lauantai 29. toukokuuta 2010

Gilead

Marilynne Robinson voitti / ansaitsi tällä kirjalla Pulizerin palkinnon muutama vuosi sitten, eikä syyttä. Gilead on sekä sisällöltään että kerronnaltaan upea. Erityisesti pidin kirjailijan valinnasta kertoa tarina päiväkirjamaisen pitkän kirjeen muodossa.

Kirjan kertojana on kahdeksattakymmentä käyvä pappi, joka yhä hoitaa tointaan. Hänellä on itseään puolet nuorempi vaimo, jonka kanssa hän on saanut vanhoilla päivillään lapsen. Tälle pojalle on suunnattu kirje, joka on tämä kirja. Kertoja kärsii kroonisesta sairaudesta, minkä vuoksi tämä kertomamuoto on erityisen otollinen. Normaalistihan näihin "vanha ihminen neuvoo nuorempiaan" kirjoihin kuuluu vääjäämättä vanhuksen kuolema. Kirjeen muodossa se ei ole mahdollista, kirjeen kirjoittaja kun ei raportoi omaa kuolemaansa. Siksi kertoja on ollut hengissä vielä viimeisen pisteen painaessaan. Tämä luo kuitenkin elämästä luopumisen tuntoja kuvaavaan kirjaan oman henkensä, lopullisuuden edellä on olemassa kuitenkin tieto siitä, että edes hetki on vielä jäljellä.

Toinen mielestäni hieno tyylikeino on kirjeen suuntaaminen miehen pojalle aikuisena. Kirjeessä hän kertoo pojalleen elämänohjeita ja katkelmia sukunsa historiasta, olettaen, että lukijalla on jo omaa elämänkokemusta. Samalla mukaan ujutetaan nostalgian odotusarvoja peilaamalla tapahtumia kirjeen kirjoituksen nykyhetkeen, jossa aiottu kirjeen lukija vielä touhuaa lapsen töissä.

Blogin lukijat tietävät minun olevan viehtynyt ajalla leikittelyyn kirjoissa. Siitä annankin erityispisteet tälle kirjalle. Vanhan miehen nuorelle pojalleen kirjoittamassa kirjeessä sukupolvet ja historialliset tapahtumat linkittyvät luontevasti yhteen kokonaiseksi tarinaksi, joka laittaa siinä ohella miettimään ihmisen osaa sukupolvien ketjussa sekä ajan ja historian virrassa.

Varoituksena lukijoille, minulla on kaksi muutakin palkintoja voittanutta kirjaa hyllyssä taannoiselta ostetaan halvalla palkittujakirjoja kirjakauppareissultani. Ainakaan tämä ensimmäinen ei tuottanut pettmystä.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Muutoksia

Toivottavasti kirjoittajakolleegoitani ei haittaa, että menin hieman muokkaamaan sivupalkin kirjoittajat-osiota. Nyt siellä on kuva ja teksti loogisesti peräkkäin, lupasinhan tehdä tämän joskus vuosi sitten...

Suuri lammasseikkailu

Liityin tähän kirjallisuusblogiin varmaan vuosi sitten, mutta en ole jotenkin (ehkä laiskuuttani) onnistunut kirjoittamaan yhtäkään arvioita. Tähän asiaan tulee nyt kuitenkin jatkossa muuten. Kirjoja en sinänsä lue kovin usein, mutta aina välillä kun satun sille päälle luen monta opusta peräkkäin. 

Valitsin Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailun ihan vaan kirjan kannen perusteella. Myös nimi vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, joten olihan kirjasta pakko ottaa selvää. Ehkä omalla japaniviehätyksellä oli myös jonkinlainen vaikutus. Mutta siis itse asiaan. Kirja kertoo kolmekymppisen minän elämästä ja siitä kuinka hän tuttunsa hautajaisten ja oman avioeronsa jälkeen tapaa kaunis korvaisen naisen ja joutuu tekemisiin yakuzan kanssa. Pomo on kuolemassa ja minän tehtäväksi tulee etsiä erityinen tähtikyljellinen lammas. Etsintä ajaa minän Hokkaidon kylmille vuorille asti, jossa lopulta paljastuu suuri salaisuus. 

Suuri salaisuuspa hyvinkin, jostain syystä loppu on niin mystinen ja surrealistinen, että en ole ollenkaan varma tajusinko kirjaa sitten kuitenkaan. En myöskään tiedä näyttelevätkö lampaat jotain erityistä roolia japanilaisten elämässä ja uskomuksissa, itsestäni ajatus lampaasta, joka käyttää ihmisiä hyväkseen saavuttaakseen omia päämääriään, vaikuttaa jopa hieman koomiselta. Mutta kun lopulta Murakamin maailmaan oli tottunut, kaikki kummallisuudet ja epätodellisuudet tuntuivat hyvinkin luontevilta. 

Pidin valtavasti kirjan loppupuolesta ja kaikesta siitä maisemien ja ehkä hieman epäolennaisten seikkojen kuvaamisesta. Viimeiset 30 sivua saatoin melkein tuntea vuorten yksinäisyyden ja kylmyyden. Kirja oli kaikenkaikkiaan melko surullinen. Minän elämä ei lopulta oikein muutu miksikään ja hän kadottaa kaunis korvaisen naisen. Ehkä Tokioon palatessaan (jos hän sinne koskaan palaa) hän päätyy taas samoihin baareihin juomaan samoja viskilasillisia. 

Murakamilta on ilmestynyt kolme suomennettua kirjaa, joista Kafka rannalla vaikuttaa ainakin nimensä perusteella melkoisen hämmentävältä. Sen verran pidin kuitenkin länsimaisten vaikutteiden yhdistämisestä japanilaiseen mystiseen surrealismiin, että ehkä kirjailian muutkin teokset on etsittävä käsiin. 

Dinan kirja

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Koljan veljen vaimon suositteleman ja minulle lainaaman Herbjorg Wassmon kirjoittaman teoksen Dinan kirja. Kirja herätti ilmestyessään runsaasti huomiota ja sitä on käännetty jo yli 20 kielelle. Kirjaan perustuvan elokuvan ohjasi Ole Bornedal, joka sai Pohjoismaissa ensi-iltansa 2002. Itse en ole tuota elokuvaa nähnyt, mutta ehkä hankin sen jostain käsiini kirjan luettuani. Se yleisestä lätinästä ja asiaan.

Dinan kirja kertoo tytöstä, joka tulee vahingossa aiheuttaneeksi äitinsä väkivaltaisen kuoleman. Tuosta vahingosta Dina saa kärsiä koko loppuelämänsä. Isä, vallesmanni, ei osaa käsitellä asiaa, suree vain omaa vaimoaan, mutta tytär jää täysin vaille lohdutusta. Tytöstä tulee sulkeutunut ja kummallinen. Lopulta vallesmanni naittaa tytön kaksi kertaa vanhemmalle tuttavalleen ja niin Dina ajautuu Reinsnesiin.

Dinan hahmon kehitystä on mielenkiintoista seurata kirjan edetessä. Miten Dina on alkuun vallaton lapsi, joka ei tiedä miten käyttäytyä, kiipeilee puissa ja makailee sängyssä päivät vaikka hänen kuuluisi emännöidä tilaa. Lopulta Dinasta kasvaa vahva kipparinleski, joka pystyy selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, omalla tavallaan.

Dinan kirja on koskettava, pysäyttävä, järkyttävä ja surullinen.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Kolea talo

Charles Dickens oli kova järkä ja Bleak House (Kolea Talo) hänen kirjoittamistaan romaaneista ehkä se kaikkein kovin. Kyseinen kirja oli ilmsetynyt jo muutama vuosi sitten ensimmäisenä suomennoksena (kirja on ilmestynyt joskus 1850-luvulla); itse ostin teoksen pokkarina huhtikuussa alennusmyynnistä. Ei taida tiiliskivimäinen 950 sivuinen klassinen britti-priisa iskeä suomalaisiin.

Bleak house on lajityypiltään romanttinen oikeussali- ja salapoliisiromaani realismilla maustettuna. Eikä tuo tyypitys kuitenkaan kuvaa tätä kirjaa lainkaan. Aikaisemmista kokemuksistani Dickensin kanssa mieleeni on jäänyt kirjailijan voimakas äänen käyttö. En tarkoita huutamista, vaan sitä, että kirjailija kommentoi ja karakterisoi henkilöhahmojensa ympäristöä niin voimakkaasti, että itse tarina uhkaa välillä hävitä tämän kommentaarin alle. Dickens oli kova poika ottamaan kantaa; kannanoton ystäville suosittelen Oliver Twistiä, joka on enemmän fiktion muotoon puettu pamfletti, kuin täysiverinen romaani.

Bleak housessa sen sijaan edellä kuvaamani kommentaarit jäävä hyvin vähäiseen sivuosaan ja kirjailija keskittyy syventämään lähes Tolstoimaista henkilökaartiaan. Nimellä esiintyviä henkilöitä on tässä kirjassa kymmeniä; erillisiä juonikehitelmiä lähes yhtä monta, ellei useampiakin. Kaikki henkilöt ja juonisäikeet kirjailija käyttää koko voimallaan ja tuntuukin siltä, ettei Dickensille ole tuolloin ollut mikään mahdotonta.

Riittäähän kirjassa ärsyttävyyksiäkin, mutta ne niin keskittyvät kirjan ratkaiseviin viimeisiin kappaleisiin, etten niihin tässä yhteydessä paneudu mahdollisten muiden lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kirjan lopussa kuitenkin monet saavat Dickensin tavoille uskollisesti ansioidensa mukaan

Suosittelen Koleaa taloa kenelle tahansa, joka viitsii käyttää aikaansa 950 sivuisen järkäleen kahlaamiseen. Siinä matkalla kyllä sitkeys tulee palkituksi.

torstai 20. toukokuuta 2010

Maa on syntinen laulu

Mukan esikoisteos on ravisuttava kokemus. Myyttiset maisemat ja vastenmielisen väkivallan ja kuoleman arkipäiväisyys tuovat mieleen legendat ja kansantarinat. Mukan hahmot vain eivät ole kalevalaisen yksipuolisesti hyviä tai pahoja. Likaisuus yhdistää kaikkia osapuolia.

Seksuaalinen hyväksikäyttö ja järkyttävän ahdas henkinen kulttuuri lyö lukijaa kasvoille. Naturalismi pysyy siedettävänä, eikä teos ylly mässäilemään. Se onnistuu säilyttämään vetovoimansa, vaikka kuinka verisestä asiasta se kertoisikaan.

Gossip Girl

Tämän kirjan yhteydessä on turha puhua kirjailijan ambitioista - Gossip Girl on ehtaa saippuaa, jonka tarkoitus on vain kerätä teinityttöjen rahat.

Siitä huolimatta Gossip Girl ja Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu ovat teemoiltaan hyvin samanlaisia. Molemmissa käsitellään neitsyyden menettämistä ja ympäröivän yhteiskunnan/yhteisön nuoriin kohdistamaa seksuaalinormistollista painetta.

Yllättävän viihdyttävä GG oli. Blairin turhamaisuus ja siveellisyys on hurjassa ristiriidassa Martan seksiä ja kuolemaa pursuavaan maailman kanssa.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Taikurin hattu


Kuin legendaarisen Tove Janssonin Taikurin hatun. Lukiessani kirjaa mieleen palautui kaikki muumipiirretyt ja niissä olleet pelottavat asiat: niiskuneidin otsatukan palaminen hattivattien teltassa vierailun seurauksena, muumipeikon muuttuminen ihmeelliseksi isokorvaiseksi peikoksi ja mörön vierailu muumilaaksossa etsimässä kuningasrubiinia. Nuo kaikki ovat tietysti lapsen näkökulmasta pelottavia asioita.

Nyt "vanhemmalla" iällä kirjaa lukiessa kiinnittää huomion vähän toisenlaisiin seikkoihin. Mikä Hemuli on? Tyyppi, joka pukeutuu mekkoon ja niiaa. Onko Hemuli nainen? Puhuu kuitenkin piirretyissä miehen äänellä. Onko meidät siis ehdollistettu ajattelemaan Hemulia miehenä vaikka kenties hän on sukupuoleton. Entäs Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen välinen suhde? Best friends forever! Tässä yhtälössä Niiskuneiti vaikuttaa kolmannelta pyörältä... Entäs koko muumiperhe? Harrastavat eskapismia lähtemällä muumilaaksosta pois kun on tylsää tai jotenkin ikävää. Ei muuta kuin vene (joka sekin oli sattumalta ajautunut heidän rantaansa, kenen se oli ollut? oliko sen miehistö hukkunut?) vesille ja jonnekin saarelle oleilemaan. Mamelukin pyydystys vaikutti kyllä melkoiselta kalajutulta, ehkä se olikin oikeasti joku 5 kiloinen, mutta sen saaminen oli niin suuri urotyö, että kalan koko kymmenkertaistui. Mutta muumien elämässä parasta onkin se, että siellä ei ole "hyviä" ja "pahoja". Välillä joku on huonolla tuulella ja joku tekee jotain ikävää, mutta se ei leimaa henkilöä.

Tove Janssonin teksteissä vilisee elämänviisauksia, kuten: "Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen".

Kaiken kaikkiaan Taikurin hatun lukeminen oli virkistävä kokemus. Muumikirja kuukaudessa pitää mielen virkeänä ja lukuinnon korkealla!