maanantai 23. elokuuta 2010

Lampaansyöjät

Vihjailin edellisessä jutussani, että klassikko on työn alla. Klassikolla tarkoitin Veikko Huovisen Lampaansyöjiä (1971), joka oli kyllä kerrassaan mainio. Kirja oli ainoa, jonka viime kesän kirjamessuilta ostin, mutta laatu korvaa määrän. Ja jo nyt sain sen luettua. Heh, keväällä ei vain ollut lukuinto päällä. Toisin kuin nyt.

Lampaansyöjät kertoo kahdesta miehestä, Sepestä ja Valtterista, jotka lähtevät tien päälle lampaan lihan himossa. Lampaita kun on nykyään niin kovin vähän ja lihaa, niin hyvää kuin onkin, vaikeasti saatavilla. Sepe ja Valtteri tappavat lampaat itse, samoin sujuu teurastus. Tilalliselle lähetetään 150 markkaa korvaukseksi. Lampaansyönnin ohessa miehet käyvät hillittömiä keskusteluja politiikasta, Peyton Placesta ja tietysti naisista. Huovisen kieli on jotain niin käsittämättömän hulvatonta, että täytyy taas todeta, ettei hänen kaltaistaan tarinoitsijaa enää koskaan tule olemaan. Härskit vertauskuvat (tytön nännit pullottivat kuin puolikkaat prinssinakit) pistivät välillä vatsalihakset koetukselle.

Ei kai tässä muuta voi todeta kuin, että aika hauskoja veijareita nuo Sepe ja Valtteri, Bachelor of Applied Science.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Kirjallisuudesta

Yrittäessäni löytää omia opiskelutunnuksia, satuin löytämään Jyväskylän yliopiston sivulta kirjallisuuden oppiaineen ensi vuoden opetussuunnitelman. Riemukseni huomasin, että tähän opetussuunnitelmaan oli sisällytetty kaikki kirjatenttien materiaalivaatimukset, joihin kuului niin oppikirjoja kuin kaunokirjallisia teoksia. Jos joku meistä Nuharuven lukijoista kokee edes pientä epävarmuutta oman luonteensa humanistisista perusarvoista, voi tätä kalvavaa tuskaa lieventää joko kahlaamalla läpi tätä megalomaanisen huikeaa mammuttiproosaa tai toteamalla, että on suuren osan mainituista kirjoista sattunut jo lukemaan.


KALEVALA
KANTELETAR

RUNEBERG: Vänrikki Stoolin tarinat
Nummisuutarit
Seitsemän veljestä
Kanervala
Aho: Rautatie, Juha
Canth: Köyhää kansaa, Anna Liisa
Järnefelt: Isänmaa
Jotuni: Arkielämää
Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
Lehtonen: Putkinotko
Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Sillanpää: Nuorena nukkunut
Leino: Helkavirsiä I
Hellaakoskji: Jääpeili

Homeros: Odysseia
Sofokles: Kuningas Oidipus
Dante: Jumalainen näytelmä
Boccaccio: Decamerone
Shakespeare: Hamlet, Sonetteja
Cervantes: Don Quijote
Moliére: Saituri
Swift: Gulliverin retket
Voltaire: Candide
Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Poe: Korppi ja kultakuoriainen

Tolstoi: Anna Karenina
Flaubert: Rouva Bovary
Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Joyce: Dublinilaisia
Hesse: Arosusi
Kafka: Oikeusjuttu
Camus: Sivullinen

Pekkanen: Tehtaan varjossa
Sillanpää: Miehen tie
Viita: Moreeni
Linna: Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla
Meri: Manillaköysi
Tapio: Aapo Heiskasen viikatetanssi
Rintala: Pojat
Vartio: Hänen olivat linnut
Salama: Juhannustanssi
Mukka: Maa on syntinen laulu
Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset
Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
Tuuri: Pohjanmaa
Kauranen: Sonja O. kävi täällä
Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Pakkala: Pikku ihmisiä
Jotuni: Tyttö ruusutarhassa
Haanpää: Heta Rahko korkeassa iässä
Hyry: Kertomus
Meri: Leiri
Seppälä: Suuret kertomukset

Wecksell: Daniel Hjort
Linnankoski: Ikuinen taistelu
Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Wuolijoki: Niskavuoren Heta
Manner: Poltettu oranssi
Haavikko: Agricola ja kettu
Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma
Mannerkorpi: Avain
Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Lundán: Tarpeettomia ihmisiä
Ruohonen: Kuningatar K
Turkka: Osta pientä ihmistä
Oksanen: Puhdistus

Fielding: Tom Jones
Goethe: Wahlverwandtschaften
Stendhal: Le rouge et le noir
Balzac: La cousine bette
Dickens: The pickwick papers, Hard times
Eliot: The mill on the floss, Middlemarch
Melville: Moby Dick
Mann: Buddenbrooks, Der Zauberberg
Woolf: Mrs. Dalloway
Robbe-Grillet: Dans le labyrinthe
Le Clézio: Onitsha
Simon: Les Georgigues
Eco: Il nome della rosa

Maupassant: Boule de suif ja Horla
Mann: Tonio kröger, Der Tod in Venedig
Kafka: Das Urteil, Die Verwandlung
Conrad: The Heart of darkness
Blixeb: The deluge at Nordeney
Hemingway: The Killers, The old man and the sea

perjantai 20. elokuuta 2010

Oliver Twist

Charles Dickensin Oliver Twist kertoo nimensä mukaisesti Oliver Twist-nimisestä 12-vuotiaasta pojasta, jonka äiti kuolee synnytykseen, ja Oliver viedään orpokotiin. Oliver joutuu koko lapsuutensa näkemään nälkää ja kurjuutta. Hän pakenee kovaa kohtelua Lontooseen, jossa pahisjuutalainen (jos kirja olisi ilmestynyt nykyään, Dickensiä olisi syytetty antisemitismista) kaappaa hänet rikollisliigansa jäseneksi. Sattumuksien kautta Oliver ajautuu hyvien ihmisten pariin. Kirja loppuu onnellisesti, kaiken kurjuuden jälkeen se on ilmiselvää, ja lopussa paha tietysti saa palkkansa ja hyvistä ihmisistä paljastuu jotain vielä parempaa.

Oliver Twist ilmestyi vuonna 1838 ja oli varmasti aikoinaan kuuminta hottia yhteiskunnallisen kannanottavuutensa vuoksi. Kirjassa käy hyvin selväksi, minkälainen osa oli orvolla lapsella: jos ei kuollut jo orpokodissa aliravitsemukseen, kuolo korjasi viimeistään nuoruusiällä, kun köyhä oli ajautunut puutteen vuoksi rikolliselle tielle ja kiinni jäätyään kohdannut hirsipuun.

Oliver Twist on toiminut monelle kirjailijalle inspiraation lähteenä. Ainakin Anni Swan on hyödyntänyt Dickensin ryysyistä rikkauksiin-tarinaa jopa niin paljon, että Pauli on koditon on melkein suora plagiaatti Twististä. Samoja aineksia myös Ollin oppivuodet- ja Tottisalmen perillinen-kirjoissa.

Lukukokemuksena Oliver Twist oli vähän tylsä. Juonen kannalta epäolennaisia pikkujaaritelmia oli siellä sun täällä. Herroja ja rouvia piisasi, ei kylläkään ihan siinä luokassa kuin Tolstoilla, ja onneksi suurimmalla osalla oli vain yksi puhuttelunimi (toisin kuin venäläisissä kirjoissa). Sai silti koko ajan olla skarppina, että kuka on kuka, varsinkin, kun tarina poukkoili kappaleesta toiseen eri paikoissa ja eri henkilöissä. Viimeiset sata sivua olivat miellyttävintä antia, kun äksön varsinaisesti alkoi. Mutta toisin kuin Dickensillä, Tolstoilla tilanne pysyy hallinnassa poukkoilevasta kerronnasta ja miljoonista henkilöistä huolimatta.

Meinasin käydä lainaamassa Kolean talon, mutta jaa-a.. Ehkä pidän taukoa Dickensistä. Taidanpa seuraavaksi lukea kirjan, joka on mestariteos (Oliver Twist oli mestariteos 170 vuotta sitten, mutta nyt se tuntui liian raskaalta), mutta jota lukiessa ei tarvitse ponnistella. Kohtapa näette..

torstai 5. elokuuta 2010

Karamazovin veljekset

Nuuskamuikkunen kirjoitti kolmisen vuotta sitten arvion tästä Fjodor Dostojevskin massiivisesta veljesromaanista. En koe tarpeelliseksi lisätä hänen erinomaiseen kuvaukseensa kuin muutaman asian.

Dostojevksin hyvetematiikka tulee kaikista hänen teoksistaan juuri Karamazovin veljeksissä perusteellisimmin käsitellyksi. Tarinalla ei niinkään ole merkitystä, kun 1100-sivuisen teoksen mittavat apo-, dia- ja monologit ohjaavat kertomuksen jatkuvasti pois raiteiltaan kohti Dostojevskin omia käsityksiä moraalin ja uskonnon mahdollisuudesta. Siinä missä Karamazovin veljekset on romaaniksi perin pateettinen ja puiseva, sen historiallinen ja moraalifilosofinen anti on kiinnostava ja elähdyttävä.

Dostojevskilla on paljon sanottavaa 1800-luvun maallistuneesta Venäjästä. Pitkistä, muutaman henkilön välisistä keskusteluista muodostuvat kohtaukset ovat näytelmämäisen rajattuja. Henkilöt eivät ole luonnollisia "ihmishahmoja", vaan eräänlaisia moraalisia arkkityyppejä, joiden avulla Dostojevski kirjoittaa omaa moraalifilosofiaansa. Rinnastaisin hänet Platonin, Kierkegaardin ja Camus'n kaltaisiin kirjailijafilosofeihin, sillä ihmisen olemuksen tarkasteleminen on hänelle luonteeltaan eettistä ja eksistentiaalista. Väittäisinkin, että Dostojevskia voisi pitää ensimmäisenä venäläisenä eksistentialistina.

Karamazovin veljekset on elämän oppikirja. Vertauskuvia etsivä voi toki vaivata päätään Dostojevksin teosten ydinajatuksella, jonka mukaan lopussa odottavat Siperia, petos tai juoppohulluus.

Roy, Waters ja Hornby

No huh huh, en ole yleensä mikään lukupekka, mutta nyt on tullut luettua oikein olan takaan. Olen yleensä sellainen lukija, että sitten kun innostun saatan lukea monia teoksia samalta kirjailijalta peräkkäin tai sitten en lue yhtikäs mitään jos koulukirjoja ei lasketa. Nyt olen innostunut lukemaan, mutta myös monen eri kirjailijan teoksia. 

Otin taannoiselle Euroopan matkalleni mukaan Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan, jotan en varsinaisen matkan aikana saanut luettua kuin 50 sivua. Suomeen palattuani lukaisin kirjan aika nopsaan ja voin sanoa, että pidin, ainakin jonkin verran. Kirja kertoo kahdesta kaksossisaruksesta ja suurimmaksi osaksi heidän lapsuudestaan jossain pienessä intialaiskylässä. Kirjan kerronta pomppii tulevassa, menneessä ja nykyisessä välillä jopa liian levottomasti minun makuuni. Kertomuksia perheen ja Intian historiasta on kuitenkin mielenkiintoista lukea vaikka lopussa perheelle ei käykään niin hyvin. Royn kielenkäyttö on todella taitavaa ja välillä hyvinkin mukaansa tempaavaa, olisin kuitenkin kaivannut vielä sitä jotain, jotta olisin jaksanut keskittyä kirjaan koko olemuksellani. 

Näin kävikin sitten Sarah Watersin teoksen Yövartio kanssa. Giljain on tästä teoksesta luultavasti jotain jo maininnut Nuharuven puolella, joten jätän esittelyt sikseen. Pidin Yövartiosta paljon vaikka sinänsä tarinassa ei ollut hirveästi mitään uutta. Tarinat etenevät vuodesta 1947 vuoden 1944 kautta vuoteen 1941, ja tarinan henkilöiden elämät nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen. Tässä teoksessa aikakikkailu toimii loistavasti verrattuna Royn edelliseen. Mukaan tempautumisen vaara oli myös suurempi. 

Sain tänään luettua viimeisimmän kirjani, joka oli Nick Hornbyn Skeittari. Myös tässä kirjassa aika ei etene kronologisesti vaan kertoja kertoo omasta menneisyydestään, joka sekoittuu hänen omiin nykyisiin kommentteihinsa ja välähdyksiin tulevasta. Miten kummassa onnistuin valitsemaan juuri nämä kolme kirjaa, joissa kaikissa kikkaillaan ajalla? Ehkä se on jotenkin muodikasta nykyään... Joka tapauksessa Skeittari oli ihan ok kirja, ei mitenkään supererikoinen mutta ei myöskään täysin huono. Välillä kertojan puhekielisyys ärsyttää, sillä se ei ole täyttä slangia, mutta ei myöskään täyttä kirjakieltä. Käännöksissä usein piilee se vaara, että puhelikielisyys kuulostaa suomeksi vaan niin teennäiseltä. Hornby on jo vanha pieru, mutta edelleen hän jaksaa kirjoittaa nuorista. Tällä kertaa kyse on nuorista, jotka päätyvät vahingossa teinivanhemmiksi. Siinä sitten pohditaan miten opiskelut ja vauva yms. yhdistetään ja sitä rataa. Mietin vaan miksi Hornby edelleen kirjoittaa nuorista, oliko hänellä itsellään vaikea nuoruus vai ovatko hänen teini-ikäiset lapsensa hankalia? Jostain syystä kertojan elämä vaikuttaa vaan niin teennäiseltä ja kommentit urpoilta, eivätkö nuoret osaa nykyään tehdä mitään muuta kun skeitata? Tai sitten nuoret Englannissa ovat vaan muita nuoria monta kertaa typerämpiä. Niin tai näin, kirjaa oli hauska lukea tällaisena pienenä välipalana hieman raskaampien kirjojen jälkeen, ehkä seuraavaksi pitäisi tarttua johonkin uuvuttavaan 1000 sivuiseen klassikkoon, jolloin hieman kevyempiäkin kirjoja osaisi arvostaa enemmän.

maanantai 2. elokuuta 2010

Kultahattu

Pateliuksen kanssa äsken keskusteltiin kirjoista. Sain osakseni ihmettelyä koskien Nora Robertsin skeidakirjoja. Miksi lukea 7 samanlaista kirjaa, kun yksikin olisi riittänyt? Koska en usko kerrasta? Pateliukselle riitti kuulemma yksi Gossip girl. Heh.

F. Scott Fitzgeraldin kirja ei kai sitten ole skeidaa? No, eihän se ole. Tuo kysymysmerkki lauseen perässä oli pelkkää provosointia. Kultahattu on klassikko, voin sanoa sen vilpittömin mielin.

Kultahattu on hengailukirja samaan tapaan kuin J.D.Salingerin Sieppari ruispellossa tai Mika Waltarin Suuri illusioni. Nuoret aikuiset viettävät aikaa suurkaupungissa vailla suuria murheita, ja kirjoissa on juonta yhtä paljon kuin Sinkkuelämää-leffoissa.

Kultahattu sijoittuu 1920-luvun nousukauden New Yorkiin. Kertojana on kolmekymppinen pörssimeklari Nick Carraway, jonka naapurissa asuu mystinen Jay Gatsby. Gatsby on ollut rakastunut Nickin pikkuserkkuun, Daisyyn, viisi vuotta. Tuona aikana Daisy on mennyt naimisiin, mutta molemminpuolinen rakkaus on säilynyt. Lopussa tapahtuu ikäviä. Siinäpä kirjan juoni olikin.

Minä koin kirjan sillä viissiin, että se oli tarina rakkaudesta, rahasta ja ylellisestä elämästä ja New Yorkista, joka vaikka aluksi niin mukava onkin, niin ei lopulta olekaan mikään ihmisen turvapesäke. Ja jos pettää, niin huonosti käy.

Äh, siis jos tässä oli jotain rivien välistä symboliikkaa, niin minä en sitä ymmärtänyt. Kirja oli ihan kepeä ja viihdyttävä ja pidin siitä sellaisenaan, mutta mitään syvällisempää en tästä irti saanut.

Veitikka

Veitikka

Taitaa olla yksi yleisimmin käytetyistä hellittelynimistä miehiselle sukupuolielimelle. Humoristin luonteensa perusteella voin kuvitella Veikko Huovisen herkutelleen ajatuksella, kuinka maailman diktaattorien usein vaalimat falliset symbolit kohtaavat tässä nimivalinnassa Havukka-ahon kuoliaaksinaurattajan.

Jokaisen tieteentekijän tulisi lukea tämä kirja, jossa kainuulainen metsänhoitaja pääosin uskottaviin ja luotettaviin lähteisiin nojaten muodostaa Hitleristä yleisen käsityksen vastaisen kuvan, joka lienee täysin linjassa kirjan kertojatutkijan omien premissien kanssa.

Veitikassa Huovinen luo kaksi merkittävää mielikuvitushahmoa: A .Hitlerin ja V. Huovisen. Hitler on tämän Huovisen mukaan maailmanhistorian suurin ilveilijä, silmänkääntäjä ja nenästävetäjä, veitikka.

Oma yleissivistymättömyyteni kirkastui tätä kirjaa lukiessani; en nimittäin osannut lainkaan kuvitella Suomessa, tai koko maailmassa kirjoitetun näin mainioa lukijanvedätyskirjallisuutta; ovathan sitä nyttemmin yritelleet suomalaisessa kirjallisuudessa Hotakainen ja vähän Raittilakin, mutta näin riettaaseen menoon eivät vielä ainakaan kyseisten herrojen vieterit riitä; toivottavasti pääsevät joskus edes lähelle.

Veitikan mukaan eurooppa ansaitsi opetuksen ja sen se totisesti sai, mutta oppikohan kukaan mitään. Tämä kirja on tällä hetkellä, tuloerojen kasvaessa ja äärioikeiston ja -nationalismin nostaessa päätään ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Joudunkohan kertaamaan Joe-sedän tähän perään. Rauhanpiippukin olisi asiaa.

Kiitos Paavo tästä elämyksestä.

Joki virtaa läpi kaupungin

Joki virtaa läpi kaupungin. Antti Tuurin varhaisempi tuotos osoittautui laveammaksi ja ainakin pinnaltaan monisyisemmäksi, kuin herra insinööriproosan viimeaikainen tuotanto.

Tässä teoksessa tuuri kuvaa vaatimattomasti ihmiselämän alusta loppuun saakka kolmen keskushenkilönsä kautta. Vain lapsuus jää käsittelemättä. Sittemminhän Tuuri on laventanut vastaavan käsittelyn kirjasarjoihin, jolloin ajallisia rajoituksia on päässyt höllentämään. Tiiviin, niukan sanonnan ja juonellisen kerronnan ylläpitäminen lienee helpompaa, kun kirjaansa voi mahduttaa sukupolven kerrallaan.

Joki virtaa läpi kaupungin rakentuu kuitenkin edellä kuvatun kerronnallisen ongelmaan tyypillisempään ratkaisuun (niin, modernisteille ...), jolloin keskushenkilöt sijoitetaan samaan aikaan setvimään maailmaa omasta tulokulmastaan.
Kirja sisältää synkkiäkin teemoja, mutta erittäin sujuva kerronta kantaa lukijan läpi raskaistakin kohdista.
Lukukokemus oli antoisa, mutta Tuurin maailmasta saanee kuitenkin paremman kuvan tutustumalla johonkin hänen sarjaansa.