tiistai 29. joulukuuta 2009

Odysseus

721 sivua ja 30 000 eri sanaa latinan, kreikan, englannin, saksan, ranskan, espanjan ja italian sekä itse käännöstekstin kielellä: James Joycen 1922 julkaistu mammuttimainen 'Odysseus' on äärimmäisen villi ja röyhkeä teos. Se kertoo yhdestä päivästä lehteen mainospalstoja myyvän Leopold Bloomin elämässä, jonka aikana juutalainen ei-juutalainen Bloom kiertelee ympäri Dublinia juottoloissa, huorataloissa ja sairaalan synnytyssalissa erilaisten humalaisten ja meluavien seurueiden mukana. Lakonisesti tarinan kulku on seuraava: Bloom herää, elää päivänsä ja käy nukkumaan. Sinä aikana hän on elänyt oman odysseiansa. 


'Odysseuksen' merkittävin juttu on sen kieli. Joyce lienee suurimpia merkityksillä ja nyansseilla herkuttelevia kirjailijoita, mitä kirjoittamisen historiassa on ollut. Jokaisella luvulla on oma kerrontatyylinsä, jotka poikkeavat niin paljon, ettei niitä helposti mieltäisi osaksi samaa tarinaa. Eräs luku oli kirjoitettu kokonaisuudessaan näytelmämuotoon, jossa hahmojen nimien jälkeen olevissa suluissa lukivat henkilön kulloisetkin puvut, ilmeet ja tunteet. Toisessa luvussa kapakan juopposeurueen tekemiset kirjoitettiin kuin ne olisivat suoraan eeppisestä ja maalailevasta ritariromaanista, vähän Don Quijoten tapaan. Spurgujen tuopit olivat uljaita miekkoja ja rääsyt auringonvalossa hohtavia, upean kirkkaita haarniskoita. Kirjan päättää Bloomin vaimon, Mollyn, miltei 50-sivuinen monologi, jossa ei ole minkäänlaisia välimerkkejä tai muita lauserakenteita kunnioittavia sääntöjä. Hyvät naisherrat, tämä on modernismia!


Suoraan sanottuna 'Odysseuksesta' on vaikea kirjoittaa mitään kovin konkreettista. Joyce vyöryttää lukijan eteen intertekstuaalisten viittausten vyöryn, joka ironisoi koko länsimaisen kulttuurin nykytilan -ja historian. 'Odysseus' on ahdettu täyteen päämäärättömiä pseudodialogeja, joissa henkilöhahmot keskustelevat monologin muodossa. Kymmenet eri keskushahmot eivät pysy muutamaa virkettä pidempään samassa keskustelunaiheessa, ja lopulta henkilöiden väliset keskutelut muuttuvat kertojan  itsensä kanssa käymäksi metatiedusteluksi, jossa kirja kyselee tapahtumien syitä vain vastatakseen lopulta omiin kysymyksiinsä esittämällä niistä uusia kysymyksiä. Keskeisiä kirjassa toistuvia teemoja ovat moraali, uskonto, irlantilaisuus ja seksi, mutta ensinmainitut johtavat ennen pitkää viimeiseen eli siihen suureen kirjassa käytyyn keskusteluun erilaisista genitaali -ja yhdyntäfantasioista. Huorissa käydään, perseitä hipelöidään, jokaisesta vastaantulijasta fantasioidaan jotain ja sen päätteeksi tungetaan kaikenlaisia asioita kaikenlaisiin paikkoihin: olkoot ne pimppejä, pippeleita, rectumeita, pyllyjä, kyrpiä, kulleja, pilluja, banaaneita, sormia tai kortonkeja, niistä joka tapauksessa himoitellaan. Irstaus ja ironia ovat todella suuria, ja niiden yhteinen lempinimi on 'Odysseus'.  


Kuvailen lyhyesti niitä tuntemuksia, joita Joycen mammuttimaista nidettä lukiessani tunsin. Olin 'Odysseuksen' parissa välillä kuin lumottu. En malttanut laskea kirjaa käsistäni, koska tunsin niin väkevää halua yrittää ymmärtää sitä irstasta irlantilaista maailmaa, jota Joyce armottomalla ja niin alastomaksi riisuvalla sanavirrallaan laveerasi, vielä oikein pitkin ja raskain vedoin. Yhtä usein myös raivostuin, koska kirjassa ei tuntunut olevan mitään tolkkua. Pahimmillaan huomasin vain silmäilleeni läpi useita pitkiä ja vaikeita kappaleita, minkä vuoksi jouduin palaamaan sivun tai aukeaman alkuun saadakseni edes muutamista ajatusten rihmoista otteen. Tästäkään ei aina ollut apua, ei edes kovin usein, minkä vuoksi jouduin lyötynä vain jatkamaan lukemista. 'Odysseusta' lukiessani koin kuitenkin hyvin tärkeäksi, että yritin omaksua kulloisenkin tilanteen tunnelman ja siinä olevien hahmojen tunteet ja ajatukset. Muuten 'Odysseus' ei voisikaan avautua, sillä se on ennen kaikkea ihmisen ja lukijan itsensä peili. Kaiken aistitun ja muistetut perfektionistisen tarkka kuvaileminen vie syvälle, jos vain antautuu sen vietäväksi. Tällöin 'Odysseusta' on perin helppo lukea, mutta se vaatii myös aikaa ja mahdollisuuden uppoutua siihen. Muuten se on kitkerä kuin kalkki.


Tässä minun irlantilainen haasteeni. Kiitos, James, kaikista niistä rasvaisista ja viinalta tuoksuvista hetkistä. Nyt haluan jotain terveellistä.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Sydäneläin

Herta Müller voitti vuonna 2009 kirjallisuuden Nobel - palkinnon. Kaksi vuotta sitten ruotsalaiset palkitsivat Doris Lessingin, ja viime vuonna pystin rahoineen sai turhaakin turhempi J. M. G. le Clezio. Onko Müller ranskalaista kosmopoliittia parempi? Ainakin hän on ahdistunut ja jo useaan otteeseen palkinnoin tunnustettu kirjailija.

Sydäneläin on kuolemanraskas romaani. Se alkaa samalla kuolemalla, johon Müllerin pirstaleinen tarina myös päättyy. Kronologisena alkupisteenä on venäjää opiskelevan Lolan itsemurha, jonka ruumiin valtionpoliisi vie pois sanaakaan sanomatta. Lolan hirttäytymiseensä käyttämä vyö kuului hänen kämppäkaverilleen, joka on kirjan nimettömänä pysyvä kertoja ja vahvasti kirjailijaan itseensä samaistettava hahmo. Kuoleman jälkeen Lolan ystävät, Edgar, Georg ja Kurt, Ceausescun hallintoa kritisoivat nuoret, tutustuvat häneen, koska heidän mielestään Lola ei tappanut itseään. Sen sijaan Lolan tappoi puolue. Sydäneläin kertoo näiden neljän nuoren joutumisesta autoritaarisen yhteiskuntansa uhreiksi, missä on olemassa vain yksi puolue ja sen puoluekirjan mukainen totuus.

Jokainen Müllerin kirjoittama sana ja virke on tukehtumaisillaan Ceausescun diktatuurin ja salaisen poliisin maanisen tarkkailun painosta. Müller käyttää kieltä aivan kuin hän jatkuvasti viittaisi sillä johonkin, mitä sanoista ei itsestään näe. Se on kuin kirjan nuorten toisilleen kirjoittamaa salakieltä, jossa hiusneulat ja kynsisakset tarkoittavat salaisen poliisin uhkailua ja kuulustelua. Sydäneläin on jatkuvasti jotain muuta kuin miltä se näyttää. Siksi sitä on niin hirveän raskas lukea: se ei hengitä. Parinsadan sivun mittainen kirja painaa tuhannen sivun edestä. Ismo Alanko sanoi, että rock-kappaleissa pitää aina olla vähän diibadaabaa, jotta niistä ei tulisi vaivaannuttavia kurjuuden ylistyksiä. Mielestäni taiteella on aina oltava esteettinen ja svengaava puoli, muuten siitä tulee pelkkää politiikkaa.

Sydäneläin kaipaisi Alangon mainitsemaa diibadaabaa. Sen järkyttävyys ja intensiteetti sekä vaikeasti seurattava tarinarakenne saavat romaanin ansioitumaan pitkälti sosisaalihistoriallisella luonteellaan. Romaaniksi se muistuttaa liikaa Malevitsin 'Mustaa neliötä'. Ongelmallista on se, että 'Musta neliö' ei ole romaani.

Puhastus

Tallinnan kirjakaupoissa oli myynnissä tänä vuonna viron kielelle käänetty, Sofi Oksasen Finlandia -ja Runerg - palkittu teos Puhastus, joka alkukielellä muistettaan nimellä Puhdistus. Muistaakseni Oksasen Puhastus on jo kerran arvioitu tänne Nuharupeen. Kirjoitan siitä sen tähden vain lyhyesti.

Aliide Triidu löytää pihaltaan tajuttomana makaavan nuoren naisen. Herättyään tyttö kertoo nimensä olevan Zara ja että hän pakenee kahta väkivaltaista miestä. Aliide epäilee Zaran ensin olevan vain aikeissa ryöstää hänet. Kun Zara kertoo joutuneensa seksikaupan ja raa'an seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, Aliide muistaa omassa nuoruudessaan kokemansa ja vanhemmiten piilottamansa kärsimykset.

Oksanen kertoo Aliiden ja Zaran tarinat rinnakkain. Hän käyttää niitä kuvatakseen naisen ja vapauden kahlitsemista Viron historiassa, missä ihmisiä tyrannisoivat vuorollaan saksalaiset, kommunismi ja seksikauppa. Oksasen kieli on vahvaa ja allegorista: Aliidelle eläinten ja luonnon käyttäytyminen ovat ennusmerkkejä tulevaisuudesta. Kun linnut lakkaavat laulamasta ja luonto on hiljaa, jotain pahaa tulee tapahtumaan. Aliiden maailma henkii mennyttä mystiikkaa, sellaisten jumalallisten voimien läsnäoloa, jota ihminen pystyy vain aavistelemaan.

'Puhdistus on tragedia', Oksanen kuvaili lyhyesti romaaniaan. Puhdasoppisessa tragediassa asiat menevät vääjäämättä metsään miten hyvistä aikomuksista huolimatta, ja lopussa seuraa katharsis. Ennenaikainen kuolema kohtaa väistämättä jonkun rakkaista hahmoista, se voi viedä heistä vaikka kaikki, mutta lukijalle surmatyön tai kauhun aiheuttamasta katharsiksesta seuraa onnen tunne. Sellainen, kuin hän olisi ainoana selvinnyt hirvittävästä katastrofista elossa. Puhastus on tragedia, ja tarinan puoliväliin asti on ilmiselvää, että Sofi Oksanen on eräs merkittävimmistä elävistä suomalaisista kirjailijoista. Puolivälin jälkeen kerronnan rytmi ja rakenne hajoaa, mikä on suuri sääli. Oksasella on rahkeita napakymppiin, johon hän tulee ennen pitkää osumaan.

torstai 17. joulukuuta 2009

Robert Louis Stevenson - Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tämän viikon olen joutunut pitämään pakkolomaa Odysseus-projektista kyseisen kirjan unohduttua Jokioisiin. Korvauksena olen tarttunut 1800-lukulaiseen "kauhu"-kirjallisuuteen. Ensimmäisenä luin klassikon nimeltään Tohtori Jekyll ja Herra Hyde.

Tarinahan lienee pääpiirteissään kaikille tuttu, Tohtori Jekyll tekee kokeen, joka ei kaikin puolin mene aivan putkeen. Seurauksena on hahmo, nimeltään herra Hyde, joka on luonteeltaan ja olemukseltaan tohtorin lähes täydellinen vastakohta.

Tarinaa on tulkittu allegoriana ihmisluonteen kaksijakoisuudesta. Toisaalta voiko teksti olla allegorinen, jos tämä tarkoitus lähes alleviivaavan tarkasti kirjoitetaan auki itse tarinassa. Toisaalta romaanikerronta on edennyt pitkän matkan tämän tarinan kirjoittamisen jälkeen.

Tohtori Jekyll ja Herra Hyde on sujuva tarina, joka ei liene kärsinyt liiemmin inflaatiota ajan myötä. Teemat ihmisen nautinnonhalusta ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta ovat ajankohtaisia koska tahansa. Samoin ajatuksia herättää Tohtori Jekyllin toimien näennäinen kaikkivoipaisuus.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Joulukirjallisuutta

Rikotaanpa Nuharuvessa vallinnut talviuni jutulla joulukirjallisuudesta.

Joulu tuo mieleen oman lapsuuden. Ajan, jolloin vielä uskoi satujen olevan totta. Edelleen suosikkijoulukirjani ovat niitä, joita lapsena luettiin.

Tässä joitain lemppareitani:
Poika on ollut Vaarilla hoidossa ja syönyt rusinoista mahansa kivikovaksi. Heinähattu ja Vilttitossu vievät ruokaa tontulle.. vai onko se tonttu sittenkään? Matti käy hakemassa kuusen, mutta kotona se tiputtaa neulaset ja Hanna saa itkuraivarit. Olkipukki pelastaa tilanteen.

Astrid Lindgren: Jul i Bullerbyn eli Melukylän joulu.
Lattialla on räsymatot ja lapset saavat syödä tikkunekkuja. Mikäs sen parempaa.

Mauri Kunnaksen Koiramäki,
jossa kerrotaan vanhan ajan joulusta. Koiramäen talvi-kirja sisältyy kokonaisuutena Koiramäki-kirjaan.

Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu:
Olin sen ilmestyessä 12-v., joten juuri ja juuri kohderyhmässä. Hahmojen vinoista suupielistä huolimatta hyväksyin tarinan osaksi lapsuuteni suuria joulukertomuksia.

Tove Jansson: Kuusi
Kuusi on novelli, joka löytyy tästä kirjasta:
Eräs hemuli herättää muumiperheen talviunilta jouluaattoaamuna. Hän kertoo, että joulu on tulossa. Muumiperhe tietysti säikähtää, sillä joulu vaikuttaa pelottavalta kaikkine ruoka-, lahja- ja siisteysvaatimuksineen. Kuusi-novellilla Tove Jansson kertoi oman mielipiteensä jouluhössötyksestä.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, mikä tahansa A. Cashin Suppari Sieparoisen jouluun liittyvä tarina. Ne olivat ehdottomasti joulutarinoiden parasta antia. Uskon Supparin olemassaoloon enemmän kuin itse Joulupukin.

Itse asiassa ajattelen, että kun Suppiksesta ei ole vuosiin kuulunut, niin ehkä hän on lomalla jossain imeytyskentän uumenissa tai kylässä Lolon luona. Paistamassa lettuja, joista on myös vinyylilevyiksi.

torstai 19. marraskuuta 2009

Vanhus ja meri

Erehdyin avaamaan yhdentoista aikoihin Vanhuksen ja meren rispaantuneet kannet. En malttanut jättää kahdella eurolla kirpputorilta ostamaani kirjaa käsistäni, olin kuin pakotettu lukemaan sen loppuun. En ollut aikaisemmin lukenut Ernest Hemingwayn teoksia, muutamia novelleja lukuunottamatta. Kirjojensa maine minulle toki on välittynyt.

Meri on myyttinen näyttämö, jota Hemingway käyttää sankaritarunsa syntypaikkana. En halua eritellä kirjaa tämän enempää: se on luettava.

Vivere non est.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Yövartio

Sarah Watersin Yövartio on eräs hienoimmista historiallisista rakkaustarinoista, mitä olen koskaan lukenut. Se on helppolukuisempi kuin Nádas'n Muistelmien kirja, mutta se ei jää jylhyydessään unkarilaisesta eepoksesta vähääkään jälkeen.

Yövartio on ajallisesti lopusta alkuun palautuva kertomus neljästä englantilaisnuoresta, jotka rakastuvat toisiin ja toisiinsa pommien ja äkkiväärien tunteiden survomassa Lontoossa. Aluksi kertomuksen monisyisyys tuntui vaikealta, en osannut yhdistää nimiä henkilöihin ja heidän historioihinsa. Kun lopulta opin erottamaan Helenin Kaysta ja Julian Vivienistä, en malttanut jättää kirjaa käsistäni! Saatettuani kirjan sivumääräiseen loppuun eli vuoteen 1941, minun oli pakko palata alkuun eli vuoteen 1947, sillä vasta silloin Watersin huimaksi paisunut proosamonumentti todella avautui minulle.

Yövartion rakkaustarinat ovat kaikki kiellettyjä ja salattuja kokemuksia. Helenillä on rakkaussuhde Juliaan, jolla on aiemmin ollut suhde Kayhin, johon Helenillä oli suhde ennen Juliaa. Kay puolestaan liittyy Viviin, joka on perheellisen Reggien rakastajatar. Vivillä on sodan jälkeen seuranhakuyritys Helenin kanssa. Vivin veli, Duncan, on ollut sodan aikaan vankilassa, missä hänellä on ollut sellikumppanina Fraser. Fraser syyttää Duncania homoseksuaalisuudesta. Siis: rakastuneet ovat salarakkaita tai homoseksuaaleja, joille ei kummallekaan löydy paikkaa konservatiivisessa Britanniassa. Waters kuvaa tarkasti, ei kuitenkaan tarinan rytmiä rikkoen niin kuin Peter Hoeg, ja kiihkeällä rytmillä poltettujen päivien ja tupakoiden määrää. Mielenkiintoista on, miten kotirintama saa Watersin käsissä aivan eri kuvan kuin mitä sotaromaaneissa yleensä. Sitä ei nimittäin ole!

Waters ei alleviivaa naisten homoseksuaalisuutta, minkä vuoksi seksuaalisen suuntautumisen vapaudesta ei muodostu Yövartioon päälleliimattua, rasittavaa moraalista opetusta. Se pysyy kertomuksen kokonaisrakennetta kehittävänä teemana, mistä johtuen Yövartio on niin raikas ja koskettava teos. Sitä ei ole tarkoitettu vain naisille tai seksuaalivähemmistöille: se on itsessään täydellinen rakkaustarina, inhimillinen ja koskettava.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Baldrickilta varastettu haaste: irlantilaista kirjallisuutta!

Baldrickin puheista jäi jokunen kuukausi sitten tällainen haaste mieleen. Eli:

Irkku-kirjailijan kirja on luettava, ihan sama minkälainen, kunhan kyseessä on irkkukamaa.

Allekirjoittanut aikoo päteä ja lukea James Joycen 'Odysseuksen'. Vuodenvaihteeseen on aikaa, katsellaan mitä tässä ehtii tapahtua!

tiistai 20. lokakuuta 2009

Salka Valka

Iäisyys itse kultakin. Halldor Kiljan Laxnessin Salka Valka oli minun vastaukseni esitettyyn haasteeseen pohjoismaisen romaanin lukemisesta. Islantilainen Laxness sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1951 kirjailijan ollessa vain 49-vuotias. Aikamoista, viimeisin palkinnonsaaja Herta Müllerkin on kuitenkin iältään jo 56 vuotta, ja häntä edeltänyt Le Clézio 68. Selvästikin Laxness oli kirjailijapiireissä mukana jo nuorella iällä.

Salka Valka on tyttö, joka saapuu äitinsä Sígurlínan kanssa myrskyisenä iltana syrjäiseen islantilaiseen kylään, missä heidän vastaanottonsa on sanaton ja julma. Elämä kalastuksesta hädin tuskin elantonsa saavassa kylässä on karua: miehet käyvät töissä, ryyppäävät ja naivat, naiset ovat joko aviomiestensä lapsia synnyttäviä kotiorjia, tai mikäli yksin elävät rehellisesti huoria. Naturalistinen tarina hehkuu mustaa huumoria, mikä kannattelee kirjaa estäen sitä sortumasta vaivaannuttavaan sillanpääläisyyteen.

Tarinassa on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin se on itsepäisen ja vahvatahtoisen Salka Valkan kasvukertomus, joka luonteensa vuoksi on kahden vahvan miehen rakastama ja lopulta hylkäämä. Toiseksi Salka Valka on myös kuvaus yhteiskunnallisista murroksista, jotka syntyvät kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen välille. Teoksen toinen osa keskittyy enemmän jälkimmäiseen teemaan, vaikkakin myös aikuistuneen Salka Valkan ja hänen kotikylään palanneen nuoruudenrakastettunsa, Arnaldurin, romanssi on siinä keskeisellä sijalla. Ensimmäinen osa kuvaa Salka Valkan nuoruuden elämää Óseyrissa, mikä pohjustaa toisen osan huomattavasti ensimmäistä kirjaa kiihkeämmin etenevää ja monisyisempää tarinaa.

Laxnessin nimensä puolesta oudolta kalskahtava kirja on hieman Pamukin Lumen ja Marquézin Sadan vuoden yksinäisyyden tavoin rakkaustarinan muotoon puettu poliittinen teos (tai toisinpäin), joka esittelee alkuun rauhallisesti mataavaan elämäänstä turtuneen kylän, jonka rauhaa alkavat häiritä ulkopuolelta saapuneet vieraat ja väkivaltaiset aatteet. Laxnessin yksityiselämässä allekirjoittama sosialismi hieman varjostaa bolshevismia kannattamaan äityneiden kyläläisten kuvaamista, allekirjoittanutta nimittäin häiritsi voimakkaasti vasemmistolaisten monet utopistiset käsitykset järjettömistä osuustoiminnallisista hankkeista, jotka tuottaisivat maanpäällisen materialistisen paratiisin Islantiin, vaikka sille ei Òseyrin asukkaille olisi minkäänlaisia takeita. Tulkitsin nämä unelmoinnit Laxnessin pistäväksi ironiaksi idealistista leniniläisyyttä kohtaan, vaikka en edelleenkään ole varma kirjailijan omasta vakaumuksesta, siitä onko hän raivorealisti vai raivohihhuli?

Kiehtovaa kirjassa oli Salka Valkan hahmo, voimakas ja väkevä nainen pitkälti miesten johtamassa ja hajottamassa elinyhteisössä. Villapaitaan, housuihin ja paksuihin saappaisiin pukeutunut Salka on amatsoni, voimakas viikinkinainen, joka kirjan lopussa muuttuu epävarmemmaksi haahuilijaksi hänen takerruttuaan marxilaiseen idealistirakastettuun, jonka luulisi olevan täysin eri maailmasta paskaa varpaiden välissä elävän Salka Valkan kanssa (en voi käsittää miten Salvör menee ja valitsee tuollaisen ääliön kihlatukseen, vitsi!). Muun muassa tämän älyttömyyden ja Laxnessin punalasisuuden vuoksi arinan henkilöt on jäävät hatariksi. Erityisen raivostuttavaa oli se, kun naissankarimme ei yhtäkkiä osannutkaan päättää kenen matkaan hän lopulta lähtee, vaikka hän on koko ajan ollut voimakas ja vahva ja niin edelleen (sitten mennään parkumaan kommarin kanssa niitylle, I don't think so!).

Laxnessin tarina kuitenkin pysyy kasassa. Toki se rönsyilee ja on paikoitellen höllä kuin mikä, mutta tarinan väkevyys ja Laxnessin käyttämä rikas ja monisävyinen kieli pitävät sittenkin tämän kalastajaveneen ulapan päällä.

Muumiperheen tarina

Kirja sisältää tarinat "Taikatalvi", "Muumimappa ja meri" sekä "Muumilaakson marraskuu".
Porvoo 1987.

Olen merkannut kirjaan lukeneeni sen kesällä 2001, hieman ennen wtc-keissiä. Tuolloin en juuri kirjaa kummemmin noteerannut - otin vissiin samankaltaisena "ies-hommana" kuin ovat olleet niin Danten Jumalaisen näytelmän kun Kalevalankin lukeminen. Tälläkertaa asiantuntevalta taholta minua vakuutettiin että kyseessä on yksi 1900-luvun kirjallinen merkkiteos. Olenkin viettänyt kirjan ääressä - herrajjjumala! - KOKO KESÄN ja alkusyksyn!

Luin lauseen, joskus jopa kokonaisen kappaleen kerralla. Kokonaisuudentajuhan sellasta tahtia tavaten on tiessään. Ensimmäisestä tarinasta, "Taikatalvesta", en enää muista mitään... nyt tulee "herr-raju-umala" toiseen kertaan: enkä mielelläni VIELÄ rupea kirjaa kertaamaan, joten ei kommenttia "Taikatalvesta".

"Muumipappa ja meri" oli se, mistä esseetoimeksianto meikälle langetettiin. Mitään sen syvällisempää asiapitoista kirjoitelmaa en aio näillänäkymin tekemään, yliopistot tehtailee kandeja/maistereita/lisureita/tohtoreita sellaseen. Mutta nyt ollaan ytimessä: Muumipappaa ja merta oli kiehtova lukea ajatellen samalla että meri on Neuvostoliiton allegoria. Väittämäni tueksi raapaisen ihan randomilla sivulta 107 sitaattia. Muumipapalla on merelle asiaa:

"...Sinä yritit rettelöidä meidän kanssamme, isä sanoi. Keksit kuitenkin kaikenlaisia konnankoukkuja, mutta et onnistunut. Me selvisimme. Minä tutkin sinut läpikotaisin... muuten, isä jatkoi, minun täytyy kyllä myöntää, että whiskylaatikon tuominen oli reilu teko... mutta katalasti teit, kun sitten hyökkäsit saaren kimppuun nujertaaksesi sen. Ja sanon tämän kaiken - tai melkein kaiken - siksi, että pidän sinusta..." Just noin! Ja päälle siivu sitä whiskyä ja paksu sikaari. Aivan kuin UKK:n puheenvuoro neuvostojohtajille Tamminiemen saunassa tai villisikajahdin peijaisissa jossainkaukana itään Novosibirskistä. Vai häh?

"Muumilaakson marraskuu" on kertomus siitä, mitä Muumilaaksossa tapahtui perheen muutettua kärpäsenpaskan kokoiselle majakkasaarelle jonnekin etäämmälle. Ymmärrän, että tarinassa kuvataan pienten vähäpätöisten (infantiilien) luojanluomien kaipuuta ja ikävää. Muumitaloon asettautunut sekalainen seurakunta asuttaa huushollia isäntäväen poissaollessa. Jokaiselle on tullut palava tarve tavata jotakuta muumitalon vakiasukasta. On sitten tehnyt asiakseen lähtä kyläilyreissulle. Elävät keskenään, askarrellen niitänäitä, väliin toisilleen hmm... vittuillen ja väliin riemukkaasti bilettäen - sotkien ja siivoten. Tuon tuostakin on puheena, miten muumiperheenjäsenet toimisivat ja puhuisivat milloin missäkin tilanteessa. Miten muumimamma tekee keittiön kodikkaaksi... minkälaisen majan pappa haluaisi. Mainitsemani ikävöiminen ruumiillistuu pienessä Tuhto-nimisessä homssussa, sivu 164: "...kuvitelma perheen tapaamisesta oli kasvanut niin valtavaksi, että se uuvutti häntä. Hänen päätään alkoi kivistää joka kerta kun hän ajatteli mammaa. Tämä oli muuttunut niin täydelliseksi ja lempeäksi ja lohduttavaksi, että se oli sietämätöntä; mammasta oli tullut suuri sileä ympyrämäinen pallo, jolla ei ollut kasvoja..."

Muistan aikanaan, 70 -luvulla tajutessani, että Muumipeikko & co on kansainvälisesti laajimmalle levinnyt suomalainen sarjakuva, suhtautuneeni muumijuttuihin iljetyksen sekaisin tuntein: pehmeät pyöreät pastellisävyiset hahmot olivat piirrosilmaisultaan vetelänmunatonta lässyä. Tollaseen en kajoaisi. Ikinä.

Ihmisen ikä siinä meni. On tullut aika muuttaa käsityksiä. Tove Jansson on Suuri Kertoja, joka kirjoituksillaan ja piirroksillaan näppäilee sellaisia kieliä ihmisen sisimmässä, mihin tavan lahnagoljatit saati muut jaripervolat kuunaan pysty.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Orm Punainen

Viimein sain skandinaavikirjan luettua, vaikka Pale taisi ehdottaa aihetta jo heinäkuussa. Valitsin kirjaksi Frans G. Bengtssonin Orm Punaisen, koska kirjan kuvailun perusteella se oli historiallinen romaani viikingeistä. Tämän kuvailun perusteella kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Jes! Historiaa todenmukaisesti fiktiivisessä tarinassa.
Mutta kirja oli pettymys. Olisihan se pitänyt arvata jo kirjan ohuesta ulkomuodosta. Hyvät historialliset romaanit ovat paksuja kuin tiiliskivet, sivuja lähemmäs tuhat. Tässä oli 338.

Orm Punainen kertoo Orm Punaisesta, ruotsalaisesta viikingistä. Bengtsson kirjoitti tarinan vuonna 1941. Itse tarina sijoittuu 1000-luvulle. Aikaan, jolloin ryöstöretket olivat muodissa, ja kristinusko koputti Pohjolan ovella.

Orm Punainen siepattiin nuorukaisena vihollisleiriin soutajaksi. Vihollisista tuli ystäviä. Sitten ex-vihollisten huomasta hänet otettiin vangeiksi toisille vihollisille ja näiden seurassa hän ajautui Andalusiaan, jossa hänet kastettiin muslimiksi. Tässä vaiheessa kirjaa aloin miettiä, että luultavasti Mika Waltari päätti Orm Punaista lukiessaan kirjoittaa Mikael el-Hakimin. Mikael el-Hakim on paranneltu versio Bengtssonin kirjasta. Mielestäni.

Orm palasi lopuksi Ruotsiin, kääntyi kristityksi ja meni naimisiin kuninkaantyttären kanssa.

Orm Punainen on kevyt kirja. Teksti on samantyylistä kuin Waltarilla, mutta riisutumpaa ja toteavampaa. Orm on aikuisten seikkailukirja, ilman jännitystä. Kirjan henkilöt pysyvät etäisinä, joten minulle oli ihan sama, mitä heille tapahtuu. Tämä tarkoitti sitä, että kirja oli tylsä kuin paperisakset. Siksi lukeminenkin kävi hitaasti. Harmillista, sillä odotin tältä paljon.

Orm Punaisen perusteella voin sanoa, että Suomessa osataan kirjoittaa parempia historiallisia romaaneja kuin naapurimaassa. Näin väitän, kunnes joku toisin todistaa.

Nyt palaan lukion hissan kirjojen pariin.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Veikko Huovinen 1927-2009

On
on ollut
ja on oleva, kirjailijoita.

Sitten,

oli Veikko Huovinen.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Sydänmaa

Ei en kirjoita Puosmanniemen alueesta Lanneveden rannalla, vaan Juha Seppälän hienosta romaanista vuodelta 1994. Sydänmaa kertoo yhden perheen tarinaa kolmessa sukupolvessa, useassa aikatasossa. Tarina alkaa joko 1990-luvulla tai 1890-luvulla ja polveilee kaikkialla noiden vuosien välillä luontevan vuolaasti.

On hienoa kokea, kuinka asiansa osaava kirjoittaja pystyy peräkkäisissä luvuissa toisiinsa kytkeytyviä peräkkäisiä tapahtumia ensin kokijan näkökulmasta ja seuraavaksi toisen, tai kolmannen käden tietoa itselleen selittävältä jälkipolven edustalta. Nuo aikatasojen, kertojien jä näkökulmien muutokset onnistuvat olemaan luontevia ja niiden kautta tarina on enemmän, kuin kerrottujen tapahtumien summa. Kuten hyvässä proosassa kuuluukin siinä välittyvät paitsi tapahtumat, myös niiden merkitys kirjan henkilöhahmoille. Tämän sukukertomuksensa kautta Seppälä onnistuu tavoittamaan jotain erityistä suomalaisesta kansanluonteesta, jos nyt sellaista edes on olemassa.

Ajankohtaista

Kuluvana syksynä on julkaistu ainakin kolme itseäni kiinnostavaa kirjaa, joista kaksi olen jo onnistunut itselleni hankkimaan ja lukemaan. Hotakaisen uutukainen jää vielä odottamaan kohtaamistaan. Nämä kaksi ovat uutispäällikkö Matti Röngän >>Tuliaiset Moskovasta>>, Viktor Kärppä-dekkari. Sivumennen sanoen kärppäkirjat ovat viimeisten parin vuode najan olleet ainoita dekkareita joita pystyn lukemaan ilman kutinaa ja ärsytystä. Toinen kirja taas on merkittävissä määrin huomiota saanut Jari Tervon >>Koljatti>>, joka oli pakko hankkia, selvittääkseeni, mitä iltapäivälehde yhdessä Hesarin kanssa pyrkivät häivyttämään näkyvistä vahvalla kirjan henkilöhahmoja muistuttavia poliitikkoja koskevalla mediavyörytyksellään.

Röngän kirja oli saanut astetta enemmän kierrettä Kärpän yksityiselämään, joka on tähänastisissakin kirjoissa ollut kirjavaa. Lähinnä tuntui, että Kärpän kirjavan yksityiselämän jäljet alkavat saavuttaa päähenkilöä tässä kirjassa. Tämän kertainen rikosjuonikuvio jäi suoraan sanottuna hieman etäiseksi, mahdollisesti sen korkeiden mittasuhteiden vuoksi ja todennäköisesti myös kirjailijan omasta halusta. Sen sijaan Kärpän kiirastuli tuli jälleen kerran lähelle lukijaa. Kuitenkin lukemisesta jäi mieleen, että jotain edellisten kirjojen vetävästä kierteestä jäi ehkä puuttumaan.

>>Koljattia>> ei voinut lähteä lukemaan ilman ennakko-odotuksia. Niin voimakas oli kirjan julki tullessaan saavuttama medialäpäisy. Veitikka ja Joe-setä. Vaikkei Tervoa nostaisikaan metsänhoitaja Huovisen tasolle kertojana ja humoristina, on tätä teosta vaikeaa verrata mihinkään muihin suomalaisiin teoksiin. Muu, kuin suomalainen Poliittinen satiiri on itselleni sen sijaan melko vierasta, ellen pystyisi kuvittelemaan Simpsonit-jaksoa, jossa Homer huomaa olevansa Suomen pääministeri, minkä jälkeen lähes kaikki menee pieleen.

Maistuvia tässä kirjassa ovat paitsi henkilöhahmot ja absoluutti-pääministerin hyvään pyrkivien tekojen seuraukset, myös eräät yksityiskohdat ovat mainittavia. Esimerkiksi nuori ulkoministeri, joka nöyryyttää lähipiiriään Ranskan epäsäännöllisillä verbeillä. Minun lukemanani pääministeri Lahnasen ohella päärooliin nousi tässä kirjassa media ja etenkin iltapäivälehdet, joista Tervolla entisenä lööppimaakarina ja monivuotisena Uutisvuotajana onkin varmasti selvä näkemys. Lahnanen on median synnyttämä hahmo, jolle käy kuin mustalaisen hevoselle. Tämä hahmo käy luojalleen kiinnostamattomaksi alkaessaan käyttäytyä sen käytösstandardin mukaisesti. Mitä tuo viimeinen virke tarkoittaa? Lukekaa itse.

tiistai 15. syyskuuta 2009

kivikilpi

Satuin eilen illalla näkemään pätkän tv 1:n kotikatsomoa. Kivi ja Kilpi! Tämä pitäisi jokaisen nuharupiaanisen bibliofiilin katsoa. Jälleen kerran Oiva L. tekee upeaa työtä. Vähänkö harmittaa kun suurin osa ohjelmasta meni ohi, eikä areena tai elävä arkistokaan sitä taida näyttää. Hittovie! Ensviikon ma saavat mustikatpuolukatsuppilovahverot ihan rauhassa kypsyä - seuraavaa jaksoa ei passaa missata. Niin ja tietenkin karpalot.

trv,
aivojimi

perjantai 11. syyskuuta 2009

Sosiaalipornoa ja historiaa, eri kansissa sentään

Luin tässä pari kirjaa, kun odottelin, että josko kotikuntani kirjastoon olisi palautunut lainassa ollut Orm punainen - se skandinaavikirjani. Käyn tänään tarkastamassa tilanteen, jos sitä ei ole siellä VIELÄKÄÄN, niin odottelen lisää.

Ne pari kirjaa, jotka luin, oliva Torey Haydenin Häkkipoika ja Lilli Koskimiehen Pukeutumisen historia - kietaisuasuista empiretyyliin.

Häkkipoika oli sellainen perus-Hayden. Tyyppihän kirjoittaa hankalista lapsipotilaistaan, joille on menneisyydessä tapahtunut hirveitä. Vähän sosiaalipornoahan nämä Haydenin kirjat ovat, ja niistä jää aina pikkuisen likainen olo. Jotenkin häpeää lukemaansa. Häkkipoika oli paikoin aika tylsäkin, joten edes viihdearvo ei ollut kohdallaan.

Koskimiehen Pukeutumisen historia käsitteli ihmisten pukeutumista aikavälillä 4000 eKr. - 1820 jKr. Kirjassa suurimman huomion sai eurooppalainen pukeutuminen. Olen kirjoittanut tästä jotain omaan blogiini, joten jos kiinnostaa, niin voit käydä sieltä vilkaisemassa.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen, pidän vaatteista ja historiasta, joten miksipä ei olisi ollut. Tietysti olisin toivonut suurempia kuvia ja mieluiten väreissä, mutta kaikkea ei voi saada. Perusjutut tulivat selviksi. Ja sain jotain uuttakin tietoa, kuten esimerkiksi sen, että keskiajalta aina 1800-luvulle asti naiset pitivät hameidensa alla tai kädessä roikkumassa hajustesäiliöitä. Hajusäiliöt peittivät ne "tuoksut", jotka ihmisestä lähtevät, kun hän ei ole käynyt viikkokausiin peseytymässä. NICE!

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Miehiä mökeissä

Taas käsittelen kaksi kirjaa kerralla, sillä tuo Steinbeckin >>Ystävyyden talo>> jäi tänne raportoimatta, kun Håkan Nesserin >>Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä>> koukutti melko intensiivisesti.

Molemmissa kirjoissa sattui olemaan joitakin näennäisen yhtäläisiä seikkoja, joihin voin tässä blogi-merkinnässä takertua. Otsikon mukaisesti kirjat kertovat miehistä, - oikeastaan pojista - ystävyksistä joiden radat kohtaavat talossa. Molemmissa kirjoissa nuo talot ovat kuitenkin kulisseja, eivätkä nouse kirjan henkilöhahmoiksi, kuten etenkin joissain kauhugenreen kuuluvissa tarinoissa tuppaa käymään. Kolmas yhdistävä tekijä noiden kirjojen välillä on se, että ne rytmittyvät suurimman tuntemattoman; kuoleman varaan.

Erottavia tekijöitä kuitenkin on paljon. Siinä missä Nesserin kirja käsittelee isoja asioita pääosin 14-vuotiaan päähenkilökertojan hieman lapsellisesta näkökulmasta ikään kuin kevyesti ja ohimennen. Käsittelee Steinbeck hilpeän hulttiojoukkonsa näkökulmasta kaikkea hyvinkin kevyesti, jopa karnevalistisesti. >>Ystävyyden talon>> suurin voima on sen läpitunkevassa optimistisuudessa ja noiden Kardemumman rosvojoukon kaltaisten hulttioiden sydämellisyydessä. Nesserin kerronta on puolestaan vahvasti värittynyt kertojan iän puolesta, kirjan nautittavuus tulee juuri siitä, miten 14-vuotias käsittelee asioita, joihin hänellä ei ole kosketuspintaa: juutalaisten kansanmurha, parisuhdeväkivalta, seksuaalisuus, syöpä, kuolema.

Molemmat kirjat ovat loistavasti kirjoitettuja ja suosittelen niitä kenelle tahansa. Steinbeckiä ei turhaan pidetä yhtenä Pohjois-amerikan yhdysvaltojen suurista kirjailijoista. Håkan Nesseristä kuulisin jatkossa mielelläni lisää näin kaunokirjallisissa (=ei dekkari) merkeissä.

Yhteenvetona pohjoismaisesta loppukesästäni pinnalle jäi yllättyneisyys siitä, kuinka hyvää kirjallisuutta rakkaista naapureistamme meille luettaviksi käännetään. Valitettavasti nuo kirjat vain näyttävät saavan aivan liian vähän huomiota silloinkin, kun ne ovat tulleet suurten kustannustalojen julkaisemiksi.

perjantai 28. elokuuta 2009

Eurooppalaisen ihmisen aikakirja

Minun piti lukea tämä jo heinäkuun aikana, vaan vasta nyt sain kirjan loppuun ja tehtävät tehtyä. Nämä historian kirjat kuuluvat minun ja Giljainin luku-urakkaan, joka jatkuu kevääseen. Päätimme, että kirjoitamme näistä tänne Nuharupeen, emmekä omiin blogeihimme. Toivottavasti tämä ei häiritse teitä muita Nuharuven käyttäjiä.
Otin kuvat kysymyksistä, kun en jaksanut niitä kirjoittaa. Antiikki:
1. ) Heitä yhdisti sama kieli, sama kulttuuri ja sama uskonto. Kaupunkivaltiot järjestivät yhdessä uskonnollisia juhlia. Monijumalainen uskonto liittyi tiiviisti jokaisen kreikkalaisen elämään ja se ylitti myös poliittiset ristiriidat.

Myös poliittinen päätöksenteko oli antiikin Kreikassa samanlaista kaupunkivaltiosta riippumatta. Valtiomuotona oli demokratia. Kaikki vapaat kansalaiset saivat osallistua päätöksentekoon.

2.) Nykyaikaiset urheilujuhlat ovat alunperin lähtöisin antiikin Kreikasta. Jotkut nykyisin suositut urheilulajit, kuten keihäänheitto ja kiekonheitto, ovat samoja, joiden parissa kisailtiin jo antiikissa.

Homeroksen runoelmat Ilias ja Odysseia ovat eurooppalaisen kirjallisuuden vanhimmat säilyneet teokset.

Näytelmäkirjallisuus ja näytelmien esittäminen keksittiin antiikin Ateenassa. 400-luvulla Ateenassa kirjoitettiin satoja draamoja, koska samoja näytelmiä ei koskaan esitetty kahta kertaa.
Osa antiikin tunnetuista näytelmistä on tuttuja nykyihmisellekin, kuten tarina Kuningas Oidipuksesta.

3.) Hellenistisen kauden katsotaan kestäneen Aleksanteri Suuren kuolemasta vuoteen 31 eKr. Tuona aikana kreikkalainen kulttuuri laajeni Pohjois-Afrikkaan sekä Lähi- ja Keski-Itään. Näiltä seuduilta omaksuttiin uusia aatteita, jotke levisivät antiikin filosofikouluihin. Filosofikouluja alettiin perustaa lisää ja nuorison opetukseen liitettiin sotataitojen lisäksi matematiikkaa, kirjallisuutta ja musiikkia. Filosofikoulujen lisäksi perustettiin erikoiskouluja esimerkiksi lääkäriksi opiskelua varten. Tieteiden harjoittaminen lisääntyi, kun matematiikka, tähtitiede, maantiede ja kielentutkimus itsenäistyivät filosofiasta.

4.) Kreikkalainen ihmisihanne toteutui Iliaan ja Odysseian päähenkilöiden elämässä ja toiminnassa. Jotta ihmistä voidaan sanoa hyväksi, hänen tuli olla rohkea, neuvokas, ylpeä, kostonhaluinen ja vieraanvarainen. Kreikkalainen ihmisihanne oli peloton sankari.

Roomalaisten ihmisihanne korosti hurskautta, uskollisuutta, arvokkuutta ja miehuullisuutta. Perinnäiset tavat ja esi-isien kunnioitus olivat arvossaan.

5.) En ymmärrä kysymystä. Tekstissähän jo kerrotaan, millaisia ihmisiä nuo antiikin mytologian hahmot ovat nykyaikana.

Keskiaika:
1.) Koska Rooman valtakunta rapistui tuolloin lopullisesti ja Rooman mukana myös antiikin aika päättyi. Rooman tuhoutumisen yhtenä syypäänä olivat hunnit, jotka tulivat Aasiasta ryöstäen ja tuhoten antiikin pääkaupunkia. Hunnien johdosta myös muut kansat, kuten germaanit ja slaavit lähtivät liikkeelle muuttaen eri alueiden poliittisia ja väestöllisiä oloja.

2.) Bysantti syntyi, kun germaanit syrjäyttivät vuonna 476 jKr. Länsi-Rooman viimeisen keisarin, ja Bysantti eli Itä-Rooma katsoi olevansa ainoa oikea Rooman valtakunnan perinteen jatkaja.

Bysantissa suurin osa esimerkiksi Platonin teoksista pysyi tallessa ja turvassa kansainvaellusten aiheuttamilta ryöstöiltä ja hävityksiltä. Bysantissa jatkui kouluissa antiikin oppiainejako ja Konstantinopolin v. 425 perustetussa yliopistossa jatkui antiikin koulutustraditio.

3.) Elämän tarkoitus tuntui olevan kuolema, koska ihmishenki oli keskiajalla hiuskarvan varassa laajallelevinneiden ja suurta tuhoa mukanaan kylväneiden tautiepidemioiden, kuten mustan surman, vuoksi, joka levisi Euroopassa 1300-luvulla.

Georges Chastellainin teksti viittaa ihmisten epäarvoiseen asemaan. Jotkut olivat rikkaita, vaikka eivät tehneet mitään rikkautensa eteen. He vain olivat sattuneet syntymään oikeaan säätyyn. Köyhä ihminen ei voinut valita kohtaloaan.

4.) Muslimit olivat kiinnostuneita antiikin kirjallisuudesta ja kulttuurista. He kopioivat käsin Platonin ja Aristoteleen teoksia ja siten antiikin sivistysperintö ei päässyt katoamaan, vaan muslimit välittivät sen takaisin länteen.

Antiikin tieteet kehittyivät muslimien keskuudessa, koska he kehittivät kaukoputkia, laativat tähtitieteellisiä taulukoita, joita käytettiin merenkulussa.

Keskiajan yliopistot perustuivat antiikin koulumalliin. Kaikkien opiskelijoiden oli suoritettava filosofian maisterintutkinto. Yliopistoissa selitettiin antiikin perustekstejä, joita ei olisi ollut olemassa niin suuressa määrin ilman muslimeja.

5.) Romaaninen rakennustyyli oli raskasrakenteinen ja pyörökaarinen. Goottilainen oli suippokärkistä ja -kaarista.

Uusi aika:
1. a) Taiteessa otettiin mallia antiikista. Samoin tieteessä. Syntyi 1400-luvulla Medicien hallitsemassa Firenzessä.

b.) Opetuksessa otettiin mallia antiikista, kuten kirjallisuudessakin. Nostettiin antiikin aikaiset tekstit esille. Pyritiin ihmiskeskeiseen ajattelutapaan.

c.) Kirkon uudistus. Oli palattava Raamatun opetuksiin ja poistettava paavin valta ja anekauppa ja muut vääristymät, mitä katolinen kirkko oli kehittänyt.

d.) Taidesuuntaus, joka oli katolisen kirkon vastaisku uskonpuhdistukselle. Taide oli suurta ja rönsyilevää.

2.) Ateenan koulu: Filosofeja ja oppilaita antiikin ajan koulussa. Pietarinkirkon julkisivu: Antiikin temppeleiden mukainen julkisivu. Joonialaiset pylväät. David-patsas: Klassisten ihanteiden mukaan veistetty. Klassisella kaudella pyrittiin ihmishahmojen sulavaan ja luonnonmukaiseen esittämiseen. Leonard Bruni: Ihmiskunta on hänen mukaansa saanut viisautensa antiikin Kreikasta, eikä antiikkia ja kreikan kieltä voi tarpeeksi ylistää, koska ne ovat luoneet kulttuurin ja sivistyksen pohjan.

3.) Kirjallisuutta ei tarvinnut kopioida enää käsin ja tieto pääsi leviämään nopeammin.

Uusin aika:
1.) Locken mielestä ihmisen on paras elää luonnontilassa, jossa ihmisellä on oikeus yksityisomaisuuteen, koska hän on hankkinut sen työllään yhteisestä luonnosta. Luonnontilassa on kuitenkin turvatonta, siksi ihmiset perustavat yhteiskunnan, joka suojelee heitä. Kansalaiset saavat nousta kapinaan, jos hallitus ei kuuntele heitä.

Monteaquieun mielestä kansalaisen on parasta elää valtiossa, jonka hallitsijavalta on jaettu kolmelle eri elimelle: lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan. Näin kansalainen saisi mahdollisimman lahjomatonta ja tasa-arvoista kohtelua.

Kuten Locke, myös Rousseaun mielestä kansalaisten tulisi yhdessä sopia, miten yhteiskunta järjestetään. Kansalaisten on luovutettava kaikki oikeutensa valtion toteuttamalle yleistahdolle.

2. a.) Pyrkii säilyttämään vallitsevat olot ja palauttamaan hyväksihavaitun yhteiskuntajärjestelmän.

b.) Korostaa vapautta, sananvapautta, uskonnonvapautta ja ajatuksenvapautta. Myös oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus kuuluvat liberalismin aatteisiin.

c.) Kansallisuusaate, joka korostaa oman kansan perinteitä, historiaa ja arvoja.

d.) Yhteiskuntajärjestelmä, joka pyrkii tuotantovälineiden yhteisomistukseen.

3.) Hugon tekstissä näkyy Locken luonnonmukaisuuteen ja yhteiskunnan huolenpitoon uskova valistusaate ja myös liberalismista kumpuava usko parempaan tulevaisuuteen sen perusteella, että jos kaikki ihmiset haluaisivat tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan, se toteutuisi.

4.) Darwin horjutti kristillistä maailmankuvaa keksimällä evoluutioteorian, jonka mukaan kaikki maapallon kasvit ja eläimet ovat kehittyneet nykyisenkaltaisiksi vuosituhansien kuluessa. Toisin kuin Raamatussa, jossa kerrottiin Jumalan luoneen maailman seitsemän päivän aikana.

Marxin mielestä ihminen ei tarvitse uskontoa. Se on vain heikoille.

5.) Ihmiset alkoivat vaatia oikeuksiaan. Sääty-yhteiskunta alkoi vähitellen murentua, kun kehitettiin kansanedustuslaitoksia, jotka mahdollisitivat sen, että kaikilla täysi-ikäisillä ihmisillä oli mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon.

Nykyaika:
1. a.) Nykyajan kulttuurisuuntaus, joka hakee vaikutteensa kirjallisuudesta, musiikista, elokuvista ja tietokonepeleistä.

b.) Ihminen on sitä, mitä hän elämästään tekee omilla valinnoillaan.

c.) Ihmiset on saatava tasa-arvoiseen asemaan. Yhteiskunnassa tähän pyritään korkean verotuksen keinoin.

d.) Naisten oikeuksien ajaminen ja naisten aseman parantaminen sellaiseksi, että miehet ja naiset ovat samanarvoisessa asemassa.

2.) Stalinin Neuvostoliitossa valvottiin kaikkea toimintaa siten, että vain kommunisminmyönteiset ihmiset saivat äänensä kuuluviin. Mutta vaikka ihminen oli kuinka kommunisti, hän joutui silti elämään alituisessa pelossa, sillä satunnaisen ilmiannon perusteella kuka tahansa neuvoskansalainen saattoi joutua Stalinin vainon kohteeksi. Kommunistisella diktatuurilla oli Neuvostoliitossa suuri kannatus, mutta se perustui lähinnä ahdistukseen, pelkoon ja katkeruuteen. Ihmisellä ei ollut oikeutta yksityisyyteen. Valtio sai puuttua kansalaisen yksityisasioihin, eikä ihminen saanut pistää vastaan, koska se olisi ollut kommunisminvastaista toimintaa.

Kulttuurissa kaikki oli kommunisminmyönteistä, koska toisinajattelijoita ei hyväksytty. Kuvataiteilijoita käskettiin kuvaamaan innostavia, nimenomaan yhteiskunnan valoisia puolia. Kirjailijoiden tuli ylistää puoluetta.

3. a.) Ahkera työläinen, joka totteli kuuliaisesti valtionjohtoa.

b.) Kuului arjalaiseen rotuun, omasi äärimmäisyyksiin asti menevän fasistisen ajatusmaailman, jonka mukaan kaikki muut kansat, paitsi saksalaiset olivat heikompia ja huonompia. Tahto, toiminta ja kurinalaisuus menivät ihmisellä järjen edelle. Ei saanut olla kirjaviisas, koska kirjallisuutta ei fasistisessa Saksassa hyväksytty.

c.) Opintojen jälkeen mahdollisimman nopeasti työelämään, perheen perustaminen alle kolmekymmentävuotiaana. Ahkera työläinen, joka kunnioittaa lakia ja jää eläkkeelle 65-vuotiaana.

d.) Perhekeskeinen, joka kantaa vastuun omista sairaista ja vanhoista sukulaisista. Naisen tehtävä on huolehtia perheestä, eikä kouluttautuminen ole suotavaa.

4.) Ihminen on lähes kaikkivoipainen. Mikään ei ole mahdotonta teollistuneessa maailmassa. Ihmisen pitää vain pysyä luomansa kehityksen kyydissä. Ahkeruudella ja kovalla työllä pystyy mihin vain.

5.) Ihminen on oravanpyörässä, ilman työtä ei saa rahaa, ilman rahaa ei voi elää. Ihminen on vastuussa itsestään, mutta yhteiskunta on järjestänyt turvaverkon, jotta kansalainen ei putoa aivan tyhjän päälle, jos jää työttömäksi tai työkyvyttömäksi. Elämä työttömänä ei kuitenkaan ole helppoa. Yhteiskunta takaa kyllä jonkinlaisen toimeentulon, mutta ihminen saattaa tuntea itsensä hyödyttömäksi ja yksinäiseksi, mikä taas ajaa hänet uusiin ongelmiiin ja oma sosiaalinen piiri pienenee ja saattaa jopa kadota kokonaan.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Nuorten miesten kasvukertomuksia

Otsikon mukaisesti lukemani kirjat käsittelivät nuorten miesten kasvua.
Lars Ramslie - Fatso ja Torbjörn Flygt - Alakynnessä.

Ramslien päähenkilö on nuori vain henkisesti. 34 vuotiaan miehen elämä keskittyy pornon ympärille, hän asuu isänsä omistamassa asunnossa ja elää roskaruoalla. Alivuokralaiseksi muuttava nuori nainen sysää liikeelle tapahtumaketjun, jonka aikana päähenkilö joutuu tutustumaan uusiin ihmisiin, rakastuu ja pääsee irti vanhoista, vahingollisista kuvioistaan.

Kirja on kerrottu minä kertojalla, joka valottaa sekä ympäristöään, että päähenkilön mielenliikkeitä. Tarina jaksottuu lyhimmillään muutaman hetken, pisimmillään useiden tuntien intensiivisiin jaksoihin. Epäsäännöllinen ja epäsymmetrinen kerronta luovat ihmeesti imua tähän tarinaan.

Ajoittaisista ällöttävyyksistään huolimatta Fatso oli tähän mennessä paras tämän syksyn Skandinaavikirjoistani. Jatkoin kuitenkin perään Torbjörn Flygtin Alakynnessä romaanilla, joka kertoo Ruotsalaisen yksinhuoltajaperheen pojan kasvusta ala-asteiästä lukion loppuun, osin jopa kypsään aikuisuuteen saakka.

Tätä kirjaa ei tietenkään voinut olla vertaamatta mainioon Sikalat teokseen yhteisen lähiö-ympäristönsä johdosta. Alakynnessä jättää kuitenkin aikuisten seksielämän kipupisteet ja alkoholi-ongelmat käsittelemättä. Tästä lähiöstä ja liukuhihnatyöstä saattaa myös pystyä etenemään uuden asuinalueen rivitaloon (... täällä alkaa mukavasti oppia; rakastamaan sitä tulevaakin koppia), uuteen toimistotyöhön, jopa opiskelemaan yliopistoon.

Siitä huolimatta, että kirjaa rytmittävät tapahtumat ovat kuolemia, koulukiusaamista ja muita ikäviä ihmiselämän ahdistuksia, on Alakynnessä etupäässä optimistinen, elämänmyönteinen kirja, josta jää hyvä olo. Kuinka kiinnostavasti voidaankaan kuvata sitä, miten äidin yksin elättämä perhe onnistuukin vastoin kaikkia odotuksia ylittämään sen riman, pakarat hipoen.

Suosittelen molempia kirjoja kokeiltaviksi. Tosin Fatso ei sovi ihmisille, joita Sadan vuoden yksinäisyys inhottaa.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Suomen historiaa viihteellisesti

Luin Hovimäki-kirjasarjan kaikki seitsemän kirjaa viikon sisään. Ne käsittelivät Suomen historian tapahtumia 1700-luvun lopusta nykypäivään kahden eri suvun näkökulmasta.

Alkuun oli hieman vaikea suhtautua kirjoihin, koska kuulin päässäni näyttelijöiden tönköt repliikit tv-sarjasta. Mutta 200 sivun jälkeen en enää kuullut ääniä päässäni, vaan näin tapahtumat oman mielikuvitukseni kautta, jäin siis koukkuun.

Pelkäsin, että kirjat romantisoivat historiaa, koska jos viihdekirjailija (= Kirsti Manninen) kirjoittaa historiallisen romaanin, tulos voi olla mitä vaan. Näin ollen olin positiivisesti yllättynyt, kun kirjan henkilöistä ei ollut sittenkään tehty sankarillisia yli-ihmisiä, jotka kulkevat siloiteltujen historiallisten tapahtumien keskellä. Ei, henkilöhahmojen kohtalot olivat yllättävän uskottavia. Myös juonen kulku kirjasta toiseen oli jouhevaa ja kirjat pysyivät mielenkiintoisina. Ihminen, joka haluaisi tuntea Suomen historiaa, mutta ei jaksa lukea Pikku Jättiläistä, kannattaisi tutustua Hovimäkeen, sillä Hovimäki-kirjojen kautta oppii kuin huomaamatta Suomen historiaa, koska niissä historia on puettu viihdemuotoon. Jep, helposti lähestyttävää.

Hovimäki-kirjat pysyvät mukavana lukukokemuksena aina viimeisen kirjan epilogiin saakka. Jos olisin sen jättänyt lukematta, kirjoista olisi jäänyt hyvä jälkimaku. Sellainen "olipahan mukavan kevyt lukukokemus, enkä kadu, että olen kuusi näistä kirjoista ostanut myös omaksi". Mutta epilogi oli jotain niin järkyttävää, että olisi tehnyt mieli repiä kirjan viimeiset sivut pois. Epilogissa tuodaan tarina nykyaikaan ja nykyajan aikuiset, akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset on laitettu puhumaan kuin 12-vuotiaat lapset. Se aiheuttaa suuuuurta myötähäpeää ja suoraan sanoen vaikeuttaa lukemista. Oletus: Ennen ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta nykyään kaikista sanoista on katkaistu puolet pois. Epilogista sai myös käsityksen, että kirjoittajalla oli tullut hieman kiire. Se oli typerä hutaisu, jolla kirjasarja sai surkean ja nolon lopun. Kirjan lopussa oli myös joitain todella epärealistisia ja lapsellisia juoniratkaisuja. Myötähäpeämyötähäpeämyötähäpeä...

Mutta ilman epilogia Hovimäki oli oikein viihdyttävä ja virkistävä lukukokemus. Uskallan sanoa tämän siitä huolimatta, että jonkun mielestä Hovimäet on ns. roskakirjoja. En väitäkään, että ne pärjäisivät Nobel-kirjailijoiden tuotoksille, mutta mainettaan parempia ne silti ovat. Sen verran tunnen historiaa, että voin kehua taustatyötä, jota kirjailijat ovat Hovimäkeä varten tehneet. Ja kyllä! Lukisin ne uudestaan. Tosin viimeistä kirjaa tuskin enää luen ikinä. Sen epilogin takia.

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Ihmisen ja ympäristön AIKAKIRJA, osa II

Osa IV: 500 - 1400

Kristikunta ja kansainvaellukset, jotka syntyivät ryöstelevien paimentolaisheimojen hyökkäyksiä pakoilevista ihmisistä ja toisaalta purkautumisen kanavia etsivän paikallisen väestömäärän aiheuttamasta tilan ahtaudesta. Mongolit levittivät vuosien 1200-1300 tienoilla tavaraa ja tauteja liikkuessaan pitkin Euraasian aroja. Marco Poloon 1200-luvulla yhdistettävä jonkinlaisen silkkitien uudelleenlöytyminen on vain eräs osa kansojen verkottoitumisesta, johon kuuluivat myös aasialaisten ja arabialaisten kansojen rantaviivaa myötäilevä merikauppa. Vuodesta 1095 käytyjen lukuisten ristiretkien eräänä puolena oli lähettää aatelisia sotaan rikkauksia hakemaan.

Väkiluku alkoi kasvaa vuoden 600 jälkeen. Maanviljelysteknologiassa syntyneet keksinnöt edesauttoivat väenmäärän kasvua. Osattiin käyttää eläimiä maataloustöissä sekä hyödynnettiin vuoroviljelyä ja rautaisia työkaluja. Toki on otettava käsiteltäväksi feodaalilaitos ja vasallivuoroisten sukusuhteet sekä hajaantuneet valtapyrkimykset. Feodaalilaitos syntyi tarpeesta järjestää sotaväki. Linnanherra antoi vasallille maata sotapalveluksen ehtoa vastaan. Magna Charta-sopimus, joka tehtiin vuonna 1215 Englannissa takasi vasalleille oikeuksia kuninkaan mielivaltaisuutta kohtaan. Magna Charta esitetään nykyisenkaltaisen perustuslakien prototyyppinä, joka luo velvoitteita (ja oikeuksia) yhteiskunnan jäsenten legitimiteetille ja vallankäytölle. Vasallin oli varustettava sotilaita linnanherran käyttöön ja maksettava veroa, daa-ah. Tärkeää oli myös säätyjako, fatalismi ja uskonnolliset instituutiot sekä uskonnon merkitys arkielämässä. Säätyjä olivat aatelisto, papisto ja näiden hallitsema 'kansa' eli talonpojat. Porvariston rooli ja olemus oli hajanainen keskiaikaisessa yhteiskunnassa. Talonpojat eivät omistaneet maata itse vaan he tekivät töitä kartanon mailla saadakseen siltä 'suojaa', kun oman elantonsa hän sai kylän yhteislaitumilta. On olennaista huomioida yksityisen ja (kylän) yleisen välillä jo tämänkaltainen jaottelu.

Kaupassa oli Hansa Itämerellä ja pohjoisitalialaiset kauppiaat (Venetsia, Firensze, Milano, Genova). Venetsialaiset kauppiaat hyötyivät ristiretkistä näiden varrelle tekemiensä kauppapaikkojen vuoksi. Merkantilismi, kiltatoiminta ja rajoitettu elinkeinonvapaus kuvastivat hyvin keskiajan mentaliteettia paradoksaalisesta kurista. Kaupungeista sen verran, että muodostui vahvoja kaupunkivaltioita, jotka olivat 'ostaneet' oman vapautensa. Yleensä kaupunki kuului feodaaliherran alaisuuteen ja kaupunki puolestaan hallitsi maaseutua (sama valtasuhde oli antiikin Kreikan poliksen ja maaseudun välillä).

1300-luvulla alkoi ilmastollisesti viileämpi kausi, joka aikaansai laajahkoa nälänhätää ja suurempaa heikkoutta kulkutaudeille, minkä järkyttävimpiä osoituksia on Mustan surman riehuminen 1346 eteenpäin. Ihmisiä kuoli ihan tosissaan, joku puolet eurooppalaisista kuoli, tai jotain. Talonpojat alkoivat 1300-luvulla kapinoida enemmänkin vaativia kartanoherroja vastaan veroista, mutta koherenttia vastavoimaa ei hajanaisista serfeistä muodostunut. Ennen Mustaa surmaa talous ja vaihdanta kasvoi, väestö samaten. Karu 1300-luku muutti väliaikaisesti kehityksen suunnan.

Osa V: 1400-1800

Iberian vapauttaminen johti portugalilaisten kasvaneeseen kiinnostukseen löytöretkeilyä kohtaan. Kehittyneiden navigointi -ja laivanrakennustaitojen vuoksi vonna 1492 Espanjan hovin nimissä Intiaa etsimään lähtenyt italialainen Kristoffer Kolumbus löysi Karibian, kova! Löytöretket olivat ensin silkkaa seikkailua mutta pian valtio -, kirkollis -ja porvarispolitiikka löysi siitä keinon, jolla luoda vaurautta ja käännyttää ihmisiä kristinuskoon. Tuohon aikaan feodaalilaitos oli korvautumassa absolutistisella monarkialla, jossa nykyisenkaltainen 'ehyt' valtiojärjestelmä alkoi muotoutua kuninkaan virkamiehistön käyttämän vallan ja systematisoinnin myötä.

Karjankasvatuksen ihmisteen levittämien tautien ja tämän kehittämän immuniteetin vuoksi konkistadorit ja muut idiootit veivät (Dustinin) näkymättömän vihollisen mukanaan Amerikan mantereelle, ja ennen kaikkea Etelä-Amerikkaan ja Pohjois-Amerikan atsteekkien keskuteen, koska atsteekit ja Andien maya -ja inkakulttuurit olivat keskittyneitä kaupunkikulttuureita, joissa taudit levisivät todella nopeasti. Siinä sitten kuoltiin isorokkoon. Toisaalta 1500-1700-lukujen kylmempi ilmasto ja Eurooppaan rahdattujen hopea -ja kultakasojen aikaansaama talouden inflaatio kärjistivät niin kaupunkilaisten kuin talonpoikien tilannetta. 1596 Suomessakin sitten kapinoitiin nuijasodan merkeissä. Myös uskonpuhdistus lisäsi liikkuvia osia Kristikunnan sisällä, mikä kulminoitui 30-vuotisessa sodassa, joka Westfallenin rauhaan päädyttyään loi periaatteen sekulaarin valtiohallinnon erottamiselle kirkollisesta vallasta, prinsiippi, jota Lutherin prostetantismikin osaltaan ajoi. 30-vuotisen sodan saavutuksiin kuului myös lavantaudin eli kenraali Tyfuksen tappamat miljoonat ihmiset.

Hollanti, Portugali ja Ranska olivat 'ne' siirtomaavallat tuohon aikaan. Porvaristoista oli nyt muodostunut virallinen yhteiskuntasääty, joka toteutti omia päämääriään mm. sanomalehtien ja kahviloiden vaikutuksesta kehittyneen julkisen mielipiteen avulla sekä perustamalla Itä-Intian kauppakompanian kaltaisia yhtiöitä, jotka liittyivät elimellisesti valtiopolitiikkaan. Hallitsijat ulkoistivat siirtomaakaupan näille tahoille, joilla olikin sitten omat armeijat ja hallintoelimet. Nice! Malthusin ja Smithin tieteellisyys osoitti, että oli tullut hullun positivistinen valistuksen aika, jolloin kaikkea mitattiin ja kaikesta tiedettiin kaikki. Tuli industrialisaatio, moderni ja sekularisoituminen.

Osa VI: 1800-1950

Kauheaa teollista duunia. Englannissa toteutettu yhteislaidunten poistaminen johti 1832 (vai -34?) työläisten lopulliseen alistamiseen saatanallisen myllyn osiksi (lue Polanyin 'Suuri murros'). Industrialisaatio ei alkuun ottanut tuulta kantaakseen vaikka höyrykone eri vetävä laite olikin. Kuitenkin 1850-luvun jälkeen myös Ranska ja Saksa sekä vuonna 1776 Englannin vallasta itsenäistynyt näennäisen historiaton Yhdysvallat alkoivat hyödyntää 'uusinta rautaa'. Uudella teknologialla tiputettiin tuotantokustannuksia, mitkä olivatkin tayloristisen ja fordistisen talousperiaatteen synteesin mukainen lopputulos. Eivät ne suuret hinnat vaan tuotantokustannusten minimoiminen.

Yhdysvalloista tuli toisinajattelijoiden maailma. 1800-luvulla sinne lähtivät ensin englantilaiset, seuraavassa aallossa vuorossa olivat keskieurooppalaiset ja vuosisadan lopulla vuorossa oli itäinen Eurooppa ja Pohjoismaat. Suomalaisia lähti Yhdysvaltojen ja Kanadan tienoille sellaiset 350 000 janisteria. Siellä sitten alistettiin intiaaneja ja ostettiin Manhattanin saari pikkurahalla. 1825 avattiin ensimmäinen rautatielinja Englannissa, mikä mullisti niin kulttuurillisen kuin taloudellisen verkostoitumisen vaikutuksen koko maailman tasolla.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa sosialismin ja työläisten vallan pelossa luotiin sosiaalipolitiikkaa, sosiaaliturvaa ja raittiusohjelmia filantrooppisten ja heidän puolisojensa taholta. Oli syntymässä progaoitu vastakkaisuussuhde kapitalistien ja sosialistien välille. Asevarustelun ja muun kauheuden seurauksena syntynyt I maailmansota ei vielä ollut kyllin hyvä esimerkki tästä kauheasta tilanteesta. Tarvittiin vuodesta 1929 lähtenyt maailmanlaajuinen the Great Depression, joka edesauttoi totalitarististen ja populististen liikkeiden nousemista valtaan.

VII: 1950 eteenpäin

Elintaso nousee Japanissa ja Saksassa 1950-luvusta eteenpäin huimasti, muistetaan vuonna 1952 solmittu Hiili -ja teräsyhteisön sopimus, jota olivat allekirjoittamassa Belgia, Ranska, Saksa, Luxemburg, Italia ja... Hollanti? Siitä sitten tuli EU ja rauhaa kaikille. 1960-luvulla löydettiin mm. Prahan kevään vuoksi ja sitä ennen ympäristö -, nais -ja kehitysyhteistyöasiat. Suomestakin kohistiin joskus 1980-luvulla niin kuin se olisi uusi Japani. Elin ja taso nousivat. Kiinakin nousee, kommunistiset järjestelmät ovat monin paikoin sopeutuneet 'hyperglobalisoituvana' nähtyyn, vapaata pääomavirtaa tunnustavaan, maailmanlaajuiseen markkinatalousjärjestelmään.

Mitä ongelmia miellä siis on? Köyhyys, maailmanlaajuinen polarisaatio, ympäristö, sosiodemografinen vinoutuma. Teknologiaa ja rahaa on, mutta kuka niitä käyttää, kuka kykenee niitä käyttämään ja mitä varten?

Siinä se.

perjantai 14. elokuuta 2009

Katharina Blumin menetetty maine

Laxness odottaa vielä tovin, nyt pikainen arvio Heinrich Böllin teoksesta. 'Katharina Blumin menetetty maine' on pateettinen kertomus hyväksikäytetystä naisesta, jopa niinkin pateettinen että sen raskassoutuisuus miltei tukahduttaa tässä rauniokirjasessa todistettavan tarinan alhaisuutensa ylevyydellä. Intimiteetin ja inhimillisyyden katoaminen aggressiivisen ja moraalittoman tabloidilehdistön toimitustyön seurauksena on Böllin eräänlaisen todistajanlausunnon muotoon rakennetun tarinan tiivistelmä, sen syvin muoto. Spengler on jäänyt kummittelemaan kieleeni.

En oikein tiedä mitä sanoisin tästä Böllistä. Teoksen pateettisuus on ajoittain niin kammottavaa, että se häilyy tahattoman koomisuuden ja missään määrin mielenkiintoisen kertomakirjallisuuden rajalla. Ymmärsin kyllä Böllin käyttämän huumorin käyttämisenä tehokeinona, joka alleviivaa LEHDEN ja poliisilaitoksen epäinhimillistä toimintaa sekä näiden johtamaa terroristi-inkvisitiota, jonka kohteeksi Böll itsekin joutui. Onkin syytä todeta, että paikoitellen Böll onnistuu herättämään hyödyntämänsä patetian ja mustan huumorin avulla Blumin tragediaa kohtaan aitoa myötätuntoa ja ymmärrystä. Teoksen loppu nostaakin paljon soutamiseen ja huopaamiseen eksyneen Blumin tunnustettavuutta, vaikka loppujen lopuksi pidänkin 'Katharina Blumin menetettyä mainetta' aika vaivaannuttavana rauniokirjana.

lauantai 8. elokuuta 2009

Malli

Ja Norjalaisperäisen kirjallisuuden viikot jatkuvat. Tällä kertaa luin Lars Saabye Christensenin kirjan Malli (Modellen, 2005).

Kirjan päähenkilö on taidemaalari, joka valmistelee 50-vuotisjuhlanäyttelyään. Kesken työn hän saa kuulla olevansa tulossa sokeaksi. Kirja keskittyy päähenkilön ajatuksiin kysymyksien 'Jos saisit valita, tulisitko kuuroksia vai sokeaksi?' ja 'Haluaisitko olla kuollut mestari vai keskinkertainen ja hengissä?' hengessä. Tarinaa pitää liikkeellä se, että päähenkilön vastaukset ovat: ei kumpikaan ja elävä mestari. Ratkaisuihin siis pyritään annettujen rajoitteiden ulkopuolella ja silloin maksettu hinta saattaa olla suurempi, kuin alunperin annettu vaihtoehto.

Kirjan irtokannen liepeessä sanotaan päähenkilön myyvän sielunsa paholaiselle. Tuon tapahtumaketjun voi tulkita myös vähemmän yliluonnollisesti, mutta yhtäkaikki lopputuloksena päädytään sivistyksen alkukodista tuttuun silmä silmästä moraalikäsitykseen, joka ohjaa kirjan kaikkia henkilöitä.

Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja oli hyvin helppolukuinen. Lukiessa tuli tosin tunne, että Suomentaja ei ollut välttämättä onnistunut välittämään ihan kaikkea alkutekstissä sanottua. Mitään kovin suurta vaikutusta tämä kirja ei lähinnä moraalikäsityksensä suoraviivaisuuden johdosta onnistunut aiheuttamaan.

perjantai 31. heinäkuuta 2009

Ihmisen ja ympäristön AIKAKIRJA, osa I

Tsaijaijai, tähän väliin historian lukijoiden projektin eräs välietappi, AIKAKIRJA nro. 1:n alustava tiivistelmä:

Osa 1: 5 miljoonaa - 10 000 eKr.

Afrikassa ihminen laskeutui puusta, 1-2 miljoonaa vuotta sitten kehittyi nykyihmistä muistuttava Homo erectus l. pystyihminen. Nämä seisojat levisivät sitten vähän kaikkialle, ja esim. neandertalinihminen kuului Homo erectus - lajiin, jotka asuttivat Eurooppaa 150 000 - 40 000 vuotta sitten. 35 000 vuotta sitten tuli cromagnonihminen eli nykyihminen jostain idästä. Eri kehitysvaiheita läpikäydessään ihmislaji oppi valmistamaan ja käyttämään entistä tarkemmin työkaluja ja esineitä. 30 000 vuotta sitten kenties ilmastonmuutoksen ja suotuisamman elinympäristön vuoksi ihmislajin taidot kehittyivät huimasti. Huh!

Osa 2: 10 000 - 1000 eKr.

Ihminen oppi viljelemään tuossa kymmenisentuhatta vuotta sitten. Klassinen omistus -ja kotitaloudellinen kehitysmallihan meni näin: keräilijä, paimentolainen, viljelijä ja lopulta kauppias. Ilmasto alkoi lämmetä 10 000 vuotta sitten, minkä vuoksi pysyvämmänlaatuinen maanviljelys 3000 eKr. tienoilla mahdollistui. Mm. Eufratin ja Niilin suistoihin kehittyi pysyvämpää asutusta 5000 eKr. tienoilla. Niilin tulviminen levitti joessa kulkeutuneita ravinteita lähiympäristöön, minkä vuoksi maa oli viljelylle suotuisa. Eufratin rannalla Mesopotamian eteläosissa kehitettiin monimutkaisia kastelujärjestelmiä. Jatkan tästä.

Osa 3: 1000 eKr. - 500 jKr.

Tärkeää on antiikin roomalaiskreikkalaisen kulttuurin syntyminen. Helleenien, siis kreikkalaisperäisen kansan foinikialaisilta omaksuma merenkulun taito edesauttoi heidän kulttuurinsa ja poliittistaloudellisen merkityksen vakiintumista Välimerellä. Kaupan avulla rikastuneet kreikkalaiset siirtokuntineen joutuivat osaksi koko Italian niemimaan valtansa alle alistanutta Roomaa, tosin 323 eKr. asti Aleksanteri Suuri vauhkosi ja vallotti itsessään kreikkalaisen kulttuurin nimissä. Karthagon, Makedonian ja Ateena roomalaiset olivat alistaneet jo vuosina 202, 148 ja 86 eKr. Vuodesta 27 eKr. seuraavat parisataa vuotta kestänyt pax romana on eräänlainen Rooman historiallisen kukoistuskauden mitta.

Roomalaisen sotaväen ylläpitäminen perustui valtiolliseen ekspansioon, ja toisaalta paikallisesti riittämätöntä ruoantuotantoa kompensoitiin ennen kaikkea reuna-alueiden viljantuonnilla. Esimerkiksi Alexandriasta tuotiin suurin osa roomalaisten käyttämästä viljasta. Sotilashallinnon raskaus ja ulkoistettu ruoantuotanto on esitetty eräiksi roomalaisen valtion hajoamisen syyksi. Viljakauppa oli valtion monopolissa, ylellisyystavaroita tuottavien käsityöläisten osuus kaupunkilaisväestön määrästä kasvoi. Varakkaammilla kansanluokilla elintaso kasvoi, akvedukteja ja kylpylöitä perustettiin. Rahatalous oli eräs roomalaisen valtiojärjestelmän piirteitä, armeija oli palkka-armeija.

On syytä ottaa huomioon tihentynyt kaupunkiasuminen ja taudit, Välimeren metsien katoaminen laivojen rakennustarpeiksi ja Rooman valtakunnan laajuus.

Kaikki mitä rakastin

Norjalaista sukua olevan amerikkalaisen professorin ja hänen Norjasta lähtöisin olevan emigranttivaimonsa tytär Siri Hustvedt ei taida aivan täyttää skandinaavisen kirjallisuuden reunaehtoja. Hustvedt asuu ja kirjoittaa New Yorkissa yhdessä kirjailijamiehensä Paul Austerin kanssa. Hustvedtin globaali läpimurto tapahtui kirjalla Kaikki mitä rakastin, teoksella, joka julkaistiin alkukielellään vuonna 2003 ja suomennettuna 2007.

Kirjan kerronta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisen muutoksen, ystävyyden ja näiden välisen dynamiikan kuvaamiseen. Erilaisten tapahtumien seurauksena tapahtumien navaksi asettuu toisen pariskunnan teini-ikäinen poika, jonka käyttäytyminen repii pariskuntia hajalleen ja ajaa kirjan kertojana toimivan kirjallisuuden professorin epätoivoiselle hotellikierrokselle ympäri USA:n keskilännen, missä päähenkilön sisäinen maailma kellahtaa kirjan loppuratkaisun määräävään asentoon.

Kirja on kokoelma erilaisia, osin mielisairauteen johdettavia, tai ainakin rinnastettuja käyttäytymismalleja. Nämä mallit ovat kuitenkin jollakin tapaa hyväksyttäviä, kun tarkastelun kohteena ovat New Yorkilaiset taiteilijat. Osittain tätä mielen sairauksien osuutta alleviivataan päähenkilöiden kirjallisten töiden kautta, joissa etenkin Violet niminen henkilö kirjoittaa kirjoja alkaen 1800-luvun naisten hysteriasta, anoreksian kautta epäsosiaaliseen luonnehäiriöön.

Sattumalta huomasin Hustvedtin kirjan keskeisessä henkilössä Markissa ja viimeksi lukemani viettelijän Veronicassa kuvattuna hyvin samanlaisia luonteenpiirteitä. Molemmat kuvattiin mielyttämisenhaluisiksi ja miellyttämiskykyisiksi ihmisiksi, jotka herkästi päätyvät edistämään omaa asemaansa valehtelemalla. Molemmat tekevät läheisilleen pahaa, mutta eivät kanna tekojensa seurauksia, vaan pyrkivät välttämään ne valehtelemalla. Huomattavaa on, että molemmissa kirjoissa näillä henkilöillä on erittäin vahva vaikutus kirjan keskeisten henkilöiden vaiheissa.

Suosittelen lämpimästi tätä Hustvedtin kirjaa kaikille. Tätä nimittäisin hyväksi kirjallisuudeksi. Rakenteen lievät kunnianhimottomuudet Hustvedt voittaa sujuvalla kerronnalla, syvillä henkilökuvilla ja ajatuksia herättävillä teemoilla.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Vietteliijän vietävänä.

Kirjan irtokannen sisäliepeen mukaan Jan Kjaerstad on Norjan tunnetuimpia nykykirjailijoita. Alunperin 1993 julkaistu viettelijä on osa trilogiaa, jonka viimeinen osa on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna -01.

Viettelijä on lukijan kannalta melko ongelmallinen myky. Kirjan rakenteellinen kerronta; kirja koostuu ajallisesti ehkä tunnin mittaisesta kehystarinasta ja siitä poikivista juonista, jotka esittävät päähenkilön elämän kirjan 'napaan' saakka.

Kaksi suurta heikkoutta tässä Viettelijässä kuitenkin on, kertojan ja päähenkilö. Jos aiheutti Hurskaan kurjuuden kertoja minulle vastareaktion kaikkivoipaisuudellaan, tuotti myös Viettelijän kertoja minulle sulatusvaikeuksia. Kertoja oli kyllä perinteisen kaikkitietävä, mutta kirjailija alleviivasi kertojan roolia painottamalla kertojan identiteetin tuntemattomuutta ja heti perään valittelemalla kertojan heikkoa norjalaisen kulttuurin tuntemusta tämän ulkomaalaisuuden johdosta. Kertoja ikään kuin nosti itseään rooliin tarinassa.
Päähenkilö puolestaan on jotakuinkin nero, jolta kaikki tuntuu onnistuvan ja joka on jatkuvasti jollakin tavalla parempi kuin kukaan muu. Pois luettuna osa päähenkilön ystävistä, jotka saattavat olla vieläkin parempia. Tämä yliihmisyys antas vahvan pohjan päähenkilön vieroksumiselle. Kuitenkin kirjailijan onnistuu jollakin keinolla luoda loppuhuipennukseen lukijalle empatiaa päähenkilöä kohtaan. Ylipäätään tästä Jonas Wergelandista jää kuitenkin eltaantunut maku suuhun.

Viettelijä on kerronnallisest pääosin hieno teos, jonka on ilmeisesti tarkoitus valottaa norjalaista kansanluonnetta kuvitteellisen poikkeusyksilön kokemusten kautta. Osittain kirja siinä varmaankin onnistuukin. Valitettavasti päälimmäiseksi mielikuvaksi jää kirjan sisältämien seksikohtausten määrä ja pohdinta siitä, millainen ajattelutapa on kirjailijalla, joka käyttää päähenkilön seksikokemuksia tämän elämän suuntaa muutavina virstanpylväinä. Lisäksi kertoja harrastaa näiden naisten kohdalla name-droppailua ilmeisesti kuvitteellisesta Norjan julkkiskentästä. Jos ette anna ylenpalttisen seksin vaivata lukukokemustanne, niin voin tätä kirjaa varauksin suositella loistavan kerrontansa ansiosta.

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Loppukesän haaste: Skandinaavista kirjallisuutta!

Kun nyt sain itsekin tuon klassikkohaasteen täytettyä, heitän samantien nuharupia märällä vasemman käden näppylähanskalla: Luetaan ja raportoidaan seuraavaksi jonkun skandinaavisen kirjailijan mielellään muu kuin dekkari-tyyppinen kirja.

Jos alkuunpääsy tuntuu vaikealta annan tästä omien kokemuksieni mukaista satunnaista nimilistaa: Erlend Loe, August Strindberg, Astrid Lindgren, Åsne Seierstad, Åke Edvardsson.

Suomenkielisiä klassikoita; vastaus haasteeseen.

'Kotikontujen tienoita tervehtien', alkaa Sillanpään marssilaulu. Tuon teoksen sanallista ja ajatuksellista sujuvuutta jäin kaipaamaan lukiessani saman herran köyhyystutkielmaa Hurskas kurjuus.

Sanalla sanoen, Hurskas kurjuus todellakin yllätti minut: kerronnaan jäykkyydellä ja hahmojen ohuudella. Parasta kirjassa oli, että kerronta alkoi kaiken lopusta, jolloin lukijalla oli kirjaa lukiessaan tiedossa se, kuinka täytenä päähenkilö saa maljansa nauttia.
Hurskas kurjuus kärsi suurelta osaltaan kaikkinäkevästä kertojasta, joka asenteeltaan oli jopa korkeammassa asemaswa, kuin CVäinö Linna Legendaarisessa Tuntemattoman avauksessaan: '...on jumala ...'. Sillampään kertoja on kuin CSI:n patologi, joka pikkutarkasti käy läpi kohteensa kaikki puutteet. Tosin mukana on lisäksi sellaista ylemmyyttä heijastavaa asennetta, jota J.Martikainen parodioi YUP:n Tri Tulp esittelee alkuihmisen-kappaleessa.

Tiivistetysti Hurskas kurjuus on ilkeällä kertojalla ryyditetty kurjuuden lihaliemikuutio, jonka synkistelyannoksella maustaisi pidemmänkin niteen.

Tuon pökäleen jälkeen jouduin ottamaan luettavaksi toisenkin teoksen ainoalta kirjallisuuden nobelistiltmme, koskaa en voinut uskoa, tuon tasoisilla näytöillä on voitu nobelejaa myöntää edes sotaa käyvälle Suomelle.

Elokuu on kolmisenkymmentä vuotta vanhemman sillanpään kirjoittama suviyöromaani. Kirjan pohjalta on Matti Kassila ohjannut myös kiitetyn elokuvan.

Elokuun kerronta hajotetaan tuon kohtalokkaan yön aikana eri kokijoiden kesken. Eri juonihaarojen ajallinen yhteys sidotaan luonnon saneleman imperatiivin; ukonilman avulla. Näissä puitteissa Sillanpää kuvaa rakkauden erilaisia ulottuvuuksia ja sen ilmenemistä eri yhteiskuntaluokissa ja etenkin ihmiselämän eri vaiheissa. Samalla luodaan yksi moniulotteisempi hahmo - kanavanvartija, jonka avulla Sillanpää onettomiksi osoittautuneiden rakkauksien ohella jo hurskaasta kurjuudesta tuttua ihmisen riittämättömyyden ja siitä johtuvan lamaannuksen teemaa.

Elokkuu on hieno teos sekä kielellisen kerrontansa että rakenteensa puolesta. Tässä kirjassa myös luontokuvaus on upeaa, harvoin on Suomen kesä auennut tekstinä paremmin.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Gulliverin retket

Jonathan Swiftin 'Gulliverin retket' oli niin mainio kirja, että tyydyn siitä kuvailemaan vain seuraavat merkitykselliset piirteet:

-Kyseessä on neljään osaan jaettu matkakertomuksia parodioiva, julmaakin julmempi satiiri, jonka kaksi viimeistä osaa ovat maailmankirjallisuuden helmiä. Uskomatonta tykitystä.
-Swift on hauska mies, joka ei kumartele ketään. Osansa saavat valistuksen eturintamassa kulkevat filosofit, luonnontieteilijät ja yhteiskuntateoreetikot. Swiftin mukaan kaikki imevät, vieläpä big time.
-Lukijaa mairitteleva kerrontatyyli on kankeudessaan hillitön. Älkää säikähtäkö kakkajuttuja (ks. Don Quijoten oikea lukutapa alempana).
-Eittämättä mainio kirja, suosittelen kaikille, myös pikkulapsille!

Tämän jälkeen aion lukea jotain muuta kuin satiireja tai piruilumielessä kirjoitettuja kirjoja.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Don Quijote

Legendaarinen Trivial Pursuit - kysymys esitti pelaajaa vastaamaan kysymykseen: Mitkä seuraavista kirjoista on kirjoitettu vankilassa? Oikea vastaus oli Hitlerin Taisteluni ja Miguel de Cervantes Saavedran Don Quijote. Kokonaisuudessaan Don Quijotea ei toki ole kirjoitettu enfermé, sillä teoksen toinen osa on tietääkseni valmistunut aivan toisenlaisten rajoitusten alaisuudessa. Cervantes kuoli joskus vuoden 1616 tienoilla, johon mennessä hän oli juuri saanut julkaistua Don Quijoten toisen osan, 10 vuotta ensimmäisen osan julkaisemisen jälkeen. Elinaikanaan Cervantes sai tunnustusta, mutta vasta myöhemmällä iällä, ja kuten kaikki muutkin merkittävät kirjailijat, hän eli ja kuoli aika lailla köyhänä miehenä. Rahan puutteessaan hän myi Don Quijoten ensimmäisen osan oikeudet. Siis perussettiä klassikkokirjailijoiden joukossa.

Massiivisesta luku-urakasta (kuten aiemmin mainitsin, lukemassani painoksessa/laitoksessa/what ever oli yhteensä yli 1200 sivua. Kirjat painoivat yhteensä 3,5kg!) huolimatta aloitetaan synopsiksella. Don Quijote on ritariromaani, joka tehtiin lopettamaan kaikki ritariromaanit. Cervantes'n teos on ehkä suurin ja ilkeämielisin vinoilu jotain taidetyyppiä kohtaan, mitä koskaan tullaan tekemään. Perinteisesti ritariromaaneissa sankarit ovat ylimaallisen hyveellisiä, vahvoja ja oikeamielisiä, he taitavat taikuuden ja kaikenlaisten muiden huuhaa-taitojen salat, kun taas Don Quijote Manchalainen, Leijonaritari ja mitä kaikkia muita arvonimiä hän itselleen asettaakaan, on 60-vuotias luisuharteinen hujoppi, jonka varusteet ovat ruosteessa ja Rocinante - hevosensa pelkkä nuhjuinen, kulunut kaakki. Aseenkantajansa Sancho Panza puolestaan on ylipainoinen ja lukutaidoton talonpoika, joka ratsastaa aasilla ja viljelee taajaan sananlaskuja ja sanontoja väärin ja väärissä yhteyksissä.

Kyllä, juuri tässä kirjassa taistellaan tuulimyllyjä vastaan. Kyllä, juuri tässä kirjassa päähenkilöt saavat osakseen mitä järkyttävintä höykyytystä ja mankelointia sankarillisen ritarimme toimiessa kunniallisen Dulcinea Tobosolaisen nimissä, jonka vuoksi hän pyrkii tekemään maailmaan hyvää ja elämään siveydessä. Kyllä, Don Quijoten huhutaan kuolleen, mutta hän herää henkiin palatakseen elämään laupeaan ja hyveellisen ritarin elämää. Don Quijoten seikkailuista ei puutu jättiläisiä, noitia, taikuutta ja linnanneitoja, jännityksestä puhumattakaan. Vastapainoksi näille täyttyvät kirjan kansien väliset sivut myös nälkävyön kiristämisellä, toinen toistaan hirvittävämmillä kommelluksilla ja väärinkäsityksillä, mutta lopulta ehkä sittenkin hivenellä oikeamielisyyttä.

Don Quijote on modernin kirjallisuuden alkupiste, näin sanotaan. (Kulttuuri)historiallisesta merkityksestä en näin maallikkona kykene sanomaan mitään, mutta tietyistä kerronnallisista seikoista osaisin vetää jotain myöhemmän kirjallisuuden kannalta mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Ensinnäkin, Don Quijote on itsetietoinen kertomus, jossa kuvataan Alonso Quijanon hurahtamista mielettömiin ritariromaaneihin, joiden seurauksena hänestä tulee vaeltava ritari Don Quijote, ja joka seikkailujensa edetessä kohtaa ihmisiä, jotka ovat lukeneet Don Quijote Manhalaisen seikkailuista. Cervantes siis kuvaa tarinaa, jossa kohdataan tämä kirjoitettu tarina, ja vieläpä yritetään muuttaa sitä. Tämä ei kuulosta kovinkaan sovinnaiselta kertomistavalta.

Toiseksi, Don Quijoten kertomus on ehyt ja merkityksellinen. Vaikka teoksen ensimmäisessä osassa Don Quijoten tarina toimii pikemminkin eri seikkailukertomukset yhdistävänä kertomuksena, jossa pääpaino on näissä vierailevissa seikkailuissa, eikä niinkään Don Quijotessa itsessään, on teoksen toinen osa selkeästi eri puusta veistetty. Sen keskiössä ovat Don Quijote ja tämän tyhmän viisas aseenkantaja Sancho Panza, joiden hulluus saa muut näkemään heissä vain huvituksen mahdollisuuden, mutta joista sittemmin on kehittynyt juuri se hullun neron itsepäisen ja lopulta hyveellisen pyrkimyksen vertauskuva. Toinen osa on tässä mielessä ensimmäistä vahvempi ja kenties juuri syypää siihen, miksi Don Quijotesta on tullut romaanikirjallisuuden klassikko.

En ole koskaan ritariromaaneita lukenut, mutta Don Quijotesta välittyy ainakin veikeä kuva tästä hölmöstä viihdekirjallisuuden haarasta. Itse Don Quijote on teoksena aikamoinen sekamelska. Siinä on paljon niin kerronnallista kuin tapahtumienkin toistoa (Don Quijote saa köniinsä, Don Quijote piestään, Don Quijotelta murtuvat luut, Don Quijote vangitaan ja hakataan...), mikä alkoi tietyn pisteen jälkeen raivostuttaa. Toisaalta oma lukuasenteeni oli ehkä hieman väärä, en nimittäin osannut suhtautua huumorilla siihen väkivaltaan, jota Don Quijoten osaksi tavan takaa siunaantui. Kun nyt jälkikäteen mietin teoksen anti-ritariromaanin ideaa, tuntuu päähenkilön armoton kurmottaminen järkevältä otettaessa huomioon se, minkälaisia olivat pilkan kohteena olleiden ritariromaanien sankarien kohtalot: nämä kunniallisuuden perikuvathan eivät kärsineet minkäänlaista tuskaa, he kun olivat aina antajan puolella. Siksi ajatus ritariromaanista, jossa ritari itse saa kaikinpuolin turpaan, on lopulta suorastaan hulvaton. Muistakaa tämä Don Quijotea lukiessanne.

Länsimaisen kirjallisen kulttuurimme peruskivi, Don Quijote, on raskas mutta eloisa teos (!). Se on pidempi kuin Moby Dick, vaikeampi kuin aapinen ja viihdyttävämpi kuin Gogolin Kuolleet sielut, kunhan vain osaa suhtautua oikein siihen äärimmäiseen fyysiseen ja mustaan slapstick-huumoriin, jota Cervantes lukijan eteen vyöryttää.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Esimakua tulevasta

1200 sivua Don Quijotea on saatu päätökseen. Tämän vuoksi Nuharuvessa julkaistaneen jonain määrittämättömänä, vaan kuitenkin vääjäämättömästi lähestyvänä heinäkuun päivänä kattava tutkielma Cervantes'n kirjoittamasta klassikoiden klassikosta. Be here or be honey!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Jos ei ole aikaa lukea, mutta on aikaa kuunnella

Niin hyödynnä LibriVoxia! Valitse LibriVox Catalog, kirjoita kirjailijan nimi tai teoksen nimi ja hae. Tässä esimerkiksi Anna Karenina

Sitten tallenna mp3-tiedostot tietokoneelle tai soittimeen ja kuuntele! Kirjat ovat kyllä englanniksi, mutta tämähän on samalla oiva keino verestää englanninkielentaitoa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Mrs. Dalloway

Pitkäveteinen ja uuvuttava elokuvadraama 'Tunnit' ei saanut minua liiemmin kiinnostumaan Virginia Woolfin tuotannosta. Hänen henkilöhistoriastaan sain elokuvan ansiosta toki rajun ja myyvän kuva, dvd-kotelon ohjeistamana vieläpä itsensä Philip Glassin säestämänä (aivan sama, musakin oli turhaa). Kuitenkin, myöhemmin jokin iski minussa kiinnostuksen kipinän Woolfin tuotantoa kohtaan. Vierailu kotikirjastossa maksoikin vain vaivan, kun Mrs. Dalloway (kuten Keskiyön lapsetkin) lukkiutui lukulasieni alle.

Modernistiseen kirjoitustyyliin nojaava Mrs. Dalloway muistuttaa kerronnaltaan Joycen ja Kilven laveerausta. Woolfkaan ei piittaa ajan ja lineaarisuuden asettamien kerronnallisten sovinnaisuuksien rajoista. Hän kirjoittaen suvereenisti ihmisestä ja hetkestä maalaten nämä osaksi taustalla vellovaa panteistista historian ja ihmisyyden rakennelmaa. Tarinan konkreettiset ja kronologiset tapahtumat eivät itsessään ole mitään, sillä pikemminkin genealogia ja historiallinen kiinnittyneisyys tekee Woolfin teoksen ihmisistä persoonia.

Mrs. Dalloway on kuvaus yhdestä päivästä keskushenkilön, porvarisrouva Clarissa Dallowayn, elämästä. Kaiken muun taustaksi asettuva tarina kuvaa Clarissan illalla pitämien kutsujen järjestelyä sekä myöhemmin itse kutsuja, joiden kuvauksessa Woolfin hienostunut ja ihailtavan tarkkasilmäinen kerronta kristalloituu menetettyjen ihmiskohtaloiden kuvauksessa. Kutsuvieraat, joihin kuuluvat muun muassa Clarissan nuoruuden ystävä Sally sekä Clarissaan voimakkaasti rakastunut, Intiasta juuri palannut Peter Walsh, joiden kautta Woolf heijastaa Clarissan ulkoisesti hillityn luonteen salaamat pelot ja ristiriidat. Mrs. Dalloway mukailee porvariston hillitty charmi murtuu - tarinatyyppiä, mutta se ei ole Woolfin teoksen määräävin teema. Woolf kirjoittaa ihmisistä näiden rooleissa ja syvällisemmin näistä riisuttuina, hieman fatalistisina olioina, jotka elävät epätäydellistä elämää, epätäydellistä siksi, ettei kukaan yllä nousemaan sen yläpuolelle ja toteuttamaan kipeimpiä ja rakkaimpia mielihalujaan. Woolfille ihminen on vioittunut ja estymyksen perisynnin raskauttama olento, joka kykenee vain kaipaamaan onnensa täyttymistä. Mrs. Dalloway onkin pohjimmiltaan lakoninen, illuusioton ja julma kuvaus ihmisyydestä.

Ei vaan, menin ehkä vähän liian pitkälle. Woolfin kirjoitustyyli on nimittäin niin etevä ja kaunis, ettei hänen huojuvia talojaan voi olla ihastelematta. Woolf punoo taihtavasti yhteen lukuisatkin, näennäisesti toisiinsa riippumattomat kertomusten säikeet. Puiston halki kävelevän Peterin katselemien ihmisten tarinat eivät rönsyile vaan palvelevat teoksen rakennetta. Woolfilla on myös uskomaton taito kuvailla asioita sanoja säästäen mutta myös erinomaisen rikkaasti. Kilven paikallaanjunnaavuus tuntuukin tämän jälkeen entistä raskaammalta, kun Woolf on todistanut tajunnanvirtakuvauksen voivan tuntua muultakin kuin taikinan vaivaamiselta.

Mrs. Dalloway oli vaikuttava teos myös pituutensa osalta. Alle kolmesataasivuinen, aiheensa huomioonottaen suoranainen läpyskä, ei musertanut lukuintoa, vaan sen saattoi lukea muutamassa päivässä. Suosittelen, hieno kirja.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Puukansan tarina

Rakkauteni Veikko Huovisen tuotantoa kohtaan kasvaa, mitä enemmän hänen teoksiaan luen. Jos olisin Pulkkinen, sanoisin "nyt ollaan asian ytimessä". Sillä Huovinen on Puukansan tarinassa, jälleen kerran, asian ytimessä.

Ihminen on vieraantunut luonnosta. Ei eroteta enää kuusta männystä tai kettua jäniksestä. Kaupungissa syntynyt ihminen ei välttämättä koskaan tule vierailleeksi metsässä. Ihan oikeassa metsässä, nyt ei siis puhuta mistään Helsingin keskuspuistosta. Daa-a!

Kirja alkaa 1700-1800-lukujen taitteesta, kun nuotiosta lähtee kipinä rutikuivaan männikköön. Suuri alue metsää tuhoutuu ja sen mukana metsän eläimiä ja lintujen pesiä. Kirjassa seurataan metsän kasvua ja kehitystä 130 vuoden ajan. Välillä metsään eksyy erämies pyytämään lintuja perheensä syötäväksi ja lopuksi saapuvat leimaajat. Metsänhoitaja ihastuu metsäalueeseen ja jättää elinvoimaisimmat ja suurimmat puut kaatamatta.

Huovinen kuvaa Puukansan tarinassa elämänkiertoa. Hän ihastelee puiden lisääntymistä ja kasvua kuvaten sitä ihmeenä, jota ihminen ei osaa arvostaa tarpeeksi. Kaikilla metsän eläimillä, pienimmilläkin, on paikkansa ekosysteemissä. Myös ihmisellä on paikkansa. Ihminen ei ole riistäjä, jos se osaa käyttäytyä oikein puukansaa kohtaan. Kestävä metsätalous on perusta. Ihminen on edelleen osa luontoa. Jukolan veljeksille se oli turvapaikka. Nykyään tuntuu, että olemme siirtymässä kohti Tolkienin mallia, eli metsä on kuten Synkmetsä, pelottava ja vaarallinen.

Muumitarinoita.

Klassikko eli ei, olen Nuharupi-blogille uskollisena aloittmassa nousun tyvestä puuhun: Yöpöydälläni on MUUMI. Näinä kesän kiireisimpinä aikoina (jukolaviesti, juhannus etc etc...) olen edennyt muutaman sivun tuota isokokoista tovejanssonia, jonka ensimmäinen tarina on nimeltään Taikatalvi.

Vaikka kyseisen kirjan alkulehdille olen jo vuosikausia sitten merkannut teoksen tulleen taholtani luetuksi, voin vain koputtaa puuta (siis päätä): en muista yhtikkäs mittään. Nyt uudelleenluennan yhteydessä Janssonin tapa tarinoida näyttäytyy taiteellisesti herkän ja omissa maailmoissaan viihtyvän yksilön yrityksenä ottaa maailma ja eritoten oma elämä hallintaan - käsittää ja ymmärtää ihmiset ja tekemisensä.

En tunne muumitarinoita sen perusteellisemmin, mutta jos Taikatalvi sijoittuu kirjailijan tuotannon alkuvaiheeseen, voi hyvin jäljitellä tehtävänantoa, jolla Jansson on tuotantoaan käynnistänyt: Hyväntahtoinen, puhdas ja viaton peikkolapsi herää talviuniltaan ja katsoo maailmaa uusin silmin. Tutustuu uusiin tyyppeihin, joista joko pidetään tai joita mieluummin pyritään karttamaan.

Tiedän Tuu-tikin tarkoittavan Tove Janssonin ystävää, Tuulikki Pietilää. Aivan varmasti myös Pikku Myyn, Nuuskamuikkusen ja muiden taustalta löytyy Janssonille tuttuja/läheisiä henkilöitä? Taikaltavessa avantouinnista ja ulkoilmaelämästä ilakoiva hemuli on todennäköisesti ollut reaalimaailmassa joku äärimmäisen vastenmielinen "nyt-on-kaikilla-kivaa-jess!"-henkilö. Se on ensialkuun supersuosittu, mutta pidemmän päällr porukat kaikin keinoin karttelee sitä...

Seuraan kiinnostuneena muumilukukokemuksien karttumista. Klassikkotavoitteenahan on käsilläolevaan kokoelmateokseen sisältyvä "Vaarallinen juhannus". Sitä kohti siis... Raportointi jatkuu ehkä jo lähiaikoina?

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Putkinotko

Joel Lehtosen Putkinotko on ehdoton, se ei anna mitään ellei siltä osaa kysyä täsmällisesti. Pekka Tarkka kuvailee lukemani painoksen takakannessa Lehtosen romaania koko elämän ihmeen ja monimuotoisuuden tavoittaneeksi kuvaukseksi. Se on hämmästyttävä, sillä koko Putkinotko on ihme kaikessa tapahtumiensa rikkaudessa ja toisaalta, ainakin kuvauksensa puolesta, kerrontansa raskauteen paikoitellen tukahtuvasta mutta ajoittain hurjaan nousuun äityvästä viettien vuosta.

Raskaan alun jälkeen opin pitämään Putkinotkon kummallisesta maailmasta, josta löytyi kiehtova sosiaalihistoriallinen ulottuvuus, jolla olisi paljonkin annettavaa jälkimodernissa elävälle ihmiselle. Putkinotko osoittaa esimodernin ja modernin jatkuuvuden monisävyisellä ihmiskuvauksellaan. Sosiologiaa, siis!

Lehtonen marssittaa esille erään elokuun kuuman ja levottoman päivän Juutas Käkriäisen ja hänen savolaisperheensä elämästä. Toki on mielekästä mainita Käkriäisen vihitty puoliso, Rosina Kypenäinen, sekä pariskunnan kymmenen vauhtiin virittynyttä lasta (joiden nimistä muistan Lejan, Luukkaan, Ananiaksen, Malakiaksen, Topin, Jopin, Repekan, Sanelman, Saaran...) ja lopulta tarinan teemaa määränneestä torppariudesta realistisen synteesin tekevä kirjakauppias Muttinen, jonka alustalaisina Käkriäiset ovat. Juutas itse on tarinan keskus, johon muiden ihmisten tarinat kiertyvät.

Kuten kerroin ylempänä minua vaivasi pitkään, melkein kirjan puoliväliin asti, Lehtosen rönsyilevä ja täysin päämäärättömältä vaikuttava kerronta. Kirjasta uupui tarinan kuvaamiseen tarvittava rajaus, minkä vuoksi lukeminen oli raskasta ja paikoitellen raivostuttavaakin harhailua satunnaisten tapahtumien vuossa. Lapset juoksevat heinäntekoon tai myyränkololle, mummo keräilee marjoja ravinnokseen, Käkriäinen juoksee metsässä ja sitten... mitä? Lehtonen kuvailee pieteetillä näitä edesottamuksia, mikä juuri onkin kaikkein raivostuttavinta: kuluttaa sivumääriä turhuuksien kuvaamiseen! Modernistinen kirjallinen suuntaus ei todellakaan suonut lukijoilleao pelkkää mielihyvää (vaikkakin Woolfin Mrs. Dalloway on mitä esimerkillisin teos). Onnekseni, Putkinotkon logos löytyi.

Viitekehys, joka kirjasta murtui esiin, oli kulttuurin sosiaalinen jännite, jonka vuoksi Putkinotkon ihmiset elävät ja puntaroivat tekojaan. Erityisesti seksuaalisuuden ja perheen normit nousevat ratkaiseviksi rakenteellisiksi pakotteiksi. Toisaalta alustalaisuus ja oman maan, aikoinaan itsensätoteuttamisen perustavin ehto, puuttuminen pitävät yllä pelkoa ja levottomuutta oman paikkansa kadottamisesta. Täsmennän vielä tätä oivallustani: pitkän ja kuumeisen pähkäilyn jälkeen Putkinotkon huopaamiseen ja soutamiseen löytyi selkeä roti. Loppuajan saatoinkin nauttia Lehosen aikalaiskuvauksesta, joka nauratti röyhkeillä hävyttömyyksillään ja kosketti sosiaalihistoriallisella naturalismillaan.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Klassikot kehissä

Kesä ei ole koirille mukavaa aikaa. Karva lähtee, kärpäset hästäävät silmissä, ukonilmoilla oksettaa ja sadesäillä tympäisee, helteellä on kuuma ja pahinta on tietysti vankeus. Ikävissään tulee kaivetuksi huomattavia kuoppia ulkorakennusten ja vajojen sokkeleiden vierille. Öisin haukuskellaan surusta ja naapurin ihmisiä suututtaa. Joskus riimu tai panta pettää ja silloin lähdetään mielihyvin pienelle kierrokselle vatsaa tyhjentämään ja täyttämään, kissoja ajamaan ja kasvismaita sotkemaan. Irti päässy koira kesällä on ilahduttava näky, saa aistimuksen että vankilan portit ovat auenneet.

Näin alkaa Veikko Huovisen Kylän koirat.
Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin koirat saivat vielä jolkutella vapaasti ja ne muodostivat laumoja kylän raitilla. On se mahtanut olla näky, kun monet erinäköiset ja -rotuiset koirat ovat pitäneet palavereja kauppojen kulmilla ja torin laitamilla. Huovisella on selvästi ollut monen vuoden kokemus koirien käyttäytymisen seurannassa kirjaa kirjoittaessaan. Hän kirjoittaa koirista kuin niillä olisi oma tahto ja ihmisen kaltainen älykkyys. Taas sama tuttu elämänmyönteinen ote Huovisella on tässäkin kirjassa.

Mainio opus kaikin puolin. Jos elämä ahdistaa ja tuntuu vaikealta, niin Veikko Huovisen tuotanto on siihen ratkaisu.

Luin myös toisen klassikon, Aapelin

Pikku Pietarin piha kertoo yhdestä 1920-luvun alkuun sijoittuvasta kesästä ja Pietari Jormalaisesta, joka on hiljan menettänyt äitinsä. Pietari asuu kaupungin lähiössä yhdessä isänsä kanssa. Samassa lähiössä asuu monenlaista ihmistä ja heidän elämänkohtaloitaan käydään läpi Pietarin tarinan sivussa.

Pietarin isä on vähän taitamaton, mutta onneksi hän ottaa uuden vaimon, Karoliinan, joka viipyy Jormalaisen luona tuon yhden kesän. Karoliina laittaa asioita kuntoon, ei ainoastaan Pietarin, vaan myös muiden pihalaisten.

Pikku Pietarin piha on osittain omaelämäkerrallinen, sillä Aapeli eli Simo Tapio Puupponen kertoo siinä omasta lapsuudestaan Kuopiossa 1920-luvulla. Kirja ilmestyi 1958. Pikku Pietarin pihasta Aapeli sai sekä Eino Leino-palkinnon että valtion kirjallisuuspalkinnon.

Opettaja luki tätä kirjaa meille, kun olin ala-asteella. Ei tämä kuitenkaan ihan pikkulasten kirja ole ja muistan ajatelleeni, että kirja on vähän pelottava ja kolkko. Nyt kun aikuisiällä luin ihan itse kyseisen kirjan, niin ei se oikeastaan ollut mitenkään erikoinen. Olihan se sellainen ajankuvaus ja sinänsä siis ihan mielenkiintoinen. Ihmiset eivät olleet kauaa vielä asuneet kaupungeissa ja naapurit kantoivat vielä huolta toisistaan. Kyseessä oli myös Pietarin selviytymistarina.

------

Nyt olen kantanut oman korteni kekoon, kun suomalainen klassikko on luettu. Jään odottamaan teidän muiden arvioita ja niitä odotellessa luen lisää Huovista. Kuinkas muuten.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Hattivatti liittyy lukupiiriin

Saimme taas uuden kirjoittajan eli Hattivatti liittyy keskuuteemme. (Wikipediaa lainatakseni:) Ne ovat valkoisia olioita ja muistuttavat ulkonäöltään lähinnä sienen jalkaa tai aavetta, jonka sivussa on pienet kädet. Indeed!
Tervetuloa keskuuteemme, sinä sähköinen ystävämme! Täten me kaikki lupaamme, ettemme vie sinulta ilmapuntaria. Onneksi joukossamme ei ole hemulia, joka on kaiken pahan alku ja juuri.

Hattivatti, sinulla on 1,5 viikkoa aikaa lukea joku suomalainen klassikko (kirjoitettu ennen 1970-lukua) ja kirjoittaa siitä arvio Nuharupeen. Muistutan tässä samalla teitä muitakin piiriläisiä.. Että arvioita kehiin ja sassiin!

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Niisku liittyy joukkoon tummaan

Taas saimme uuden kirjoittajan. Hän ehtikin jo kirjoittaa tänne ennen esittelyjä, mutta toivottakaamme vielä tervetulleeksi: Niisku!

Niisku on ammatiltaan keksijä ja tiedemies.
Niisku on aina keksimässä asioita, jotka ovat Muumilaaksossa harvinaisia. Myös täällä Nuharuvessa voit, Niisku, toimia samoin. Ehdotella kirjoja, joita ei tulisi mieleenkään lukea.

Voit liittyä tähän klassikkokirjan lukupiiriin. Sellainen on meillä nyt menossa. Pitää lukea suomalainen kirja, joka on kirjoitettu ennen 1970-lukua. Raportit rupeen kesäkuun aikana.

Samalla hoputan teitä muita! Missä raportit viipyvät?

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Suomi poliittisen taloushistoriallisesti

Siltalan veljesten kustannusyhtiö on profiloitumassa kustantamaan keski-ikäisiä suomalaisia prosaisteja ja erittäin mielenkiintoisia tietokirjoja.

Siltalan julkaisema Hannu Raittilan välityöltä vaikuttanut matkakirjan ja pienoisproosan sekasikiö ei täysin vakuuttanut. Sen sijaan Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000 - 2000. Iski kuin 10^6 volttia.

Lyhyehkössä kirjassa (n. 300 s.) saatetaan oikaista yli vähemmän tärkeistä vuosisadoista, mutta todelliset poliittiset ja taloudelliset virstanpylväät kuvataan analysoidaan mielenkiintoisista näkökulmista.

On ihailtavaa, miten Kuisma avartaa erinäisten poliittisten tapahtumien taloudellisia syitä ja seurauksia. Parhaimmillaan tuntuu, kuin voisi nähdä tämän poliittisen historian professorin pään sisään, niin luontevasti ajatus välittyy tekstin kautta.

Tämä on se historian kirja, jota minun mielestäni koulussa pitäisi opettaa. Iänikuisten sotien rintamalinjojen liikkeen sijaan esitetäänkin sotiin johtaneet syyt ja niiden taloudelliset seuraukset. Mielenkiintoista; sanoisin.

Lukiopapereiden kätköistä

..Löytyi lukion lukudiplomin kirjalista.

Lukudiplomin saamiseksi olisi pitänyt lukea näistä kirjoista 18. Kirjallisuusvihkoon tuli merkitä joka kirjasta aihe, henkilöt, juoni lyhyesti, motiivi, teema ja arvio omasta lukukokemuksesta.

Kirjat:

1. Kivi: Seitsemän veljestä
2. Wright: Musta poika
3. Saisio: Elämänmeno
4. Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
5. Aho: Juha
6. Camus: Sivullinen
7. Sillanpää: Nuorena nukkunut
8. Linna: Tuntematon sotilas
9. Ibsen: Nukkekoti/Villisorsa
10. Hesse: Arosusi
11. Wilde: Dorian Grayn muotokuva
12. Meri: Manillaköysi
13. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
14. Braun: Vasen jalkani
15. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
16. Dostojevski: Karamazovin veljekset/Idiootti
17. Dante: Jumalainen näytelmä
18. Shakespeare: Romeo ja Julia/Hamlet/Macbeth
19. Hugo: Kurjat
20. Tolstoi: Anna Karenina
21. Tsehov: Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto
22. Kafka: Muodonmuutos/Oikeusjuttu/Linna
23. Kundera: Olemisen sietämätön keveys
24. Yokimoto: Kitchen
25. Tuuri: Pohjanmaa
26. Meriluoto: Lasimaalaus
27. Hellaakoski: Jääpeili
28. Saarikoski: Mitä tapahtui todella
29. Flaubert: Rouva Bovary
30. Bronte: Kotiopettajattaren romaani
31. Canth: Työmiehen vaimo
32. Beauvoir: Toinen sukupuoli
33. Laxness: Salka Valka
34. King: Uneton yö
35. Tolkien: Hobitti
36. Paretsky: Punainen kukko
37. Tartt: Jumalat juhlivat öisin
38. Marquez: 100 vuoden yksinäisyys
39. Eco: Ruusun nimi
40. Salama: Juhannustanssit/Siinä näkijä, missä tekijä
41. Mukka: Tabu
42. Waltari: Sinuhe
43. Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Aikoinaan suunnittelin tekeväni lukudiplomin ja kun hain opettajalta tuon kirjalistan, yksi lahjakas tyttö oli samaan aikaan puhumassa opettajan kanssa jostain ja opettaja kysyi häneltä, haluaako hänkin tehdä lukudiplomin. Tähän tuo kympin oppilas vastasi "en mä jaksa lukea noin vaikeita kirjoja".

No, minä, 7,8 keskiarvon oppilas olin ihan innoissani kirjoista. Aika ei vain riittänyt lukudiplomin tekoon. Ja minusta suurin osa noista kirjoista ei ole lainkaan vaikeita. Kafkan tuotanto saattaa jäädä iäksi lukematta, mutta ehkä olen sitten liian tyhmä tajuamaan, että tuon kirjalistan kirjat ovat "vaikeita".

Laitoin kirjalistan tänne, jotta saisitte lukuvinkkejä. Lisäksi kiinnostaisi tietää, kuinka monta kirjaa olette listasta lukeneet? Itse sain saldoksi 11, mutta puolustaudun sillä, että parilta kirjailijalta olen lukenut muuta tuotantoa kuin mitä listassa on mainittu ja esim. Vittulajänkää olen aloittanut, mutta sen alku oli niin ällöttävä, ettei kiinnostus riittänyt pitemmälle.

Tiedän, tiedän.. listasta puuttuu monia sinne kuuluvia teoksia. Pale tuossa jo sanoikin, että miksi noin vähän nykykirjallisuutta. Itse taas kummastelen, miksi niin vähän suomalaisia klassikoita. Mutta tämä on lukioni äidinkielen opettajien laatima. He ovat katsoneet nämä kirjat lukudiplomiin sopiviksi.