tiistai 29. kesäkuuta 2010

Pieni ystävä

Parjasin Donna Tartin Pieni ystävä-opusta, minkä kerkesin. Loppua kohti kirja kuitenkin muuttui mielenkiintoisemmaksi. Nipistin jopa yöunista puoli tuntia, koska kirja imaisi niin vahvasti mukaansa. Minä en kovin helposti yöuniani lyhennä, joten siitä voi päätellä, ettei kirja ihan skeidaa ollutkaan.

Alun perin tartuin Donna Tartin tuotantoon siitä syystä, että olin nähnyt monissa lehdissä ja sivustoilla ylistystä hänen Jumalat juhlivat öisin-kirjastaan. Moderni klassikko.. ja sen tyylistä juttua. Urkan kirjastossa ko teos oli kuitenkin lainattuna sinä päivänä, kun kirjastoon viimeksi marssin. Olin etsimässä uusia Robertsin viihdyketarinoita, kun samalla hyllyllä silmäni osuivat nimeen Tartt, jolloin muistin, että tuolla tyypillähän se oli se yksi kirja, joka minun piti lukea. Valikoin sitten Pienen ystävän Jumalat juhlivat...ym sijaan.

Pieni ystävä kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, Harrietista, jonka 9-vuotias isoveli löydettiin hirtettynä 12 vuotta sitten. Isoveljen väkivaltainen kuolema sai koko suvun sekaisin. Harrietin äiti ei koskaan toipunut Robinin kuolemasta. Hän ei välittänyt kahdesta tyttärestään niin paljon kuin kuolleesta pojastaan, eikä pystynyt edes peittelemään sitä. Harrietin isoäiti ja isotädit pitivät kaikki Robinia parempana kuin ketään muuta lasta, eivätkä tytöt saaneet niin paljon hyväksyntää ja rakkautta osakseen kuin mitä Robin oli saanut.

Tytärten lapsuus oli turvallinen, mutta myös tunnekylmä. Heitä aina verrattiin kuolleeseen veljeen. Koska Harriet oli koko elämänsä saanut kuulla veljestään, hän oli päättänyt selvittää, kuka veljen murhasi.

Kirjan tapahtumat keskittyvät siihen, kun Harriet seuraa epäillyn tekemisiä. Samalla Pieni ystävä on myös 1970-luvun yhdysvaltalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Tapahtumat sijoittuvat Mississippiin, jossa ollaan vielä rotusorron jälkimainingeissa. Harriet kuuluu perheineen rikkaisiin valkoisiin, hänen epäiltynsä, Danny Rattlif, valkoiseen roskajoukkoon, jotka asuvat asuntovaunuissa ja ovat sekaantuneet huumekauppaan.

Pieni ystävä oli osin aika väkivaltainen, hieman ällöttävä, mutta enimmäkseen kovin surumielinen tarina. Vaikka 3oo ensimmäistä sivua tuntuivat tervanjuonnilta, siitä eteenpäin kirja rullasi ihan kiitettävästi eteenpäin. Hyppäys Nora Robertsista astetta vakavampaaan ja realistisempaan maailmaan otti ilmeisesti aikansa. Kirjan nimi jäi vähän hämärän peittoon. Ilmeisesti Harriet oli pieni ystävä, joka seurasi murhamies Dannya. Tosin pienen ystävän olisi pitänyt silloin olla sitaateissa, koska Danny suorastaan pelkäsi Harrietia, tyttöä, joka jäi hänelle täysin mysteeriksi.

Jeah, huomenna taas kirjastoon. Ah, rakastan kirjoja!!

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Kesälukemishaaste!

Ei ole pitkään aikaan ollut lukuhaasteita, joten katkaistaan kuiva kausi. Ehdotan, että kaikki lukupiiriläiset poimivat parhaiten myyneiden kirjojen listalta sellaisen kirjan, jota ei ole vielä aikaisemmin lukenut. Arvio sitten tietysti Nuharupeen.

Linkki löytyy tästä. Toivottavasti kukaan ei nyt vedä herneitä nenään siitä, että käytän näin epäluotettavaa lähdettä kuin Wikipedia. Eiköhän tuo lista suurin piirtein paikkansa pidä.

Ai niin, ja jos ei kiinnosta lukea vain yhtä kirjaa, niin onhan samalla sivulla lista eniten myyneistä kirjasarjoista.

Itse taidan valita kyseiseltä listalta Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.

Mitäs sanotte haasteesta?

torstai 24. kesäkuuta 2010

Firenzen tumma nainen

Kolmas lukemani Nora Roberts toteuttaa samaa peruskaavaa kuin kaksi edellistäkin: murha, romanssi, hyvännäköinen ja sisimmältään kunnollinen bachelor, joka auttaa pääosahenkilöä, joka on tietysti nainen. Lopuksi koittaa tietysti kosinta kaiken sen hyvän päälle, että roisto on delannut. Tarinan roiston kuolema ei koskaan aiheuta syytettä pääosaparille, vaikka he siihen olisivat osallisia. Ainakin Montana Skyssa tarinan roiston kuolemassa ei ollut kyse itsepuolustuksesta ja tarinan kunnollinen mies olisi joutanut kyllä taposta vankilaan.

Mutta, mutta.. Eivät nämä Robertsin kirjat mitään todellista maailmaa edusta muutenkaan, joten suotta takertua pikkuasioihin.

Firenzen tumma nainen on parempi kuin kuin Enkelten putous, mutta ei todella mikään kaunokirjallisuuden klassikko. Nora Roberts on kirjoittanut yli 100 kirjaa. Ovatko ne kaikki samanlaisia? Koska näiden kolmen perusteella voisin väittää, että tuo sama kaava taitaa toistua joka ikisessä. Ilmeisesti se on kannattanut, koska kirjailija elelee suht mukavasti ja aina uuden kirjan putkahtaessa markkinoille, se menee suoraan myyntilistojen kärkeen.

Nyt kun olen lukenut perättäin kolme aika samanlaista kirjaa, mieleni tekee välillä lukea jotain vähän syvällisempää ja vaikeaselkoisempaa. Jatkan taas Donna Tartin tylsää tekelettä, mutta saattaa olla, että juhannuksen jälkeen eksyn taas Nora Robertsin vaaleanpunaiseen maailmaan. Haluan löytää kirjan, jossa hän rikkoo kaavan! Ja myös lukea romanttista huttua, myönnetään.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Enkelten putous (Aino, lue tämä juttu)

Donna Tartin Pieni ystävä on ainakin 150 ensimmäisen sivun perusteella tylsä kuin ekologian approbatur. Aion kyllä lukea sen vielä loppuun, mutta hyppäsin tässä välillä takaisin Nora Robertsin romanttisiin murhamysteeritarinoihin. Tällä kertaa vuorossa oli Enkelten putous (2006).

Pidin Montana Skysta melkein niin paljon, että olisin alkanut googletella kuvia montanalaisista rancheista ja kalliovuorista (ja niistä komeista karjapaimenista). Suomeksi: melkein koukutuin, ja se olisi tietänyt menoa (kirjoja, joihin olen koukuttunut: TSH, M.Waltarin tuotanto, Pohjantähden alla, Potterit). Mutta Enkelten putous oli kaukana Montana Skyn aidoista ja kiinnostavista henkilöhahmoista. Ja mielenkiintoisesta tarinasta.

Enkelten putous tuntui vasurilla hutaistulta. Liikaa peruskliseitä sitoutumiskammoisesta miehestä ja hysteerisestä naisesta. Päähenkilöt eivät olleet kovinkaan tutustumisenarvoisia. Oikestaan he olivat aika ärsyttäviä. Jos päähenkilöitä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa, koko tarinasta häviää pohja alta. Varsinkin, kun nämä N. Robertsin kirjat perustuvat sille, että lukija pystyy samaistumaan naiseen ja olemaan hänen puolellaan.

Robertsin kirjoissa toistuu aina sama juonikuvio: romanssi, murha, sankarittareen kohdistuva vaino.. ja happy (/häpy) end. Kerrontaan on sujautettu enemmän tai vähemmän kömpelösti kaksiselkäisen pedon temmellystä, josta jo aiemmin kerroin sen, että kirjat olisivat paljon parempia ilman yksityiskohtaisia tulkintoja ko tapahtumasta. Minä haluan näiltä kesäkirjoiltani viatonta romanssia ja edes hieman uskottavan murhamysteerin. En mitään saakelin Emmanuellen kosto-elokuvan käsikirjoitusta. Intiimihetkikuvailuillaan Roberts aliarvioi lukijoitaan. Hänen pitäisi tavata suomalainen kollegansa Anna-Leena Härkönen. Se vasta olisi mielenkiintoinen tapaaminen. Toinen, jolla on selvästi traumoja alapääosastolla (siihenhän hänen kaikki kirjansa perustuvat) ja toinen, joka on kuudestilaukeava vain nähdessään Tumman, Komean ja Pitkän (näin oli kuvailtu Enkelten putouksen miespääosahahmo Brody).

Hohhohoijaa.

Aion kuitenkin jatkaa vielä Robertsin kirjojen lukua. Vain sen takia, että Montana Sky oli kuitenkin ihan ok.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Montana Sky

Veren vimman jälkeen viihdekirjallisuuden lukeminen jatkui Nora Robertsin Perintönä maa ja taivas (1996) - kirjalla.

Aluksi olin ihan innoissani: juuri tällaista olisin halunnut Veren vimmankin olevan! Mielenkiintoisia ihmissuhdekuvioita ja sujuvasti etenevä kerronta. Kunnes mukaan astui liiallinen harlekiiniromaanimaisuus. Tarvitseeko kaikkea kertoa niin yksityiskohtaisesti? Kirja muuttui laatuviihteestä keskinkertaiseksi. Kyllä, Äng, Kolja varmaan tykkäisi juuri tällaisesta iltasadusta.

Montana Sky (haluan käyttää englanninkielistä nimeä, koska suomenkielinen kuulostaa kömpelöltä) jätti kuitenkin lopulta ihan hyvän jälkimaun. Henkilöhahmot olivat tarpeeksi moniulotteisia saadakseen minut kaverikseen, ja maatilalle sijoittuva tarina romansseineen ja murhamysteereineen oli juuri sitä, mitä kaipasin. Täytyy myöntää, että Nora Roberts on hyvä tarinankertoja. Olisin vain kaivannut vähän siveellisyyttä.

Sitten vielä yksi seikka, joka minua kovasti pohditutti: miten kummassa kaikissa kirjoissa, leffoissa tai tv-sarjoissa naapurinpojat ovat aina hullun hyvännäköisiä, kunnollisia ja fiksuja bacheloreja? Miksi todellisuus on kuitenkin toinen? Minä kysyn vaan..

Lainasin lisää robertseja.. että tiedätte, mitä odottaa. Tällä hetkellä menossa kuitenkin Donna Tartin Pieni ystävä, joka, ainakin alun perusteella, on aika samanlaista tyyliä kuin mitä Ian McEwan suosii.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Veren voima

Luin Charlaine Harrisin Veren voima-viihderomaanin yhdessä päivässä läpi. Erittäin helppolukuinen tapaus oli siis kyseessä. Kirja oli ensimmäinen osa Sookie Stackhouse-kirjasarjasta, johon HBO:n tv-sarja True Blood perustuu.
True Blood on kelpo draamaviihdettä, mutta ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella, kirjat, joihin tv-sarja perustuu ovat kovin keskinkertaista huttua. Vähän ihmettelen, miksi kirjat ovat saaneet niin suurta suosiota, että niistä on päätetty tehdä myös telkkarisarja. No, ok, ehkä se johtuu siitä, että kirjoissa on ihan hyvä idea.

Olin odottanut Veren voimalta enemmän. Olinhan seurannut True Bloodia koko kevään ja ajattelin, että henkilöhahmot muuttuisivat tv-sarjan kaksiulotteisista kirjan moniulotteisiksi. Mitä vielä! Tv-sarjassa hahmot olivatkin paljon monisyisempiä kuin kirjassa. Telkkarisarjan sarkastinen huumori ei ollut peräisin kirjasta, vaan käsikirjoittajien kynistä. Välillä Veren voima muistutti huolestuttavan paljon Regina-naistenlehteä.
Ärsyttävän silmiinpistävää oli preesensin ja imperfektin kökkö vuorottelu. Liekö suomentajan vika vai jo mrs. Harrisin surkea kirjoitustyyli?

perjantai 11. kesäkuuta 2010

"Kesällä täytyy lukea roskaa"

.. sanoin kirjastonhoitajalle tänään lainatessani seuraavat viihderomaanit:

Olen ihan koukussa True Blood-tv-sarjaan. Niinpä ajattelin alkaa lukea kirjasarjaa, johon tv-sarja perustuu. Nora Roberts taas on taattua shittiä. Kesäinen mieleni kaipaa jotain vähemmän kehittävää. Lainataan se Alastalon salissa sitten, kun illat alkaa pimetä.

Näistä piakkoin tulossa arviot Nuharupeen. Ai niin, ja tosiaan, näytin leggingseissäni varmasti täysin Nora Robertsin ja Charlaine Harrisin kohderyhmälukijalta...

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Puukansan tarina

Kirjailijasta lienee riittävästi sanottu, että kyseinen herra kuului 1900-luvun suomalaisten kirjailijoiden kolmen kärkeen. Ostin Puukansan tarinan viime syksynä Veikko Huovisen kuolinuutisen julkaisun jälkeen. Valitettavasti sain kirjan luettua vasta nyt keväällä 2010.

Luontodokumentti ilman draamaa ja kasvien tai eläinten inhimillistämistä. Metsänhoitajan näyte oman oppialansa osaamisesta. Tätä ja paljon muuta on Puukansan tarina. Kirja kertoo erään metsälön tarinan metsäpalosta päätehakkuuseen. Samalla se kuitenkin avaa näkymän Veikko Huovisen ja metsän väliseen suhteeseen. Tätä kirjaa ei voi sanoin kuvata; se on luettava.