keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Loppukesän saldoa II

En muistanut ihan kaikkia tuohon ensimmäiseen raportoida. Jatkan siis tässä.

Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri. Kertoo Kentiläisestä kylästä, jossa sattuu vaikuttamaan herra Darwin, joka on julkaissut kirjan, joka joidenkin mielestä nuljauttaa jumalan sijaltaan. Mielenkiintoista kerrontakokeilua, jossa kerronta on jatkuvaa puhetta tai ajatusta. Kertoja vaihtelee yksilöiden ja yhteisön välillä. Ilmeisesti tarkoituksena kuvata yhteisön painetta yksilön harteilla. Jännä, ei erityinen.

Miika Nousiainen Maaninkavaara. Ahdistava tarina siitä, miten vanhempi käyttää lastaan omien unelmiensa välikappaleena. Samalla kuvausta pikkuisen Huojuvaa taloa lievemmästä perhehelvetistä. Aika paljon kestävyysjuoksua. Ahdistava, ei huvittava, kuten takakansitekstissä väitetään. Nousiainen tuntuu hallitsevan tällaiset ahdista sosiopaattikuvaukset.

Seppo Konttinen Suomalainen ruokalasku. Entinen Ylen vasemmistolainen taloustoimittaja väittää lukeneensa tuhansia sivuja tutkimuksia Suomalaisen ruokaketjun osista. Kuitenkin kirjassa tyytyy toistelemaan kansantaloustieteen peruskurssin lausetta Oligopoli johtaa hintojen kohoamiseen. Täytteenä on referoitu kaupan ja keskeisten elintarviketeollisuusyritysten historia viimeisiltä sadalta vuodelta ja muistetaan haukkua maataloustukia. Konttisen mukaan ruoka pitäisi Suomeen tuoda edullisemmista tuotanto-oloista, mutta hän unohtaa, että valtaosan suomalaisista olisi taloudellisesti edullisinta asua jossain ihan muualla kuin Suomessa.

Ennen Katto-kassista luimme Tyynen kanssa Liisan Ihmemaassa, joka on ihan upea kirja.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Loppukesän saldoa

Olen vähän heikosti kerinnyt Nuharupeen raportoimaan lukemisiani viimeaikoina. Saldona seuraavaa:
Maailman paras kattokassinen. Kokoelmakirja Astrid Lindgrenin Kattokassiskirjoista tuotti lukijalle lähinnä pahaa mieltä. Se kassinen on todella epäreilu kaveri pikkuveljelle.

Sen sijaan Ronja Ryövärintytär, joka oli seuraavan Tyynen iltasatukirjana on aivan ihastuttava. Kuinka lasten ystävyys kantaa yli vanhempien vastustuksen ja siloittaa lopulta tiet jopa isien firmojen fuusioitumiseen. Lindgrenin satumaailma kakkiaisineen, pöthiittiseen ja ajattaroineen on kaiken kaikkiaan ihastuttava.

Vähän samaa sarjaa oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, jossa ihastuttavat lurjukset pummaavat viiniä ja pyrkivät parittamaan paikallista biologia bordellin uuden asukkaan kanssa. Itse en juuri perustanut Ystävyyden talosta, mutta tämä teos onnistui kutittamaan jotain oikeaa kohtaa. On käsittämätöntä miten lumoavasti Steinbeck näitä renttujaan pystyy kuvaamaan.

Jotain ihan muuta tarjosi Siri Hustvedin Amerikkalainen Elegia, jonka tapahtumat keskittyivät Hustvedilta tuttuun tapaan terapiassa kulkevien ihmisten sisäiseen ja väliseen elämään. Kirjaan toivat kuitenkin ryhtiä Hustvedin isän päiväkirjoista lainatut tosielämän tapahtumat ja kirjan vahvuus olikin sen vahva sidos menneisyyteen ja upea elämän tuntu. Hustved on kirjoittajana lumoava taituri.

Luin myös toisen Hustvedin kirjan nimeltä Lumous. Tämäkin kirja kertoo Norjalaissiirtolaisten jälkeläisistä amerikassa. Tapahtumapaikkana ja aikana on muutaman vuosikymmenen takainen menneisyys pienehkössä amerikkalaiskaupungissa. Tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta siitä liikaa ja silti kirjan juoni ei kerro siitä yhtään mitään. Upea, satumainen, lumoava.

En ole tainnut Lentsukokemustanikaan tänne raportoida. Suoraan sanottuna en kirjaa lukemisen jälkeen arvosta kovin korkealle Veikko Huovisen teosten joukossa. Jotenkin eivät tapahtumat ja tarina olleet tasapainossa. Lähtökohtahan nyt kuitenkin oli herkullinen ja Huovisen ihmiskuvaus kantoi pitkälle. Vaillinainen kuva tästä kuitenkin jäi.

Ja luimmehan Tyynen kanssa myös Roald Dahlin Ison kiltin jätin, joka täyttää enimmät satukirjalle asetettavat vaatimukset. Dahl pystyy kertomaan sadun lapsia syövistä jättiläisista ilman, että se kuormittaa lukijaa tai kuulijaa kauhulla liikaa.

Sain myös luettua vihdoin loppuun Punaisen viivan, joka tuntui huimaavan ajankohtaiselta näin perussuomalaisten aikakaudella. Kuinka kaussa onkaan SDP etääntynyt populistisista juuristaan ja nykyinen vakuuksiin hirttäytyminen on aika vähäistä verrattuna siihen, että luvataan maaseudun näĺkää näkevälle kurjalistolle, että enää ei tarvitse nälkää nähdä eikä palella ja rahat ja maat jaetaan punaisen viivan vetämisen jälkeen tasan kaikkien kesken. Oman mausteensa antaa Kiannon kuvaus Korpiloukon asukkaiden elämästä ja kohtaloista. Kirja on siis kuvaus kurjuudesta ja populismista. Että jossain kontekstissa Putkinotkonkin elämä voi näyttää hyvinvoivalta ja yltäkylläiseltä.

Jumalan sana

Hotakaisen uusin jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Jos ihmisen osassa kirjailija osti pienyrittäjän elämän ja keksi siihen haluamansa lisäykset, on jumalan sanassa vuorineuvoksen elämää tallennettu hänen pojalleen ja autonkuljettajalleen kuunneltavaksi c-kasetilta. Noh tuo ei nyt kovin merkittävä yhtymäkohta ole. Sen sijaan molemmat kirjat ovat puheenvuoro talouden ja yhteiskunnan muutoksesta Kekkosen ajoista tähän päivään.

Jumalan sanan tapahtumat sijoittuvat pääosin autoon yhden vuorokauden ajalle, mutta samalla Hotakainen kuvaa vaihtelevia ahneuden muotoja, joita kirjan päähenkilö, toimitusjohtaja pääsee todistamaan. Ahneutta harjoittavat autonkuljettaja, hänen tyttärensä, eräs satunnainen ohikulkija, ohittavien autojen kuljettajat, päähenkilön isä, TV-toimittaja ja ohjaaja sekä koko muu yhteiskunta.

Hyvä kirja, suosittelen. Hotakainen kypsyy kuin grillimakkara. Hyvää kylmänäkin, mutta näin paistamisen edetessä maku tuntuu pääsevän entisestään oikeuksiinsa.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Tessin tarina

Minusta tuntuu tosi pahalta. Olen masennuksen syövereissä. Tunnelin päässä ei näy valoa, ympärilläni on vain pimeyttä. Elämä on epäoikeudenmukaista, se on yhtä kärsimystä.

Niin. Luin Thomas Hardyn Tessin tarinan.

Tess Durbeyfield on 16-vuotias tyttö, jonka isä on tyhmänpuoleinen ja äiti hieman tunteeton. Perhe on hyvin köyhä, suurimmaksi osaksi isän laiskuudesta johtuen. Paikallinen pappi kertoo Tessin isälle, että perhe kuuluu vuosikymmeniä sitten sammuneeseen D'Urbervillen aatelissukuun. Tästä Tessin vanhemmat riemastuvat kovin. Tieto kihahtaa Tessin isän päähän. Jotakin on tehtävä, hehän ovat siniverisiä.

Sattumusten kautta Tess on se, joka joutuu kärsimään perhettä kohdanneesta yllättävästä arvonnoususta. Paikkakunnalle on jokin aika sitten muuttanut perhe, joka käyttää nimeä D'Urberville. He eivät ole oikeita D'Urbervillejä, vaan ovat rikastuessaan ottaneet nimen käyttöönsä, jotta heitä luultaisiin aatelisiksi. Tessin perhe ei kuitenkaan tiedä heidän vilpistään, vaan luulee heitä sukulaisiksi. Tämän sukulaisuuden turvin Tess lähetetään kartanoon piiaksi.

Käy niin, että kartanon nuori isäntä, Alexander, ihastuu Tessiin, joka vihaa miestä. Alexander raiskaa Tessin, joka joutuu kantamaan tästä tapahtumasta aiheutunutta syyllisyyttä mukanaan koko loppuelämänsä.

Tessin tarina on raastavaa luettavaa. Jos miehellä on ollut suhteita ennen avioliittoa, se annetaan anteeksi. Jos nainen on raiskattu, se on hänen oma syynsä. Anteeksiantamatonta. Nainen kuuluu raiskaajalleen, vaikka olisikin mennyt naimisiin jonkun muun kanssa.

Hardy kritisoi viktoriaanisen aikakauden tiukkaa moraalia, joka alistaa naista ja vähättelee miesten syntejä. Tessin mies, Angel, matkustaa Brasiliaan karkuun avioliittoaan, jonka kokee olevan väärin perustein solmittu. Brasiliassa, kaukana kotoa, hän ymmärtää brittiläisen yhteiskunnan siveyssääntöjen mielettömyyden.

Ensimmäisen kerran tutustuin Tessin tarinaan Roman Polanskin elokuvan (vuodelta 1979) muodossa noin kymmenisen vuotta sitten. Jo silloin mietin, että uskaltaisinkohan lukea kirjan, mutta tarina oli niin surullinen, etten sitten tohtinutkaan. Elokuva itsessään ei kuulu Polanskin parhaimpiin tuotoksiin. Itse asiassa melko keskitasoa.
Sen sijaan BBC:n vuoden 2008 minisarja, Tess of the D'Urbervilles, onnistuu tehtävässään huomattavasti Polanskia paremmin.

 Tessin tarina löytyy myös LibriVoxista.