sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Pale suositteli

Soitin viime viikolla kirjastosta Palelle ja kysyin, että josko hän suosittelisi minulle jotain kirjaa. Hän kehui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu-opusta. Siihen sitten tartuin.

Ei minulta mitään puutu-kirjassa on monta minäkertojaa. Aluksi olin vähän hukassa, että mikä tässä nyt on homman nimenä, kunnes sain kiinni tarinasta.

Minäkertojat saattoivat vaihtua esimerkiksi hahmojen keskustellessa keskenään, jolloin kerrottiin tilanne molempien keskusteluun osaaottavien henkilöiden näkökulmasta. Ihan hauska idea. Raittila oli tehnyt järjestelmään selkoa sillä, että esimerkiksi Leila puhui kirjakieltä, mutta Panu stadin slangia.

Kirja oli oikeastaan sukutarina. Kehyskertomuksena oli lestadiolaisten suviseurojen järjestäminen, mutta ihmisten muisteloissa elettiin Leinosen suvun tarinaa taakse päin aina siihen asti, kun suvun ikijäärä, pappa, oli vasta nuori lestadiolaissaarnaaja.

Minusta tästä sukutarinasta oli saanut ottaa enemmänkin irti. Suviseurojen järjestäminen ei ollut kovin kiinnostavaa (välillä pitkästyttävää). Lestadiolaisteltan pystyttämisestä ja sen ominaisuuksista jauhettiin sivutolkulla, kyseisen selonteon olisi voinut tehdä lyhyemminkin, ei sillä sentään NIIIN suurta merkitystä ollut itse juonen kannalta.

Muuten. Luulen, että Raittila on körtti.

Tämän perusteella voisin kuvitella lukevani lisää kirjailijan tuotantoa. Mutta ehkä joskus myöhemmin.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Pantagruel, Dipsodien kuningas

Lähestyn täten länsimaisen romaanitaiteen merkkiteosta, 1400-luvun lopulla syntyneen, humanisti-lääkäri-kirjailija Francois Rabelais'n teosta Pantagruel, Dipsodien kuningas. Mitä niin merkittävää aikanaan kardinaalin suosiossa kirjoittanut munkki on luonut, että vielä puoli vuosituhatta myöhemmin siitä on mahdollista innostua ja löytää jotain kirjoittamisen arvoista? Lukijat, vastaus on yksinkertaisuudessaan nerokas: Rabelais kirjoitti aikanaan kirjan, joka suoltaa lukijan kasvoille toinen toistaan poliittisesti epäkorrektimpia ja härskimpiä kolmen ihmiskunnan perushyveen ympärille punoutuvia tarinoita. Ne ovat kertomuksia yltiöpäisestä coituksen harjoittamisesta, hallitsemattomasta ryyppäämisestä ja paskantunkkaisen piereskelyn ihastelusta.

Teoksen Pantagruel, Dipsodien kuningas lähtökohta on seuraava: Pantagruel on jättiläinen, jonka mielitouhuja ovat ryyppääminen ja piereskely. Samanaikaisesti Pantagruel on myös renesanssi-ajan ihanteet saavuttava olento ylittäen viisaudellaan ja laajalla sivistyksellään kaikki muut tieteentekijät ja viisaat, tulkoot nämä ulkomailta asti hänestä ottamaan mittaa. Jos nämä tulevat koettelemaan taitojaan tämän rasvaisen jättiläisen kanssa, joutuvat he myöntymään tappioonsa paskat ja kuset housussa väittelytoverinsa ylivertaisen viisauden vuoksi. Pantagruelin ystävä on Panurge, joka on retorisilta ja verbaalisilta taidoiltaan ylittämätön, kroonista viininjanoa poteva parittaja, joka pakkomielteisesti pyrkii saattamaan mitä oudompia ihmistyyppejä yhteen, jotta nämä pääsisivät, kirjassa käytettyjä ilmaisuja lainatakseni, nylkyttämään ja rassaamaan toisiaan.

Pantagruel, Dipsodien kuningas on eräänlainen ritariromaani, joka tunnetumman esimerkin Don Quijoten tavoin koostuu erilaisista tarinoista, jotka ovatkin sitten toinen toistaan rasvaisempia. Ne nimittäin todella ovat sitä: ajoittain esitellään Pantagruelin vedenheiton aikaansaamien kusivirtojen mahtavuutta (kuinka ne ovat luoneet monia valtavia jokia, jotka virtaavat tänäkin päivänä), josta siirrtytään tämän veikeän jättiläisen peräaukosta syöksyvien tuuttausten hämmästyttävyyteen (kuinka erilaisilla pieruillaan Pantagruel sai maasta nousemaan erilaisia mies -ja naiskääpiöitä, joita Panurge sitten riemuissaan rupesi parittamaan). Siis kirja täynnä kusi-, paska -ja genitaalihuumoria, vieläpä yhdistettynä mielettömän laajoihin intertekstuaalisiin viittauksiin, joiden rinnalla suurin osa nykykirjailijoiden tuotannosta on pelkkää oman pikkuisen kirjailijapiirin ahdistuksen teemojen pyörittelemistä.

Rabelais on taidoiltaan suvereeni kirjoittaja. Hän imitoi taitavasti Raamattua ja pilkkaa aikansa teologisia oppeja hillittömällä vauhdilla, kaikkein terävimmän vauhkon kohdistuessa anekaupan älyttömyyteen ja tekopyhyyteen ylipäänsä. Voi veljet ja siskot, paikoittain kirjaa vaivaavasta toistosta ja odotettavuudesta (Panurge ryhtyy aina parittamaan ja Pantagruel ryyppämään, olkoot tilanne mikä tahansa), on kaiken hyvän nimissä todettava, ettei dissidenttien nykytodellisuus voisi olla sama ilman Rabelaista. Toisaalta, nykydissidenttien tulisi ehdottomasti lukea enemmän Rabelaista, hän nimittäin edustaa selkeää ihmiskunnan kehitystä edeltävän dialogin toista mallipoolia omatessaan hyvin laajan yleissivistyksen ja kaksijakoisen mielen, jotka ovat edellytyksiä inhimillistä koskevan keskustelun ylläpitämiseksi ja jatkamiseksi. Tämä tuntuu puuttuvan monilta dogmaattisilta, kuitenkin itseään kriittisiksi kutsuvilta radikaaleilta ajattelijoilta.

Huolimatta siitä, ettei kirjassa Pantagruel, Dipsodien kuningas ollut muuta juonenkaltaiseksi kutsuttavaa kuin paskominen, parittaminen ja pämppääminen, voi sen lukuisten törkyälykkö-tarinoiden vuoksi sitä suositella kaikille, joille pieru ja kakka ovat peräsuolta lähellä.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Havukka-ahon ajattelija

Viimein sain luettua yhden suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista, Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan. Joo, joo.. en ole sitä aiemmin lukenut, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

On uskomatonta, että Huovinen oli minun ikäiseni kirjoittaessaan tuon kirjan. Vaikuttaa paljon kypsemmän ihmisen aikaansaannokselta. Ja miten elämänmyönteinen Havukka-ahon ajattelija on.. tällaisia kirjoja ei kirjoiteta enää. Valitettavasti. Nykyään kirjakaupat ovat pullollaan A-L Härkösen seksuaalisia ongelmia. Huoh.

Konsta Pylkköstä ei voi olla rakastamatta. "Hän oli aina halunnut käydä kelohongan sisällä". Ja sitten Pylkkönen kävi kelohongan sisällä. Havukka-ahon ajattelija on täynnä pieniä elämänviisauksia (joista kannattaa ottaa opiksi). Hymy säilyy kasvoilla koko lukemisen ajan.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Viisastele sydän

Luin tosiaan tuolla häämatkalla Jane Austenin Viisastelevan sydämen. Tarinahan itsessään oli jo ennestään tuttu, olinhan nähnyt sen jo elokuvan muodossa. No silti piti hetken aikaa muistella että missäs sitä nyt mennäänkään.

Myylle tuossa jo avauduinkin, että välillä sekosi aika pahasti nimissä, niitä kun noissa kyseisen kirjoitajan tarinoissa on yllin kyllin. Siellä on Mr sitä ja Mrs tätä ja Ms tota. Ja sitten jotain ihme sotilasarvoja.

No, jos ei anneta nimihässäkän häiritä niin siirrytään itse tarinan arviointiin. Austenhan on aivan loistava kuvaamaan tuota entisajan englannin seurapiiri elämää, joka kyllä sopii aika hyvin tähänkin päivään (olkoon siitä todisteena Clueless). Kirjoissa ruoditaan viimeisen päälle sitä miten nainen on tietyssä iässä parhaimmillaan ja sen jälkeen hänen kukkeutensa alkaa rapistua, hän laihtuu, hänen ihonsa menettää eloisuutensa ja hänen elämän ilonsa haihtuu. Kai siinä on jo kylliksi syitä miksi kolmekymppiset ei löydä enää itselleen miestä. Lisäksi tarinasta käy hyvin ilmi naimakauppojen kylmäverisyys, tasan tarkalleen sekä naiset että miehet ovat miettineet mikä on järkevä naimakauppa, missä pääsee helpoimmalla. Suurin osa ihmisistä kuvataan erittäin pinnallisina aatelisina, jotka haluavat selvitä elämästään mahdollisimman helpolla.

No itse rakkaustarinaan. Kirjassa luodaan kuitenkin kaiken kyynisyyden keskellä uskoa siihen, että on olemassa aitoa rakkautta, joka ei kuihdu vaikka muut ihmiset olisivat mitä mieltä tahansa. Sopii siis romantikoille, kaikki toivo ei ole vielä menetetty.

Kerta kaikkiaan mainoa kirja, taidan jatkaa kyseisen kirjailijan kirjoista seuraavaksi Ylpeyden & ennakkoluulon parissa.


No Myy halusi kommentteja Mika Waltarin Valtakunnan salaisuudesta. Itsehän pidän Waltarin kirjoista, vaikkakin Sinuhea en ole ikinä saanut loppuun, ehkä aika on joskus vielä kypsä sillekin.

Tällä hetkellä olen Valtakunnan salaisuudessa jossain sivulla 100. Aluksi tuntui että mitähän tämäkin nyt on kun kirja alkoi kirjeen muodossa. No kun pääsin alkukankeuden ohi tarina osoittautui huomattavan mielenkiintoiseksi. Erilainen näkökulma tutusta tarinasta.

Olen hidas lukemaan, koska illalla kun otan kirjan käteen pääsen enintään 3 sivua ja sen jälkeen alkavat luomet jo painaa. Tämä kirja on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että taidan hakea kirjastosta lisäaikaa sen lukemiseen.

Haluaisin heittää haasteen kaikille Nuharupeen kirjoittaville. Kävin viime viikonloppuna kirjakaupassa ja silmiini osui se! Ensin se naama ja sitten tajusin, ai, se on se kirja.... Eli... naama... mikähän se olisi... tietysti Finlandia voittaja. Sofi Oksanen Puhdistus. Luettaisiinko se? Sitten jokainen laittaisi analyysin tänne? Vai onko joku jo lukenut sen?

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Eskimotrilleri

Luin tanskalaisen Peter Hoegin kirjan
Ihme nimi kirjalla, aluksi tuumailin. Kunnes alkusanat luettuani tajusin, että kyse on eskimoaiheisesta opuksesta.

Sen tarkemmin en ole lukenut arvioita ko. kirjasta, mutta joissain äänestyksissä Lumen taju on valikoitu maailman parhaimmaksi kirjaksi. Jätän tuollaiset äänestykset omaan arvoonsa.

Lumen taju kertoo 37-vuotiaasta eskimonaisesta, Smillasta, joka asuu nykyisin Tanskassa ja jonka elämä ei ole oikein raiteillaan, kuten ei muillakaan maailman eskimoilla ole. Asuivatpa he sitten Grönlannissa tai Tanskassa eli Euroopassa. Lumen tajun suurin sanoma onkin, että eskimoilla menee huonosti, koska eurooppalaiset ovat riistäneet heiltä kaiken. Eskimot ovat moniongelmaisia: suurin osa heistä on työttömiä ja juoppoja. Syrjäytyneitä.

Niin.. Asiaan palatakseni.. Smilla on tutustunut 6-vuotiaaseen eskimopoikaan, jonka äiti on juoppo. Yhtenä päivänä poika löytyy kuolleena. Smilla ei usko, että tapahtuma on vahinko ja hän alkaa selvittää murhaa.

Kirjan takakannessa on tanskalaisten kriitikoiden hehkutusta. Kuinka "Lumen taju on uskomattoman jännittävä trilleri, joka tempaa mukaansa" jne. Pah. Sanon minä. Lumen taju on kyllä tarinaltaan trilleri. Se on epäuskottavuudessaan Ilkka Remeksen luokkaa. Mutta toisin kuin Ilkka Remes kertakäyttödekkareissaan, Peter Hoeg ei osaa pitää jännitystä yllä.

Tai sitten hän ei halua.
Aina, kun kirjassa tapahtuu jotain käänteentekevää, esim. "Smilla tulee huoneeseen ja siellä onkin mies. Se on Lukas, Lukas sanoo.." Tämä sanominen olisi äärimmäisen tärkeää, mutta yhtäkkiä Hoeg alkaakin kertoa jostain Smillan lapsuudenmuistosta tai siitä, miltä vesi näyttää vähän ennen jäätymistään. Tätä jatkuu ehkä yhden pienen kappaleen ajan. Sitten palataan Smillan ja Lukaksen väliseen kohtaukseen, jossa on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista jännittävää juttua, mutta jotka kirjailija kertoo lukijalle ohimennen. Että näin siinä kävi. Nyt teidän pitäisi olla jännityksestä mutkalla. Mutta ei minua jännitä enää. Tilanne on mennyt jo. Sinä, tyhmä kirjailija, pilasit jännityksen.

Tällaisia ärsyttäviä keskeytyksiä kirja on ihan täynnä. Hoeg jaarittelee jostain täysin asiaan liittymättömistä jutuista ties miten pitkään ja tärkeät tapahtumat kerrotaan jotenkin puolihuolimattomasti. En tiedä, haluaako hän sitten tällaisella kerrontatavalla erota perinteisistä dekkareista.

Kaiken huipuksi Lumen taju jää kesken. Smilla jahtaa pääpahista jäätiköllä ja siihen kirja loppuu. Suoraan sanoen, minua ottaa todellakin päähän tällaiset "jätetäänlukijanpäätettäväksimitenkävi"-loput. Totta kai olisi pitänyt kertoa, miten kaikille kävi. Ottiko Smilla mekaanikon takaisin, pääsivätkö he Tanskaan, saiko hän elämälleen viimein tarkoituksen, joutuivatko jäljelle jääneet pahikset vankilaan.. Minä en jaksa käyttää mielikuvitustani. Ja jotenkin tuntuu, ettei minulla ole siihen oikeutta, koska tämä ei ole minun keksimäni tarina. En minä voi päättää, miten henkilöille käy, kun päähenkilö ei ole missään vaiheessa tullut minulle niin tutuksi, että voisin ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Itse asiassa, kirjan loppuun asti kummastelin suuresti hänen tekojaan. Kirjailija jätti Smillan vieraaksi.

Lumen tajussa hyvää oli eskimoiden elämän kuvaus. Jos Hoeg kerran halusi ottaa kantaa eskimoiden surkeaan elämäntilanteeseen, olisi hän voinut kertoa sen jollakin muulla keinoin kuin tällaisen torson trillerin.

Eniten minua ärsytti se, ettei asioita voi kertoa suoraan. Jos kynä on punainen, miksei kirjailija voi kertoa, että kynä on punainen. Ja jos nimenomaan pitää kertoa, minkä värinen kynä on, kirjailija keskittyykin kertomaan, kuinka kynää terotetaan. Eli kirjailija on täysin harhateillä. Se ei ole lukijaystävällistä, ellei lukijalla ole yhtä kieroutunut ajatusmaailma kuin kirjailijalla.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Sivullinen

Eli ranskalaisen Albert Camus'n 1942 julkaistu Sivullinen, oikeastaan 160 sivullista (viitaten erääseen kirijataiteliaan). Monesti teokseen todella viitataan pelkästään Camus'n sivullisena, mikä ohjaa kyllä aivan väärille poluille. Mielestäni! No niin, asiaan.

Kirja kertoo Mersault-nimisestä miehestä (Mersault on kuitenkin miehen sukunimi), joka kuitenkin on itse kirjan kertojaminä. Tai oikeastaan kirja ei käsittele niinkään Mersaultia vaan pikemminkin sitä, minkälaiseksi maailma jäsentyy hänen ympärillään ja miten tämä maailma määrittää Mersaultia, kirjan nimen viittaamaa sivullista. Mersault on luonteeltaan, oikeastaan koko olemukseltaan apaattinen ja välinpitämätön. Hän ei puutu ystävänsä tekoihin tämän pahoinpidellessä rakastajatartaan, hän ottaa vastaan naapurinsa tämän surressa kapisen koiransa karkaamista, miehen ainoaa rakkauden kohdetta, eksistenssin tarttumapintaa todellisuuteen, mutta ei juurikaan tarjoa lohdutusta. Mersault on postmodernin tuote: juureton, virran mukana kulkeva puu, jota määritellään toisten näennäisiin yhteisöihinsä määrittyneiden ihmisten taholta.

Camus kuvailee Mersaultin luonnetta ja ajattelutapaa taitavasti. Jokaisessa päähenkilön esittämässä sanassa ja ajatuksessa ilmenee emergenssistä vapaa reduktionismi, puhdas välinpitämättömyys mutta toisaalta myös erityislaatuisen luonteensa hyväksyminen ja puolustaminen. Mersault, ollessaan kykenemätön tekemään päätöksiä, liittymään mihinkään sosiaaliseen ryhmään, on pakotettu luomaan oman viiteryhmänsä, jota sosiaaliset, enemmän tai vähemmän oppressiiviset instituutiot pyrkivät muokkaamaan ja alistamaan omiin kertomuksiinsa sopeutuviksi. Kamelin selän taittaa vahingonomainen, tosin ottaen päähenkilön luonteen huomioon miltei deterministinen, arabimiehen (joksi tätä miestä viitataan) surma, joka johtaa Mersault' n vangitsemiseen ja Franz Kafkan Oikeusjuttua muistuttavaan itsestä riippumattomien, byrokraattisten voimienkuljettamaan kohtaloon.

Mersault ei siis suostu taipumaan muiden viiteryhmien normeihin, mikä ei kuitenkaan johdu hänen vastarintahakuisuudestaan. Syynä on päähenkilön luonteesta niin vahvasti kumpuava traagisen vilpitön välinpitämättömyys, luonto, joka ajaa hänet toimimaan normien vastaisesti ja siten kärsimään ulkoryhmään kuuluvan kohtalon. Hänestä tulee vihollinen, vaikka onkin näytellyt pelkkää sivullisen roolia väitetyn rikoksen ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajan. Eksistentialistista tuskaa, sanoo Wikipedia Camus'n teoksesta!

Camus luo todella hienon, edelleen ajankohtaisen kuvauksen postmodernin ihmisen paikasta maailmassa, ja siten merkittävän eksistentialistisen , ei bildungs- vaan pikemminkin regressioromaanin, joka pirstoo pysyvän luonteen kysymyksen kaunokirjallisuuden keinoin lopullisesti. Siksi kehotankin seuraavaa: lue, lue Camus'n 160 sivullista!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Saatana saapuu Moskovaan

No niin, terve vain kaikille, Mestaaja ja Margariini tuli koetuksi ja läpikäydyksi muutaman pikemminkin intensiivisen kuin insentiivisen lukurupeaman jälkeen. Laina-aika oli teoksen osalta umpeutumassa, joten olin pakotettu lukemaan teoksen n. kahdessa päivässä. Eipä siinä, kyseessä ei nimittäin allekirjoittaneen mielestä ole mikään kunnon klassikko, sen verran paljon nimittäin ollaan Nikolai Gogolille velkaa.

Vaikkakin kyllä Mihail Bulgakovin postuumisti julkaistussa teoksessa Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita en russe) väriä ja vauhtia on kyllin yllin. Ensin Saatana tappaa ja ajaa ihmisiä mielisairaalaan (ensimmäinen osa kirjasta), tämän jälkeen Begemot-kissa kumppaneineen järjestää toinen toistaan tulenarempia ja mielettömämpiä kommelluksia (toinen osa). Paikoitellen Bulgakovin kerronta muistuttaa nopeutettujen mykkäelokuvien kaaosta.

Niin, pääsimmekin siis kirjan heikkoon puoleen. Aivan kuten Daniil Harmsin Sattumissa ja tarinoissa ylipäätään, Bulgakov esittelee toinen toistaan älyttömämpiä ja villimpiä tilanteita lukijan hämmästeltäväksi, joita sitten kirjallisuuskriitikot tuskastellen ja jalustalle itsensä teoksen ohella korottaen analysoivat puhki ja ympäri, vaikka homman juju selvästi on vain kokeilla kommunistivallan huumorintajuttomuutta. Ensimmäisen osan lopulla ja melkein koko toisen osan ajan yritin hakea jonkinlaista punaista lankaa, eheyttävää narratiivia teoksesta, mutta epäonnistuin. Pelkkä karikatyyrimäinen naurettavien hahmojen ja tilanteiden kierrättäminen ei uponnut, suoraan sanottuna monet hykerryttävät mahdollisuudet jätettiin paikalleen leijumaan. Ei hyvä, kuin yksittäisiä sanoja irti virkkeestä!

Tulipahan parjattua. Okei, ehkä liikaa, mutta mielestäni kirjaa on mehusteltu kolmen tuuman verran liikaa. Gogolin Kuolleet sielut, jolle Bulgakovin teos on paljossa velkaa, on puoleen sivumäärään tiivistetty (ikään kuin sillä nyt olisi jotain merkitystä!) tsaarinaikaisen maaorjajärjestelmän puitteissa pelaava hurjastelu, joka teki allekirjoittaneeseen paljon suuremman vaikutuksen. Mestarin ja Margaritan tarinaa lukiessa ihmettelin useaan otteeseen, onko Bulgakov todellakin vain kopioinut Gogolin tarinan pääpiirteet ja sovittanut omat luomuksensa eräänlaiseksi oman aikansa kommentaariksi Gogolin romaanin päälle.

Salaliittoteoriat sikseen, synteesin aika: irrallinen, mutta paikoitellen todella vaikuttavaa ja huvittavaa tarinointia Saatanan seurueen saapumisesta euraasialaiseen metropoliin. Ja vielä p.s. tähän perään: kuinkakohan moni venäläisen kaunokirjallisuuden klassikko alkaa kuvauksella tunkkaisesta ja kuumasta päivästä...

Taikatalvi

Ennen kuin kerkesin kirjastoon, kaivoin esiin Tove Janssonin Taikatalvi-kirjan. Vaarallinen juhannus pitää lukea aina kesäisin ja Taikatalvi on luettava ehdottomasti talvella.

Taikatalven lukeminen on kuin aikamatka lapsuuteen. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun talvet palasivat mieleen, lumilinnat ja pulkkamäet. Tuli turvallinen olo (sanan kaikissa merkityksissä).
Muumipeikko herää talvella kesken talviunien ja hän on aivan yksin. Kaikki muut jatkavat talviuniaan, eikä heistä ole seuraa.
Pikku Myy tosin herää myös, mutta hän ei ole kovin seurallinen. Siinä missä Muumipeikko haluaa muistella viime kesää, Pikku Myy haluaa ottaa kaiken irti talvesta, eikä ymmärrä, miksi Muumipeikko liimailee talon seiniin kiiltokuvia.

Taikatalvi on ainoa muumikirja, missä käsitellään kuolemaa. Orava kuolee kylmyyteen, vaikka Tuutikki kovasti yritti varoitella. Tuutikista en muuten pienempänä pitänyt. Minusta hän oli kylmä, empatiapuutteinen henkilö, joka omi muumien uimakopin omaan käyttöönsä lupaa kysymättä. Nyt ymmärrän, että Tuutikki on erakko, joka on viettänyt niin paljon aikaa näkymättömien ystäviensä parissa, ettei osaa kommunikoida normaalien otusten kanssa ja asettua heidän tunnetiloihinsa. Tuutikista tulee kuitenkin kiva, kunhan hänet oppii tuntemaan.
Pikku Myykin on erakko. Ja hänen suustaan kuullaan totuus. Hän on vastakohta Muumipeikolle, joka ikävöi kesää ja äitiään. Pikku Myy on ehkä itsekäs, mutta hän on hyvä sopeutumaan. Hän on sellainen, joka elää hetkessä, eikä turhia murehdi. Hänellä on vain kaksi tunnetilaa, hän on joko vihainen tai iloinen.

Mörkö on Taikatalven surullisin hahmo. Häntä palelee, mutta hän ei voi lämmitellä, koska tuli sammuu hänen kosketuksestaan. Hän on yksinäinen, sillä kaikki pelkäävät häntä. Hän, jos kuka, on väärinymmärretty.
Taikatalvi ei ole vanhentunut silmissäni. Sitä pidetään lastenkirjana (piirrosten ja hahmojen nimien vuoksi), mutta yhtä lailla se sopii aikuistenkin luettavaksi. Rivien välistä voi löytää yhtä ja toista. Esimerkiksi, oletko sinä Hemuli, josta kukaan ei pidä, etkä itse huomaa, kuinka ärsyttävä olet? Vai oletko esi-isä, joka haluaa asua kaakeliuunissa ja kääntää taulut väärinpäin? Vai oletko sittenkin tiskipöydän alla asuva salaperäinen otus, jolla on suunnattomat kulmakarvat ja joka haluaa tulla väärinymmärretyksi?
Niin. Mietipä sitä.

Uusi lukupiiriläinen: Piisamirotta!

Piisamirotta on tuttu Muumipeikko ja pyrstötähti-
sekä Taikurin hattu-kirjoista.

Hän on filosofi ja omaa pessimistisen maailmankuvan ennustaen maailmanlopun tulevan aina, kun vain saa suunvuoron.

Lukupiirimme uusi kirjoittaja on joiltakin osin Piisamirotta. Hän on huolestunut maailman tilasta ja kirjoittaa syväluotaavia analyysejä elämän eri osa-alueista omaan blogiinsa. Mutta erakko ja vihamielinen hän ei, Muumilaakson Piisamirotan tapaan, ole.

Nuharuven voimatasapaino asettuu aloilleen Piisamirotan alias Giljainin mukaantulon johdosta. Tähän asti setä on yksinään edustanut raskaamman kirjallisuuden osastoa, kun taas minä ja Äng suosimme kevyempää ja viihteellisempää lukemistoa.

Nyt Giljainin liittyessä joukkoomme myös raskaamman kaunokirjallisuuden käsittely blogissamme lisääntyy. Näin uskallan väittää. Noh, eipä tämä blogi ole siitä kärsinyt, että tilanne on tähän saakka ollut kaksi vastaan yksi. Minähän olen yksinäni oikeastaan pitänyt koko blogia yllä. Setä on sentään välillä jotain juttuja kirjoittanut, mutta Äng on tainnut lukemisen lopettaa tyystin..

Laita, Giljain, tunnisteeksi Giljain aina kirjoitettuasi jutun.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Ihmiskunnan viholliset (viimeinkin)

Vasta tänään huomasin, että olimme saaneet lukijapalautetta, että lisää juttuja ja nopeasti! Se lämmitti mieltäni!!

Muuten, Giljain, jos haluat liittyä Nuharupeen, niin ilmoita. Joukkoon tummaan mahtuu varsin hyvin vielä yksi jos toinenkin Nipsu, Hemuli, Piisamirotta tai vaikkapa Drontti Edward.

Sitten aiheeseen: taisinpa brassailla joskus tuossa tammikuun alussa, että luen Ihmiskunnan viholliset parissa päivässä. NOT! Sitä ei tapahtunut. Oli kaikenlaista juhlahässäkkää (Niiskuneidistä tuli Niisku-Peikko jne.. Muumilaaksossa piisasi vilinää kerrakseen.), joten lukuaikaa ei riittänyt, vaikka kuinka oli Waltaria yöpöydällä.

Viime viikolla rutistin ja luin kaksiosaisen Ihmiskunnan viholliset-teoksen (yhteensä 746 sivua) vihdoin loppuun. Kuten jo aiemmin mainitsin, kyse on itsenäisestä jatko-osasta Valtakunnan salaisuudelle.

Kun Valtakunnan salaisuus eteni lähes unenomaisessa tunnelmassa kohti päätepistettään, Ihmiskunnan vihollisissa mennään ihan toisessa äärilaidassa. Jossain inhon ja kauhun välimaastossa. Ja miksi näin? No, siksi, koska nyt Waltari on tullut Jerusalemista Roomaan, irstailujen keskipisteeseen.

Keisarina oli kirjan alussa Claudius, mutta enemmän Waltari keskittyy kuitenkin kertomaan Claudiuksen jälkeen valtaannousseen keisari Neron noususta ja tuhosta.

Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään? (Neron viimeisiksi väitetyt sanat)

Kaikkihan me tiedämme, mistä Nero on kuuluisa.

Kristittyjen surmaamistavat tulivat erittäin selviksi. Kirjan päähenkilö, Valtakunnan salaisuuden Markuksen poika Minutus, on kuvattu tyypilliseksi oman aikansa roomalaiseksi, kovaksi ja itsekkääksi. Hänen silmillään katsomme, kun Nero tapattaa tuhansia kristittyjä. Minutus pelkää enemmän oman henkensä ja kunniansa puolesta kuin tuntee edes myötätuntoa kuolevia kohtaan. Kovin erilaisia olivat huvit tuon ajan Roomassa kuin nykyajan Suomessa. Mieluummin tosiaan katson vaikka Salattuja eläimiä kuin ihmisten ristiinnaulitsemista.

Waltari oli siis taas taustatyönsä tehnyt.

Minun on kuitenkin pakko verrata Valtakunnan salaisuutta ja Ihmiskunnan vihollisia toisiinsa. Onhan kyseessä emäteos ja sen jatko-osa. Ne liittyvät toisiinsa, joten ovat vertailukelpoisia.

Valtakunnan salaisuudessa oli koko ajan jännitettä, kuten hyvissä kirjoissa on. Tarina rullasi jouhevasti eteenpäin, eikä lähtenyt harhapoluille. Se piti otteessaan. Ihmiskunnan vihollisissa on se ongelma, että sen juoni meinaa välillä karata käsistä. Minutus seikkailee Britanniassa, Aasiassa, Korintissa ja jotenkin nuo retket jäävät vähän hatariksi ja tarkoituksettomiksi. Toisin kuin esim. Sinuhessa, jossa päähenkilön matkat olivat osa kokonaisuutta, eivätkä jääneet ohuiksi ja irrallisiksi sivujuoniksi. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että Minutus retkeili vain siksi, koska kirjailija halusi kertoa, millaisena piti 50 jKr:n Britanniaa.

Mutta poliittiset tapahtumat Waltari kyllä hallitsi. Niissä hänen perehtyneisyytensä Rooman historiaan pääsi esille, eikä se ollut yliampuvaa, koska hän osasi laittaa sopivasti mukaan myös omaa mielikuvitustaan.

Ihmiskunnan viholliset oli Waltarin viimeinen kirja. Se julkaistiin v. 1964. Luulen, että Waltari summasi näitä kirjoja kirjoittaessaan omia tekojaan elämässä ja ehkä Minutus oli jollain tasolla hänen omakuvansa. Minulla on lukupäiväkirja, jonka äiti antoi minulle saatuaan sen kirjakerhosta. Siinä on kohta, jossa kysytään, mitä kirja opetti. Olen kirjoittanut siihen "paatuneinkin voi saada synninpäästön, jos sydämessään myöntää oman paatuneisuutensa". Näin itse käsitin sen, mitä Waltari halusi kirjallaan sanoa. Sillä vaikka Minutus olikin itsekäs ja pelkuri, hän tahtoi edes poikansa takia toimia oikein. Eikä siis ollutkaan läpeensä paha, vaikka luulotteli itselleen niin.

Olen jo suunnitellut, mitä seuraavaksi luen. Mutta ei paljasteta sitä vielä. Huomenna kirjasto kutsuu!