torstai 25. kesäkuuta 2009

Puukansan tarina

Rakkauteni Veikko Huovisen tuotantoa kohtaan kasvaa, mitä enemmän hänen teoksiaan luen. Jos olisin Pulkkinen, sanoisin "nyt ollaan asian ytimessä". Sillä Huovinen on Puukansan tarinassa, jälleen kerran, asian ytimessä.

Ihminen on vieraantunut luonnosta. Ei eroteta enää kuusta männystä tai kettua jäniksestä. Kaupungissa syntynyt ihminen ei välttämättä koskaan tule vierailleeksi metsässä. Ihan oikeassa metsässä, nyt ei siis puhuta mistään Helsingin keskuspuistosta. Daa-a!

Kirja alkaa 1700-1800-lukujen taitteesta, kun nuotiosta lähtee kipinä rutikuivaan männikköön. Suuri alue metsää tuhoutuu ja sen mukana metsän eläimiä ja lintujen pesiä. Kirjassa seurataan metsän kasvua ja kehitystä 130 vuoden ajan. Välillä metsään eksyy erämies pyytämään lintuja perheensä syötäväksi ja lopuksi saapuvat leimaajat. Metsänhoitaja ihastuu metsäalueeseen ja jättää elinvoimaisimmat ja suurimmat puut kaatamatta.

Huovinen kuvaa Puukansan tarinassa elämänkiertoa. Hän ihastelee puiden lisääntymistä ja kasvua kuvaten sitä ihmeenä, jota ihminen ei osaa arvostaa tarpeeksi. Kaikilla metsän eläimillä, pienimmilläkin, on paikkansa ekosysteemissä. Myös ihmisellä on paikkansa. Ihminen ei ole riistäjä, jos se osaa käyttäytyä oikein puukansaa kohtaan. Kestävä metsätalous on perusta. Ihminen on edelleen osa luontoa. Jukolan veljeksille se oli turvapaikka. Nykyään tuntuu, että olemme siirtymässä kohti Tolkienin mallia, eli metsä on kuten Synkmetsä, pelottava ja vaarallinen.

Muumitarinoita.

Klassikko eli ei, olen Nuharupi-blogille uskollisena aloittmassa nousun tyvestä puuhun: Yöpöydälläni on MUUMI. Näinä kesän kiireisimpinä aikoina (jukolaviesti, juhannus etc etc...) olen edennyt muutaman sivun tuota isokokoista tovejanssonia, jonka ensimmäinen tarina on nimeltään Taikatalvi.

Vaikka kyseisen kirjan alkulehdille olen jo vuosikausia sitten merkannut teoksen tulleen taholtani luetuksi, voin vain koputtaa puuta (siis päätä): en muista yhtikkäs mittään. Nyt uudelleenluennan yhteydessä Janssonin tapa tarinoida näyttäytyy taiteellisesti herkän ja omissa maailmoissaan viihtyvän yksilön yrityksenä ottaa maailma ja eritoten oma elämä hallintaan - käsittää ja ymmärtää ihmiset ja tekemisensä.

En tunne muumitarinoita sen perusteellisemmin, mutta jos Taikatalvi sijoittuu kirjailijan tuotannon alkuvaiheeseen, voi hyvin jäljitellä tehtävänantoa, jolla Jansson on tuotantoaan käynnistänyt: Hyväntahtoinen, puhdas ja viaton peikkolapsi herää talviuniltaan ja katsoo maailmaa uusin silmin. Tutustuu uusiin tyyppeihin, joista joko pidetään tai joita mieluummin pyritään karttamaan.

Tiedän Tuu-tikin tarkoittavan Tove Janssonin ystävää, Tuulikki Pietilää. Aivan varmasti myös Pikku Myyn, Nuuskamuikkusen ja muiden taustalta löytyy Janssonille tuttuja/läheisiä henkilöitä? Taikaltavessa avantouinnista ja ulkoilmaelämästä ilakoiva hemuli on todennäköisesti ollut reaalimaailmassa joku äärimmäisen vastenmielinen "nyt-on-kaikilla-kivaa-jess!"-henkilö. Se on ensialkuun supersuosittu, mutta pidemmän päällr porukat kaikin keinoin karttelee sitä...

Seuraan kiinnostuneena muumilukukokemuksien karttumista. Klassikkotavoitteenahan on käsilläolevaan kokoelmateokseen sisältyvä "Vaarallinen juhannus". Sitä kohti siis... Raportointi jatkuu ehkä jo lähiaikoina?

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Putkinotko

Joel Lehtosen Putkinotko on ehdoton, se ei anna mitään ellei siltä osaa kysyä täsmällisesti. Pekka Tarkka kuvailee lukemani painoksen takakannessa Lehtosen romaania koko elämän ihmeen ja monimuotoisuuden tavoittaneeksi kuvaukseksi. Se on hämmästyttävä, sillä koko Putkinotko on ihme kaikessa tapahtumiensa rikkaudessa ja toisaalta, ainakin kuvauksensa puolesta, kerrontansa raskauteen paikoitellen tukahtuvasta mutta ajoittain hurjaan nousuun äityvästä viettien vuosta.

Raskaan alun jälkeen opin pitämään Putkinotkon kummallisesta maailmasta, josta löytyi kiehtova sosiaalihistoriallinen ulottuvuus, jolla olisi paljonkin annettavaa jälkimodernissa elävälle ihmiselle. Putkinotko osoittaa esimodernin ja modernin jatkuuvuden monisävyisellä ihmiskuvauksellaan. Sosiologiaa, siis!

Lehtonen marssittaa esille erään elokuun kuuman ja levottoman päivän Juutas Käkriäisen ja hänen savolaisperheensä elämästä. Toki on mielekästä mainita Käkriäisen vihitty puoliso, Rosina Kypenäinen, sekä pariskunnan kymmenen vauhtiin virittynyttä lasta (joiden nimistä muistan Lejan, Luukkaan, Ananiaksen, Malakiaksen, Topin, Jopin, Repekan, Sanelman, Saaran...) ja lopulta tarinan teemaa määränneestä torppariudesta realistisen synteesin tekevä kirjakauppias Muttinen, jonka alustalaisina Käkriäiset ovat. Juutas itse on tarinan keskus, johon muiden ihmisten tarinat kiertyvät.

Kuten kerroin ylempänä minua vaivasi pitkään, melkein kirjan puoliväliin asti, Lehtosen rönsyilevä ja täysin päämäärättömältä vaikuttava kerronta. Kirjasta uupui tarinan kuvaamiseen tarvittava rajaus, minkä vuoksi lukeminen oli raskasta ja paikoitellen raivostuttavaakin harhailua satunnaisten tapahtumien vuossa. Lapset juoksevat heinäntekoon tai myyränkololle, mummo keräilee marjoja ravinnokseen, Käkriäinen juoksee metsässä ja sitten... mitä? Lehtonen kuvailee pieteetillä näitä edesottamuksia, mikä juuri onkin kaikkein raivostuttavinta: kuluttaa sivumääriä turhuuksien kuvaamiseen! Modernistinen kirjallinen suuntaus ei todellakaan suonut lukijoilleao pelkkää mielihyvää (vaikkakin Woolfin Mrs. Dalloway on mitä esimerkillisin teos). Onnekseni, Putkinotkon logos löytyi.

Viitekehys, joka kirjasta murtui esiin, oli kulttuurin sosiaalinen jännite, jonka vuoksi Putkinotkon ihmiset elävät ja puntaroivat tekojaan. Erityisesti seksuaalisuuden ja perheen normit nousevat ratkaiseviksi rakenteellisiksi pakotteiksi. Toisaalta alustalaisuus ja oman maan, aikoinaan itsensätoteuttamisen perustavin ehto, puuttuminen pitävät yllä pelkoa ja levottomuutta oman paikkansa kadottamisesta. Täsmennän vielä tätä oivallustani: pitkän ja kuumeisen pähkäilyn jälkeen Putkinotkon huopaamiseen ja soutamiseen löytyi selkeä roti. Loppuajan saatoinkin nauttia Lehosen aikalaiskuvauksesta, joka nauratti röyhkeillä hävyttömyyksillään ja kosketti sosiaalihistoriallisella naturalismillaan.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Klassikot kehissä

Kesä ei ole koirille mukavaa aikaa. Karva lähtee, kärpäset hästäävät silmissä, ukonilmoilla oksettaa ja sadesäillä tympäisee, helteellä on kuuma ja pahinta on tietysti vankeus. Ikävissään tulee kaivetuksi huomattavia kuoppia ulkorakennusten ja vajojen sokkeleiden vierille. Öisin haukuskellaan surusta ja naapurin ihmisiä suututtaa. Joskus riimu tai panta pettää ja silloin lähdetään mielihyvin pienelle kierrokselle vatsaa tyhjentämään ja täyttämään, kissoja ajamaan ja kasvismaita sotkemaan. Irti päässy koira kesällä on ilahduttava näky, saa aistimuksen että vankilan portit ovat auenneet.

Näin alkaa Veikko Huovisen Kylän koirat.
Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin koirat saivat vielä jolkutella vapaasti ja ne muodostivat laumoja kylän raitilla. On se mahtanut olla näky, kun monet erinäköiset ja -rotuiset koirat ovat pitäneet palavereja kauppojen kulmilla ja torin laitamilla. Huovisella on selvästi ollut monen vuoden kokemus koirien käyttäytymisen seurannassa kirjaa kirjoittaessaan. Hän kirjoittaa koirista kuin niillä olisi oma tahto ja ihmisen kaltainen älykkyys. Taas sama tuttu elämänmyönteinen ote Huovisella on tässäkin kirjassa.

Mainio opus kaikin puolin. Jos elämä ahdistaa ja tuntuu vaikealta, niin Veikko Huovisen tuotanto on siihen ratkaisu.

Luin myös toisen klassikon, Aapelin

Pikku Pietarin piha kertoo yhdestä 1920-luvun alkuun sijoittuvasta kesästä ja Pietari Jormalaisesta, joka on hiljan menettänyt äitinsä. Pietari asuu kaupungin lähiössä yhdessä isänsä kanssa. Samassa lähiössä asuu monenlaista ihmistä ja heidän elämänkohtaloitaan käydään läpi Pietarin tarinan sivussa.

Pietarin isä on vähän taitamaton, mutta onneksi hän ottaa uuden vaimon, Karoliinan, joka viipyy Jormalaisen luona tuon yhden kesän. Karoliina laittaa asioita kuntoon, ei ainoastaan Pietarin, vaan myös muiden pihalaisten.

Pikku Pietarin piha on osittain omaelämäkerrallinen, sillä Aapeli eli Simo Tapio Puupponen kertoo siinä omasta lapsuudestaan Kuopiossa 1920-luvulla. Kirja ilmestyi 1958. Pikku Pietarin pihasta Aapeli sai sekä Eino Leino-palkinnon että valtion kirjallisuuspalkinnon.

Opettaja luki tätä kirjaa meille, kun olin ala-asteella. Ei tämä kuitenkaan ihan pikkulasten kirja ole ja muistan ajatelleeni, että kirja on vähän pelottava ja kolkko. Nyt kun aikuisiällä luin ihan itse kyseisen kirjan, niin ei se oikeastaan ollut mitenkään erikoinen. Olihan se sellainen ajankuvaus ja sinänsä siis ihan mielenkiintoinen. Ihmiset eivät olleet kauaa vielä asuneet kaupungeissa ja naapurit kantoivat vielä huolta toisistaan. Kyseessä oli myös Pietarin selviytymistarina.

------

Nyt olen kantanut oman korteni kekoon, kun suomalainen klassikko on luettu. Jään odottamaan teidän muiden arvioita ja niitä odotellessa luen lisää Huovista. Kuinkas muuten.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Hattivatti liittyy lukupiiriin

Saimme taas uuden kirjoittajan eli Hattivatti liittyy keskuuteemme. (Wikipediaa lainatakseni:) Ne ovat valkoisia olioita ja muistuttavat ulkonäöltään lähinnä sienen jalkaa tai aavetta, jonka sivussa on pienet kädet. Indeed!
Tervetuloa keskuuteemme, sinä sähköinen ystävämme! Täten me kaikki lupaamme, ettemme vie sinulta ilmapuntaria. Onneksi joukossamme ei ole hemulia, joka on kaiken pahan alku ja juuri.

Hattivatti, sinulla on 1,5 viikkoa aikaa lukea joku suomalainen klassikko (kirjoitettu ennen 1970-lukua) ja kirjoittaa siitä arvio Nuharupeen. Muistutan tässä samalla teitä muitakin piiriläisiä.. Että arvioita kehiin ja sassiin!

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Niisku liittyy joukkoon tummaan

Taas saimme uuden kirjoittajan. Hän ehtikin jo kirjoittaa tänne ennen esittelyjä, mutta toivottakaamme vielä tervetulleeksi: Niisku!

Niisku on ammatiltaan keksijä ja tiedemies.
Niisku on aina keksimässä asioita, jotka ovat Muumilaaksossa harvinaisia. Myös täällä Nuharuvessa voit, Niisku, toimia samoin. Ehdotella kirjoja, joita ei tulisi mieleenkään lukea.

Voit liittyä tähän klassikkokirjan lukupiiriin. Sellainen on meillä nyt menossa. Pitää lukea suomalainen kirja, joka on kirjoitettu ennen 1970-lukua. Raportit rupeen kesäkuun aikana.

Samalla hoputan teitä muita! Missä raportit viipyvät?

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Suomi poliittisen taloushistoriallisesti

Siltalan veljesten kustannusyhtiö on profiloitumassa kustantamaan keski-ikäisiä suomalaisia prosaisteja ja erittäin mielenkiintoisia tietokirjoja.

Siltalan julkaisema Hannu Raittilan välityöltä vaikuttanut matkakirjan ja pienoisproosan sekasikiö ei täysin vakuuttanut. Sen sijaan Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000 - 2000. Iski kuin 10^6 volttia.

Lyhyehkössä kirjassa (n. 300 s.) saatetaan oikaista yli vähemmän tärkeistä vuosisadoista, mutta todelliset poliittiset ja taloudelliset virstanpylväät kuvataan analysoidaan mielenkiintoisista näkökulmista.

On ihailtavaa, miten Kuisma avartaa erinäisten poliittisten tapahtumien taloudellisia syitä ja seurauksia. Parhaimmillaan tuntuu, kuin voisi nähdä tämän poliittisen historian professorin pään sisään, niin luontevasti ajatus välittyy tekstin kautta.

Tämä on se historian kirja, jota minun mielestäni koulussa pitäisi opettaa. Iänikuisten sotien rintamalinjojen liikkeen sijaan esitetäänkin sotiin johtaneet syyt ja niiden taloudelliset seuraukset. Mielenkiintoista; sanoisin.

Lukiopapereiden kätköistä

..Löytyi lukion lukudiplomin kirjalista.

Lukudiplomin saamiseksi olisi pitänyt lukea näistä kirjoista 18. Kirjallisuusvihkoon tuli merkitä joka kirjasta aihe, henkilöt, juoni lyhyesti, motiivi, teema ja arvio omasta lukukokemuksesta.

Kirjat:

1. Kivi: Seitsemän veljestä
2. Wright: Musta poika
3. Saisio: Elämänmeno
4. Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
5. Aho: Juha
6. Camus: Sivullinen
7. Sillanpää: Nuorena nukkunut
8. Linna: Tuntematon sotilas
9. Ibsen: Nukkekoti/Villisorsa
10. Hesse: Arosusi
11. Wilde: Dorian Grayn muotokuva
12. Meri: Manillaköysi
13. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
14. Braun: Vasen jalkani
15. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
16. Dostojevski: Karamazovin veljekset/Idiootti
17. Dante: Jumalainen näytelmä
18. Shakespeare: Romeo ja Julia/Hamlet/Macbeth
19. Hugo: Kurjat
20. Tolstoi: Anna Karenina
21. Tsehov: Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto
22. Kafka: Muodonmuutos/Oikeusjuttu/Linna
23. Kundera: Olemisen sietämätön keveys
24. Yokimoto: Kitchen
25. Tuuri: Pohjanmaa
26. Meriluoto: Lasimaalaus
27. Hellaakoski: Jääpeili
28. Saarikoski: Mitä tapahtui todella
29. Flaubert: Rouva Bovary
30. Bronte: Kotiopettajattaren romaani
31. Canth: Työmiehen vaimo
32. Beauvoir: Toinen sukupuoli
33. Laxness: Salka Valka
34. King: Uneton yö
35. Tolkien: Hobitti
36. Paretsky: Punainen kukko
37. Tartt: Jumalat juhlivat öisin
38. Marquez: 100 vuoden yksinäisyys
39. Eco: Ruusun nimi
40. Salama: Juhannustanssit/Siinä näkijä, missä tekijä
41. Mukka: Tabu
42. Waltari: Sinuhe
43. Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Aikoinaan suunnittelin tekeväni lukudiplomin ja kun hain opettajalta tuon kirjalistan, yksi lahjakas tyttö oli samaan aikaan puhumassa opettajan kanssa jostain ja opettaja kysyi häneltä, haluaako hänkin tehdä lukudiplomin. Tähän tuo kympin oppilas vastasi "en mä jaksa lukea noin vaikeita kirjoja".

No, minä, 7,8 keskiarvon oppilas olin ihan innoissani kirjoista. Aika ei vain riittänyt lukudiplomin tekoon. Ja minusta suurin osa noista kirjoista ei ole lainkaan vaikeita. Kafkan tuotanto saattaa jäädä iäksi lukematta, mutta ehkä olen sitten liian tyhmä tajuamaan, että tuon kirjalistan kirjat ovat "vaikeita".

Laitoin kirjalistan tänne, jotta saisitte lukuvinkkejä. Lisäksi kiinnostaisi tietää, kuinka monta kirjaa olette listasta lukeneet? Itse sain saldoksi 11, mutta puolustaudun sillä, että parilta kirjailijalta olen lukenut muuta tuotantoa kuin mitä listassa on mainittu ja esim. Vittulajänkää olen aloittanut, mutta sen alku oli niin ällöttävä, ettei kiinnostus riittänyt pitemmälle.

Tiedän, tiedän.. listasta puuttuu monia sinne kuuluvia teoksia. Pale tuossa jo sanoikin, että miksi noin vähän nykykirjallisuutta. Itse taas kummastelen, miksi niin vähän suomalaisia klassikoita. Mutta tämä on lukioni äidinkielen opettajien laatima. He ovat katsoneet nämä kirjat lukudiplomiin sopiviksi.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Arpomista kirjastossa

Kirjastossa:

Mitä valitsisin klassikkokirjaksi.. Sen piti olla suomalainen eli joudun hylkäämään Henry Jamesin, Steinbeckin, Astrid Lindgrenin, Irvingin, Hessen...

Sen piti olla ennen 1970-lukua kirjoitettu eli joudun hylkäämään Anni Blomqvistin, Huovisen Puukansan tarinan (jonka lainasin ja luen myöhemmin), Hannu Raittilan, Kjell Westön, Sofi Oksasen, Juha Itkosen, Leena Landerin.. Mutta voiko noiden muiden kuin Blomqvistin ja Huovisen teoksia kuvata sanalla klassikko..? No, sillä ei sen kummempaa väliä, koska ne eivät täyttäneet muitakaan kriteereitä.

Sen piti olla sellainen, jota en ole aiemmin lukenut, ohitin siis Waltarit, Seitsemän veljestä, Täällä Pohjantähden alla, Tove Janssonin tuotannon, Tuntemattoman, Havukka-ahon ajattelijan..

En löytänyt kirjastosta mitään, joten menin kotiin kirjahyllylle ja..

..
Valintani on ylläri, ylläri Huovinen ja Kylän koirat. En ole lukenut Kylän koiria, joten eiköhän ole sen aika. Se on suomalainen, kirjoitettu 1962 ja klassikko, eikös vaan?

Nyt lukemaan! Tehkää te muut samoin.