin erinomaisuutta.
 Jarla osaa tehdä myös parodiaa muista sarjakuvista.
 Kerrankin joku osaa käyttää hyväkseen kristinuskosta löytyvät huumorinainekset. Ja tämän Jarla tekee tyylillä, eikä hänen uskontoon liittyvillä vitseillä ole mitään tekemistä herjauksen kanssa. Ihmiset ovat joskus turhan herkkänahkaisia.




torstai 1. maaliskuuta 2012

Baby Jane

Baby Jane on järjestyksessä Sofi Oksasen toinen kirja. Kuten epäilin, kirja oli helposti nieltävissä. Oksanen kirjoittaa niin vaivattomasti, että lukijan ei tarvitse kauaa hänen sanojaan pureskella.

Baby Jane kertoo lesboista, jotka sairastavat masennusta ja paniikkihäiriötä. Kirja kurkistaa Helsingin lesbopiireihin selvittäen lesbojen välistä hierarkiaa. Lesbojen pieni populaatio ajaa väistämättä arvojärjestyksen muotoutumiseen. Tilanne on kuin suoraan savannilta, jossa leijona on pääjehu ja hyeena alimmalla pallilla. Kaikki tuntevat toisensa, mikä tarkoittaa, että kaikki ovat seurustelleet kaikkien kanssa. Ja, että jos lesbo ajautuu heteropaikkoihin, joissa sattumalta on joku toinenkin lesbo, syntyy vaivaannuttavia tilanteita ihmettelevine katseineen.

Mielisairautta aluksi sivutaan ja keskivaiheilla se muodostuu pääteemaksi. Oksanen ottaa kantaa Suomen terveydenhoitojärjestelmään, koska ihminen pyritään hoitamaan aina ensisijaisesti lääkkeillä, jotka eivät kuitenkaan vie ongelmaa pois.

Baby Jane oli kirjana ok, ei niin vaikuttava kuin Puhdistus, mutta ihan hyvä. Se herätti ajatuksia, ja avasi uusia näkökulmia asioihin, jotka minulle ovat vieraita. Täten kirja saavutti tehtävänsä (minulla on kirjoille aina tehtäviä, joista vaikutus on yksi).

tiistai 21. helmikuuta 2012

Lukuhaaveita

Koska tällä hetkellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta syventyä kaunokirjallisuuteen, tyydyn vain suunnittelemaan, mitä kirjoja luen sitten, kun tenttikirjat viettävät kesälomaa (en pysty samaan, mihin superlukija Giljain, joka ehtii lukea sekä koulukirjoja että fiktiota samaan aikaan. Olen hiton hidas lukija, valitettavasti).

Olen ihastunut eitsbiioun tv-sarjaan Valtaistuinpeli, jota ei ole Ylellä jaksettu suomentaa, vaan se pyörii kakkosella nimellä Game Of Thrones. Sarja perustuu George R.R. Martinin fantasiakirjasarjaan Tulen ja jään laulu Kesähaaveissani pyörii vahvasti tuon kirjasarjan lukeminen aina viidenteen kirjaan saakka. Sen enempää kirjoja ei toistaiseksi ole vielä ilmestynyt.

Lukusuunnitelmani jatkuvat hämmästyttävän nykykirjallisuuspainotteisina. Mielestäni kun maailman parhaat kirjat on jo kirjoitettu.

Mutta se ei silti tarkoita, etteikö mielenkiintoisia kirjoja voisi vielä markkinoille putkahdella. Esimerkiksi Katja Ketun Kätilö vaikuttaa kritiikkien ja juonensa perusteella tutustumisen arvoiselta. Suomalainen historiallinen romaani, niistähän minä pidän (tai ainakin Waltarin historiallisista romaaneista pidän).

Jari Tervon Layla on jo useamman kuukauden ajan kuulunut tuleviin lukusuunnitelmiini. Piti joululomalla se lukemani, vaan vierähti aika hieman turhan sukkelaan. Kesällä kokeilen uudestaan (ellei kaikki aikani mene Tulen ja jään laulun kanssa).

Muita lukuhaaveita:
Turms, kuolematon (kun kerran Waltaria rakastan, niin eiköhän olisi jo aika tämäkin selättää)
Alastalon salissa (kerran aloitettu ja jäi kesken, seuraavalla kerralla sinnittelen loppuun saakka)
Don Quijote (vaikka se on varmasti tosi kummallinen ja raskas, luulen, ja tylsä..)
Baby Jane (senhän voisi lukaista tässä lähiaikoina, luultavasti ei vie paljon aikaa, koska Oksasen kirjat ovat osoittautuneet helppolukuisiksi. Paniikkihäiriöiset lesbot, kuulostaakin mielenkiintoiselta. Paitsi, että kirjastossa se on koko ajan ollut lainassa pitkillä varausjonoilla. We'll see, we'll see..)

 Ja minkäs klassikon tähän vielä pistäisi? Hmm.. jotain Hemingwaylta, koska olen lukenut häneltä yhden kirjan, novellikokoelman Kilimanjaron lumet, ja se oli tylsä kuin mikä. Koska Waltarinkin Pienoisromaanit oli ihan hirveää kaketsua, ajattelin antaa Ernestille mahdollisuuden. Ehkäpä Vanhus ja meri? Tai saa ehdottaa Hemingwayn tuotannosta jotain, mikä ehdottomasti kannattaisi lukea.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Suomen kartanoissa

Signe Brander oli suomalainen valokuvaaja, joka sai 1910-luvulla tehtäväkseen ikuistaa filmille Suomen kartanoita. Suomen kartanoissa-kirjaan on koottu noin 250 Suomen kartanoa, joita Brander kävi kuvaamassa. Kartanot ovat rakennettu aikavälillä 1400-luvun loppu - 1900-luvun alku. Kirjan alussa esitellään itse valokuvaaja ja lyhyesti kartanoiden tutkimuksen historiaa, mutta pääasiassa kirja keskittyy Branderin ottamiin valokuviin. Kartanoista kerrotaan kuvien yhteydessä lyhyesti, omistajasuvut ja rakentamisaika mainitaan.

Esittelen seuraavaksi hieman kirjan kuvitusta. Ensimmäinen kuva on suunnattu Zälle. Kuulostaako tutulta: tapa liimata grafiikanlehtiä seiniin..
 Kartanoiden lisäksi, Branderin kameraan tallentui tavallista arkielämää.
 Tässä vähän tietoa, missä ja milloin kuvausmatkat tapahtuivat.
 Kirja on uskomaton aikamatka sadan vuoden takaiseen Suomeen. Katsokaa nyt tätäkin kuvaa:
 Toivottavasti ette pelkästään ajatelleet:"onneksi ei tarvitse enää heinäseiväsmenetelmällä heinää tehdä." Vaan myös:"onpa mahtavaa, että joku on ikuistanut tämän meille." Tuo lause minulle tuli mieleen useammankin kuin kerran ihastellessani Branderin kuvia. Kun vanha rakennus tuhoutuu, sitä ei saa enää takaisin. Kartanot edustivat yhteiskunnan eriarvoisuutta, eikä minun kartanoita kohtaan tuntemani ihailu ole aatelisten ihailua. Vaan sen kauniin käsityön ihailua, mitä kartanot edustavat. Ajan muotivirtaukset näkyvät kartanoissa, näin ne toimivat ajankuvina. Ne muistuttavat siitä, millaista joskus on ollut.

Osa Branderin kuvaamista kartanoista tuhoutui kuvausten jälkeen joko vahingossa tulipalon seurauksena, sodan pommituksissa tai sitten ne vain purettiin pois uusien rakennusten tieltä, mikä tietysti kirvelee mieltäni suunnattomasti. Vanhaa rakennusperintöä pitää vaalia, ei hävittää! Tästä on tullut minun mottoni!

Kirja oli jaettu eri aihealueisiin. Yllättäen tämän tyylin kartanot viehättivät minua eniten:
 Englantilaistyylinen linna, olen viktoriaanisen ajan kirjani lukenut ja tv-sarjat katsonut, ehkä siksi tämä nin kovasti minua kiehtoo.
 Mitään vikaa ei tässäkään..
 Kirjassa esiteltiin kolme kartanoa, joihin minulle on erityinen suhde. Suomen historian lisäksi kävin kirjaa lukiessani läpi omaa menneisyyttäni, johon liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Allaoleva kuva, niin kaunis kuin se onkin, edustaa minulle niitä huonoja muistoja. Taustalla siintää kaupunki, jossa vietin 1,5 onnetonta vuotta, mutta johon kaupunkina kyllä ihastuin niin, että mielelläni siellä yhä käyn vierailemassa. Muuten, kartano, jonka alueelta kuva on otettu, kuuluu niihin, jotka myöhemmin tuhoutuivat. Tämä taisi mennä tulipalossa.
 Vielä yksi kartano, joka erityisesti ihastutti minua ulkonäöllään.

torstai 2. helmikuuta 2012

Kolme kirjaa!

Aivan alkajaisiksi kehaistava, että on merkkitapahtuma jos/kun saan kirjan luetuksi.

Nyt on, kiitos lievän flunssantapaisen, näin on päässyt käymään. Vieläpä kolminkertaisesti. Ei niin, etteikö kylmillä keleilläkin ole tähän osuutensa. Tai siis siihen flunssaan...

Mainitsen muutamalla sanalla jokaisesta kirjasta. Mennään vaikkapa julkaisemisjärjestyksessä:

*Antti Tuuri: "Rata" (otava 2010)
Näille pakkaskeleille erityisen maukas lukukokemus. Jos pakkaset vielä jatkuu, kannattaa jostain kaivaa esille H. Siilasvuon "Suomussalmen taistelut" -talvisotakuvaus. Kylmää piisaa, mutta suomalainen korpisoturi on tehokas. Tuurin kirjassa kerrotaan yli tuhannen miehen ja yli kahden sadan hevosen reissusta umpihankeen sinne... Muurmannin radalle... ja takaisin. Pakkasta on kymmeniä asteita, leudoimmillaankin vähintään pari - kolmekymmentä astetta miinuksella. Tuuria kehutaan toteavan tekstin mestariksi. Tästä syystä olen joskus muistaakseni pitänyt Tuuria inhokkina: Kunnon lörpöttely piristää päivää, tollaset kuivannihkeät insinöörit on ikäviä ja tylsiä... Mutta nyt kyllä tykkäsin: Tarina etenee. Kaikki tapahtuu niin kuin pitää. Tässä on nyt miehet asialla. On annettu tehtävä, mennään ja tehdään se. Tämänpäiväisillä pakkasilla (kireimmillään n. miinus 32*C) ymmärrän kerrospukeutumisen tärkeyden: eikun villapaitoja ja housuja, pipoja ja sukkia, rukkasia ja lapasia päälle-päälle-päällekkäin! Ihmettelen suuresti, miten miehet ovat voineet tollasen rankemman luokan korpivaelluksen kestää. Kirjan kertojahenkilö mainitsee lisävarusteina olleen ainoastaan yksi villapaita. Eikä tulia saanu tehä. Edes silloin, kun radan läheisyydessä yövyttiin "lumikuopassa". Tähän haluaisin lisävalaistusta. Oliko Suomen armeijalla jonkinlaisia ohjeita lumikuopassa yöpymiseen. Vois aatella, että jos öysätään maaperä lumista puhtaaks, mätetään puolen metrin kerros havuja, tehhään puunrungoista ja riukutavarasta seinät ja "katto", jonka päälle mätetään taas reippaanpuoleisesti havuja ja vähintään puolen metrin kerros lunta, että siellä vois hikeen hiihtänyt joukko-osasto, komppania, varuskunta, prikaati, armeijakunta tms. värjötellä yön yli miinus neljänkympin keleillä, mutta ainoastaa siinä tapauksessa, jos otetaan hevoset samaan katokseen - tarpeeks hengittäjiä, eikö lie lämpöä kehity. Veikkaanpa vain, että jos nykyajan goretex-porukkaa vietäis niihin oloihin niillä varusteilla, niin eiköpä aamuhämärissä keräiltäs kylmiä ukkoja lumikuoppien paikkeilta. Tottapa kun isommalla porukalla lähetään reissuun, mukaan on kätevä ottaa erinomainen lämmönlähde, luomua suoraan agraarisuomen tuohivirsumaisemista: lantapatteri...

Mutta yleisariviona Tuurin kirjasta vielä: Se, että kirja imaisi/tempas mukaansa niin, että oli pakko lukea yhellä kertaa, on merkki siitä, että se on ok.

Samaa ei voi sanoa kahdesta muusta kirjasta.

*Markku Into: "Outo kumi" (Sammakko, 2009)
Sain tän lahjaks vajaa kaksi vuotta sitten. Koko tuon ajan kirja on seikkaillut "yöpöydilläni", joita ovat erikorkuiset pahvilaatikot sekä kelloradiota kannatteleva kirppislöytö (?) - nelijalka mallia 70 -luvun sohvakalusto...

Aiemmin mainitsemani flunssahuilin huumassa kahlasin - tuurin menestyksekkäästi loppuun lehteiltyäni - tämänkin finaaliin. Mitä muistan? En yhtikkä mittään. Tiedän, että M.A. Nummisen ohella Markku Into on yksi suomalaisen undergroud-liikkeen näkyvimpiä hahmoja. Kirjan kansilehdessä miestä luonnehditaan sanalla "legenda". M.A. on takuuuvarpilla legenda, mutta että tää Into... tjaah... no ehkä ei... Jos "Outo kumi"-kirjan perusteella pitää määrittää käsitteen underground suunta ja tehtävä, menisi se ehkä näin: "Annetaan kirjalle jokin eriskummallinen nimi, vaikka "outo kumi", joka herättää potentiaalisen lukijan uteliaisuuden. Sitten kirjoitetaan puutaheinää sanahelinää, sanarieskaa, reiskahelinää, kahelimölinää... niitänäitä kumipäitä... tajunnanviraabeliä virvelivibrafoonia monofoonia pajunköyttä napahöynät kalkki ja öylät yhtään lyttäään pyttipannukkaa ootkos pannuk kannun nunnukan kanukan katan ja pultin kaa... ja lopulta päätetään koko sekamelkse otsikon mukaisesti sanoihin "outo kumina", niin sitä on underground. Ei vielä siinä vaiheessa, kun joku ostaa kirjan, vaan siinä kun joku lukee sen. Sanoisko, että raskasta tajuiltavaa. kuin kirjahyllyllinen runoteoksia mätkästyntä puoleentoista sataan romaanisivuun.

Jos Tuuri on toteava, Into kyllä... lörpöttelee. Mutta, taidan olla jo liian iäkäs näihin u-juttuihin, lörpöttely ei oikein justasa nyti nappase meikäläiseen.

Ja vihdoin kolmas kirja:
Nick Cave: "Kun aasintamma näki herran enkelin" (Like 2009 - alkuperäisteos julkaistu 1989)

Olen saanu tän lahjaks reilu vuosi sitten. Tää on lörpöttelyä/tyhjänpaisuttelua amerikkalaiseen tapaan, vaikka kirjailija onkin aussi syntyjään. Rimpuilin tämänkin kirjan loppuun flunssatoipilaana. En nyt oikein tiijä, mitä sanoa. Ehkä on ihan sama, mitä tähän kirjotan, kukaan kumminkaan lue. Jos haluaa tietää tästä tarinasta yhtikkään mittään, parempi lukea itse. Takakannen sitaateissa Hannu Waarala kehaisee kirjaa postmoderniksi. Silloin kun tuo viheliäinen sana vapautetaan, on syytä poistaa varmistin... ampuminen voi alkaa milloin tahansa. Toinen siteerattu kriitikko kehaisee kirjassa olevan "...Raamatun herkkyyttä, valoa ja kauneutta...". Aivan varmasti niin onkin, mutta mitä kirjan loppusivuilta - ne aivan äskettäin lukeneena - muistan, kirja on täynnä ahdistusta, epätoivoa, inhoa, oksetusta ja kaikkea saatanallista sköndää, että sellaisen etsijälle voin sanoa: limaisesti suosittelen. Wikipediassa kehutaan tätä Nick Cavea maineikkaaksi populaarimuusikoksi, mutta visiitti joutuupin suunnalla ei ainakaan meikäläistä vakuuttanu. En ole niin utelias, että tätä Cavea tän enempää kaveeraisin, tää jäi kyllä tähän yhteen teokseen.

Olen väärässä. Aivan varmasti olen väärässä. Ja jos joku sattuu lukemaan edellisen purkaukseni ja tämän tunnustuksen ja hörähtää voitonriemuisen pilkallisesti, onnittelen: Nauru osui ja sattuu ikävästi. Muistelen kouluajoilta kun meille pakkoluetetiin maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Ettei vain kirjan nimi ollu "Helmi". Niin vissiin, maailmankirjallisuuden Helmi. En pitänyt kirjasta. Sen kuvaamat maisema ja tapahtumat pistivät pienen ihmisen mielen vitutuksen tilaan, miljöö oli ja henkinen ahtaus oli kuin kidutetun saatanan epätoivoista tuskaa. Mutta piti lukea kun oli pakko. Ja kirjailija oli ja on yksi merkittävimpiä... joku varmaan tietää. Ihan pyörii tuossa kielenkärellä... ässällä se alkaa. Ettei vain Steinbeck? Ja jos jossain, niin siinä että John Steinbeck on vittumainen ja paska kirjailija, myönnän oleeni väärässä. Niin varmaan olen tän Nick Cavenkin suhteen. Tuleva nobelvoittaja. Ja se on tasan näin. Saletisti natsaa.

Kirjoitin tän kaiken aika äkkiä, ehkä joskus stiliseeraan, todnäk en.