torstai 20. marraskuuta 2008

Kirjat. Aiheuttavat riippuvuutta.

Anna Kareninasta oli hyvä jatkaa venäläiseen kirjallisuuteen tutustumista. Seuraavaksi vuorossa oli Boris Pasternakin Nobel-palkittu Tohtori Zivago, jossa kirjailija keskittyi ruotimaan kommunismia ja kritisoimaan sitä jyrkästi. Zivagossa on sivujuonena rakkaustarina, mutta jostain syystä opuksesta tehdyt elokuvat ja tv-sarjat ovat laittaneet pääpainon nimenomaan romantiikalle. Toisaalta, vetäähän traaginen kolmiodraama enemmän katsojia kuin kommunismihallinnon ruoskiminen.

Zivago oli mielestäni raskas kirja. Minulla meni kolme viikkoa lukemiseen ja olin huojentunut, kun sain sen viimein päätökseen. Ehkä liian jykevää tavaraa kaltaiselleni hupakolle.

David Leanin Tohtori Zivago tuli ensi-iltaan 1965

Jos oli Tohtori Zivago raskaslukuista, niin Ian McEwanin Sovitus olikin sitten jo toisesta äärilaidasta, se eteni kepeästi kuin juoksulenkki aurinkoisena kevätaamuna. Mutta samalla se myös ahdisti, kuristi ja väänsi sisuksia. Johtuen osittain siitä, että ennen kirjan lukemista olin katsonut siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan DVD-julkaisun kannessa lukee "Rakkaus yhdisti, pelko erotti, toivo pelasti". Ennen kirjaan tarttumista tiesin, ettei ollut toivoa pelastamassa. DVD:n kannessa oli mielestäni emävalhe. Koin Robbien, Cecilian ja Brionyn tarinan toivottomana. Huolimatta Brionyn sovituksesta, koska sovitus ei ollut todellinen.

Miksi ihmeessä sitten luin kirjan, kun tiesin, ettei se pääty hyvin. Ja juuri niitä onnellisia loppujahan minä aina kaipaan. Luin kirjan, koska elokuva oli niin mielettömän hyvä. Koska se teki minuun niin suuren vaikutuksen ja koska yritän hyväksyä, ettei elämässä käy aina niin kuin pitäisi käydä. Sovitus teki pahaa, koska hyvät ihmiset joutuivat kärsimään ja kokemaan vääryyttä. Kirja, joka onnistuu vetämään näin hyvin mukaansa, ei voi olla huono. Vaikka olisin toivonut sen olevan. Jostain syystä juuri epäonniset rakkaustarinat ovat niitä parhaimpia. Mutta voiko mikään tarina koskaan loppua hyvin, joka tapauksessa ihmiset kuolevat joskus ja se on aina surullista. Tosin onhan se eri asia, kuoleeko ihminen nuorena vai vanhana. Ja onko hän päässyt toteuttamaan niitä asioita, joita on suunnitellut ja joista haaveillut.

Uppouduin Sovitukseen kuin keväällä Harry Pottereihin. Luin sitä kolme päivää. Koulussa välitunneilla ja välillä tunnillakin. Kun kirja alkoi edetä käännekohtaansa, en tohtinut enää lukea sitä koulussa, koska eläydyin tapahtumiin aika voimakkaasti (=pillitin, myönnetään). Tänään ajattelin päivällä vain, että pääsisinpä jo kämpille, jotta saisin luettua sen loppuun ja saisin murheenikin loppumaan. Eläytymisessä on sekä hyviä että huonoja puolia. Kirjan luettuani näin oman elämäni uudessa valossa ja myönsin, että asiat eivät ole hassummin ja toivoa kyllä on. Toisin kuin Cecilialla ja Robbiella.

Olen koko tämän päivän ajatellut Ian McEwanin kieltä käyttäen. Olen katsonut taivaalle ja tarkkaillut "vaahtoutuvia keltaisia pilviä" ja ihmetellyt "maitosuklaan väristä mutaa tienvarressa". Tarkasti kuvaillut yksityiskohdat mielenkiintoisine, erilaisine adjektiiveineen lisäsivät Sovituksen kiehtovuutta. Kirjassa käytetty kieli on tietysti vielä juontakin tärkeämpää. Oli tarina sitten miten mielenkiintoinen hyvänsä, sen voi pilata helposti tylsällä kerronnalla.

Mutta en suostu hyväksymään Sovitus-nimeä, parempi olisi ollut Rehellisyys maan perii. En pystynyt antamaan täysin anteeksi Brionylle, mutta suhtaudun häneen armollisemmin nyt kirjan luettuani kuin elokuvan jälkeen.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Venäläistä seurapiirielämää 1870-luvulta

Leo Tolstoin Anna Karenina-romaanin nimi johtaa vähän harhaan. Anna Karenina on yksi päähenkilöistä, mutta välillä voi mennä useita kymmeniä sivuja, ettei häntä mainita laisinkaan. Yhtä hyvin romaanin nimi olisi voinut olla Konstantin Levin, jonka elämää käsitellään kirjassa vielä Annaakin enemmän.

Greta Garbo näytteli Anna Kareninaa vuonna 1935

Kaiken kaikkiaan Anna Karenina on ajankuva 1870-luvun Venäjän hienostoseurapiireistä. Tolstoi itse sanoi, ettei pitänyt päiväkirjaa kirjoittaessaan Anna Kareninaa, vaan romaani toimi hänen päiväkirjanaan. Tästä voimme päätellä, että hahmot olivat osittain oikeasta elämästä. Tolstoi oli myöntänyt, että Levinissä oli paljon häntä itseään.

On jännä, että kirjan kaksi päähenkilöä, Anna ja Levin, eivät opi koko kirjan aikana tuntemaan toisiaan. He tapaavat yhden kerran ja tuo tapaaminen sattuu aivan kirjan lopussa, hieman ennen kuin *SPOILERI* Anna hyppää junan alle *SPOILERI*.

Mutta Annalla ja Levinillä on yhteisiä ystäviä, joiden kautta tarkastellaan päähenkilöitä. Eli päähenkilöt liittyvät toisiinsa monien muiden tärkeiden sivuhenkilöiden kautta, jotka vaikuttavat ratkaisevasti heidän kohtaloihinsa.

Vivien Leigh näytteli Anna Kareninaa vuonna 1948

Mikä lopulta on kaiken tarkoitus, mikä tekee elämästä mielekkään ja minkä takia kannattaa elää? Näihin kysymyksiin Levin löysi lopulta vastaukset, toisin kuin Anna. Minä tyhmänä luin esipuheen ennen kuin aloin lukea kirjaa ja siinä paljastettiin, miten lopussa käy. Se vähän häiritsi, sillä en tiennyt loppuratkaisuja. Harmillista. Spoilaantumisestani huolimatta kirja oli erittäin mukava lukukokemus. Kiehtova ja mukaansatempaava ja viihdyttävä ennen kaikkea. Anna Karenina on erittäin helppolukuinen. Syy, miksi minulla kesti näin kauan lukea se loppuun, oli siinä, että pidin välillä jopa viikkojen taukoja lukemisessa. Sillä kun kerran kirjan aukaisi, se imaisi mukaansa. Kirja tarvitsi siis sopivia lukuhetkiä. Nuo viikkojen tauot eivät sinänsä haitanneet, sillä Anna Karenina oli niin mielenkiintoinen, että sen tapahtumat säilyivät tuoreessa muistissa, vaikkei olisi hetkeen lukenut.

Ainoana miinuksena oli Tolstoin tapa käyttää henkilöhahmoista kaikkia mahdollisia nimiä ja aivan miten sattuu. Venäjällä on ilmeisesti tapana, että ihmisellä on normaalin nimensä lisäksi monta lempinimeä. Yhtä nimeä käyttää puoliso, toista lähisuku, kolmatta tuttavat ja neljättä vieraat. Tolstoi käytti välillä näitä kaikkia sekaisin kertoessaan, mitä hahmolle tapahtui. Kyllähän siihen vähitellen tottui, kun alkoi oppia kaikkien henkilöiden lempinimiä, mutta alussa se oli aika hankalaa. Toisaalta.. käytänhän minäkin Rontista montaa eri nimeä..

Anna Kareninasta ei kai koskaan ole saatu tehtyä hyvää elokuvaa? Mitä nyt äsken vilkaisin elokuva-arvosteluja, niin tuo Greta Garbon tähdittämä leffa taitaa olla paras, eikä sekään mikään mestariteos ole. Yritystä on kuitenkin ollut, Anna Kareninasta on tehty tähän päivään mennessä 24 elokuvaa tai tv-sarjaa.. valitettavasti määrä ei piilota tekeleiden keskinkertaisuutta.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Könemann: "Maalaustaiteen historia"

Renessanssista nykypäivään.
Kirja on painettu 2005, näkyy omistuskirjoituksen mukaan hankitun tammikuussa tänä vuonna.

Voisiko maailmassa olla mitään laajempaa aihepiiriä kuin tämä!

Nuoruusvuosista lähtien kuvataiteesta kiinnostuneena tämän reiluun sataan sivuun mahtuvan historiallisen pikakatsauksen läpikäyminen oli nostalginen ja innostava kokemus.

Muistan kuinka lukioikäisenä harmitti kuin ei ollut saatavilla tietolähteitä, joissa olisi tehty selvää kuvantekijöistä ja teoksista. Tämä olis ollut taivaan lahja silloiselle meikäläiselle! Kirjastoissa oli taidekirjoja niukalti, pläräsin kannesta kanteen joululahjaksi saamiani focus-tietosanakirjan taidehakuteoksia.

Vaikka tiedän asettavani hirttoköyden kaulaan sanoessani seuraavaa, sanon silti: Könemannin kirjassa vastataan laaja-alaisesti otsikkoon, se on oivallinen ja asinatunteva opas matkalla taiteen käsittämättömiin koukeroihin. Joku taiteentietämiseen erikoistunut luetteloisi kertaistumalta pitkän litanian puutteita ja virheellsiä painotuksia yms, mutta vähänkö se meikäläistä haittaa..

Jos nyt haparoin omaa historiaani lukioikäisestä mitääntietämättömyydestä läpi erinäisten taideoppilaitosten omaan nykyisyyteeni, on kiinnostavaa huomata se, että suurin osa kirjaan sisällytetyistä taiteilijoista ja heidän tuotannostaan on kokolailla entuudestaan tuttua. Mutta nyt, tanakasti keski-ikäisenä, sitä huomaa enemmin ajattelevansa kuvien taustalla kulloinkin vallinneita oloja. Seitkytluvulla taisin vain enimmäkseen ihmetellä: "On se vaan eri mestari! Miten on osannu tehä noin komeesti! Millä tekniikalla?" Nyt funtsii enemminkin sitä, että missä oloissa ja millaisissa tunnelmissa Leonardo valmisti Mona Lisan? Mitä se teki meikäläisen ikäisenä? jne... Miten ovat inkvisitio, uskonpuhdistus, vastauskonpuhdistus, rutto, sodat, sairaudet, sodat, kulkutaudit ja vielävielä kerran sodat vaikuttaneet kulloiseenkin tyyliin ja kuvantekemiseen? Entäpä tekninen kehitys! Höyrykone. Atomin halkaiseminen. DNA. Avaruuden valloitus. Hiukkaskiihdytin. Internet. Entä psykoanalyysi.

Lukiossa musiikkia ja muita taiteita käsittelevät luvut historian kirjoissa hypättiin yli "...jos joku on kiinnostunut, voi lukea omalla ajallaan...", oli opettajalla tapana sanoa.

Taidealan oppilaitoksissa taiteen historia päättyi 1900 -luvun alkuvuosikymmenille. Oikeastaan 20/30-luvun jälkeen ei mainittu tapahtuneeksi mitään merkittävää: "Nykyisyys ei vielä ole historiaa..." Mutta Könemann pääsee pidemmälle, likelle nykypäivää - jopa Picasson ja Dalin kuoleman ohi (..nythän ne on jo historiaa..).

Olen toki ollu tietoinen Kandinskyn abstraktioista, Malevitsin Musta neliö on sekin tullu tutuks jo aikapäiviä sitten. Mutta "Maalaustaiteen historia" antaa yksittäisille tiedonsirpaleille ryhtiä. Yksi mieleenjäävimmistä "nykytaidetta" koskevista huomioista on kirjassa esitetty 50-luvun (?) kriitikon aikalaisarvio: "Newman sulki ikkunan, Rothko veti sen eteen verhot ja Reinhardt sammutti valon." (sivu 110) Hieman salapoliisityötä ja pääsee noiden 1900-luvun loppupuolen taiteen kärkinimien jäljille. Nämä isovanhempieni ikäluokkaan kuuluneet taiteilijat ovat maalanneet "tauluiksi" seinän kokoisia yksivärisiä kankaita. Väri on kokonaisvaltainen luonnonvoima, joka on päästävä kokemaan suurina pintoina. Pitää mainita myös J. Pollock, jonka "action paintingin" tapahtui suurikokoisten kankaiden päällä kävellen ja maalia roiskien.

Jos erehtyy ajattelemaan - saati sanoiksi pukemaan: "Kuka tahansa osais tollasta nykytaidetta tehä!" - on päässyt huomaamattaan ASIAN YTIMEEN. Taitaisko olla, että nyti vilskahtaa siivun verran mielenvikaisuuden suuntaan: Kolmiyhteydestä Taiteilja - Teos - Katsoja/Kokija on ilmaantunut pyrkimyksiä mitätöidä ensimmäinen - jopa toinenkin. Se joka tämän on ensimmäisenä tajunnut julki tuoda, on todellinen stara. (Se että loppupeleissä stara nostetaan jalustalle arvonimillä voideltavaksi, tarkoittaa sitä, että Tekijä TARVITAAN. Onko se niin, että ihmisen omahyväisyys ja julkisuudenkipeys ajavat "taiteellisen älypelleilyn" ohi?). Pioneerihenkinen uranuurtaja on kingi, muut jäljittelijöitä. Paskapöntön voi laittaa kerran näytille, seuraava kerta onkin sitten jo tasan niin huono ja mauton pila kuin tuntuu sen ensimmäisenkin näytteilleaitetun äärellä...

Oikean tekemisen, piirtämisen ja maalaamisen/värittämisen yms, kanssa viimeisimmillä nykytaiteen "puliveivaamisilla" ei ole mitään tekemistä. Joka haluaa oikeasti tehä oikeita piirroksia ja oikeita maalauksia, tehköön niitä. Selittelijöille ja viisastelelmisilla kilvoittelijoille riittää yliopistoja, KHYL!.

En usko, että uusimpien taidevirtausten tietämisestä haittaa on, pikemminkin päinvastoin. Vähänkö säälittävältä tuntu joskus 80-luvulla tavata tyyppejä, joille 1800-luvun romanttinen naturalismi, tai mitä liekään ne hevonveen aivatsovskit sun muut holmberit on, olivat Ainoa Oikea Tie kohti Taitelijuutta. Väistämättä sitä ajatteli: "Tuo tyyppi on jumissa. Se on JUUTTUNU 1800-luvulle."

Kaiken tämän - ehkä sekavankin - selittämisen tarkoituksena on vakuuttaa, että Könemann: "Maalaustaiteen historia" on mitä suositeltavin kirja jokaiselle, joka on vähänkin kiinnostunut kuvista/kuvaamisesta/piirtämisestä/maalaamisesta.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Muistojeni kirja

Kun olin paljon pienempi Myy kuin nyt, lempikirjani oli Pikku toukka paksulainen. Äiti sen osti minulle joskus aikoja sitten. En muista, olinko edes koulussa vielä. Tuskin.

Kirjan välissä oli tällaisia pienempiä sivuja, joissa oli hedelmien ja marjojen kuvia,
joihin päähenkilö Pikku toukka paksulainen oli syönyt pyöreitä reikiä. Pienenä leikkasin saksilla nuo marjat ja hedelmät irti ja sitten itkin, koska eivät ne näyttäneetkään enää niin hauskoilta irtonaisina kuin kirjan sivuilla. Äiti osti minulle uuden kirjan, jota en enää leikannut. Siitä tuli suurin aarteeni.

Murheekseni olin kadottanut vanhan, rakkaan kirjani. Ihme ja kumma sattui kuitenkin tänään, kun kävin opiskelupaikkakunnallani kirjakaupassa, josta löysin tuon kirjan, jota en mistään muista kaupoista ole löytänyt. Se tosin oli isompi, alkuperäinen kirjani oli pienen muistikirjan kokoinen. Mutta sisältö on tärkein ja se oli sama!
Tässä on kirjan legendaarinen alku. Pikku toukka paksulainen oli varmaan ensimmäisiä kirjoja, joita luin, kun sen taidon opin. Ja mitä kaikkea olen tämän kirjan jälkeen lukenutkaan ja kokenut. Paksulaisesta sen lukemisen innostuksen ensimmäisenä sain.

Kirjassa toukka kasvoi aikuiseksi ja niin kasvoin vihdoin kai minäkin. Mutta Pikku toukka paksulainen on silti yhtä kiehtova kuin parikymmentä vuotta sitten

lauantai 16. elokuuta 2008

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Otsikosta huolimatta kirjoitukseni aiheena ei ole Ingmar Bergmanin ohjaustuotos, vaan Maria Jotunin kirja Huojuva talo. Minulla ei ole tapana lukea montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta olin lainannut Huojuvan talon kirjastosta jo ennen kuin ostin omakseni Anna Kareninan. Tajusin, että laina-aika ehtii mennä umpeen ennen kuin saan Anna Kareninan luettua loppuun, joten jätin Tolstoin pariksi päiväksi tauolle ja luin Jotunin järkyttävän avioliittokuvauksen.
Huojuva talo ilmestyi 20 vuotta Maria Jotunin kuoleman jälkeen, vuonna 1963. Jotuni oli kuitenkin saanut kirjan valmiiksi jo 1936. 1930-luvun vanhoillinen ilmapiiri näkyy teoksessa, totta kai, mutta kirjan aihe ei ole vanhentunut tippaakaan. Parisuhdeväkivalta--- sitä on yhä ja sitä tulee aina olemaan.

Huojuva talo kertoo Leasta, joka nai väärän miehen. Eero hokee Lealle rakastavansa tätä niin kauan, että Lea uskoo itse tuntevansa samoin, vaikka aluksi inhoaa miestä. Pian kosinnan jälkeen he menevät naimisiin, kuten tuohon aikaan tapana oli. Eerosta kuitenkin tulee ihmishirviö heti vihkimisen jälkeen. Lea ei saa syödä mitään, koska Eero on pihi ja haluaa säästää kieltämällä Lealta ruuan. Lea ei saa käydä missään, ei tehdä töitä, eikä mitään omia asioita tai nähdä ketään tuttaviaan ilman Eeron lupaa. Kohta hän on jo siinä pisteessä, ettei hän edes halua tehdä mitään oma-aloitteisesti, koska pelkää, mitä Eero siitä ajattelee.

Vuosien saatossa avioliitto vain pahenee. He saavat lapsia, mutta Eero ei välitä lapsistakaan. Kaikki ovat hänelle samantekeviä tai jopa vastenmielisiä. Hän alkaa pahoinpidellä Leaa ja myös lapsia. Lea on koko ajan tietoinen siitä, että Eero myös pettää häntä. Pettää, alistaa, hakkaa, kieltää ruuan ja vapauden. Lea ei ole hänelle mitään, hän nauttii alistamisesta ja Lea on helppo uhri. Lea kestää kaiken. Hän kokee, että hän on syypää kaikkeen. Eikä hän tohdi kenellekään valittaa tilanteestaan. Ystävätärkin kertoo, miten itsekästä on erota. Että kyllä toista ymmärtää, jos vain itse haluaa. Kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, jos haluavat.

Lea vain toivoo, että kaikki vielä joskus muuttuu paremmaksi. Eerosta tulee vielä sellainen hyvä mies, joka välittää perheestään ja on onnellinen heidän kanssaan.

Huojuva talo on kärsimystä alusta melkein loppuun saakka. Oma oikeudentuntoni ei kestä sitä, että ihmistä kohdellaan noin huonosti. Itsekäs kun olen, en ymmärrä, miten vaimo jaksaa ymmärtää ja kärsiä loputtomasti, kun mies on pahinta mahdollista laatua. Miten paljon Lean ja Eeron kaltaisia parisuhteita on maailmassa? Paljon. Siitä huolimatta, että avioliitto ei nykyään ole enää pakkolaitos, josta eroaminen on suurin häpeä maailmassa. On vain niin paljon naisia, jotka kestävät mieheltään, mitä tahansa tai toisinpäin. Minä en koskaan pystyisi pitämään kenestäkään niin paljon, että ottaisin vastaan minkään sortin väkivaltaa. Joku voi sanoa, että helppohan noin on todeta, kun en ole naimisissa, mutta se on totuus. Huojuvan talon luettuani tuskin menenkään.

Huojuva talo on merkittävä kirja. Jotuni oli aikaansa edellä. Vaikka kirjaa tekikin pahaa lukea, se oli sen arvoista. Lukemalla voi oppia suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Siksi lukeminen ei ole koskaan turhaa. Joskus täytyy lukea kärsimyskirjoja, jotta osaa arvostaa omaa elämäänsä.

Ai niin.. kaikkien hirveiden vaiheiden jälkeen kirja päättyy onnellisesti ja Lea saa lopussa Auliksen, jota hän on koko elämänsä rakastanut ja toisin päin. Onneksi. Maailmassa on vielä toivoa.

maanantai 11. elokuuta 2008

Menossa venäläistä realismia 1870-luvulta

Vertaan toisinaan Dostojevskiä ja Tolstoita keskenään, koska molemmat olivat venäläisiä kirjailijoita, joiden kirjat olivat tyyliltään realismia ja molemmat olivat syntyneet 1820-luvulla. Niinpä teen nytkin, sillä rehellinen ihminen kun olen, niin myönnän, että Dostojevskin Rikos ja rangaistus oli epämiellyttävä lukukokemus. Se oli raskas ja hmm.. tästä hyvästä saan kuonooni, mutta se oli tylsä. Tolstoilta olen lukenut Ylösnousemuksen, josta pidin ja nyt on menossa Anna Karenina, mikä on aivan mahtava kirja. Joten Tolstoi vetää pitemmän korren.

En kyllä edes tiedä, miksi vertailen näitä tyyppejä keskenään. Kaksi eri henkilöähän he ovat. Ehkä yritän puolustella itseäni sillä, että vaikken pidä Dostojevskistä, ei se silti tarkoita, että venäläinen realismi olisi minulle täysin vastenmielistä, sillä onhan Tolstoi mielestäni hyvä.

Tolstoin ja Dostojevskin ero on se, että Tolstoi on hieman kuin Mika Waltari. Toisin sanoen Tolstoin tuotanto on kevyempää ja viihteellisempää kuin iso D:n. Siksi se uppoaa minuun. Olenhan hupakko.

Tässä on Lev Tolstoi himself. Hän kuoli 82-vuotiaana vuonna 1910. Seuraava on wikipediasta kopioitu: Vähän ennen kuolemaansa Tolstoi päätti paeta kodistaan ja luopua lopullisesti kaikista maallisista siteistään. Hän kuoli tällä pakomatkallaan Astapovon asemalla 82-vuotiaana ilmeisesti keuhkokuumeeseen. Aika kova jätkä.
Olen siis lukemassa Anna Kareninaa ensimmäisen kerran elämässäni. Harmittavasti teoksen suomentaja kertoi jo lukijalle tarkoitetussa alkutekstissä, miten kirjassa tulee käymään. No, eihän se juoni ole tärkein, vaan miten tarina on kerrottu. Olen nyt jossain sivulla 130. Aika alkupuolella vielä, sillä yhteensä sivuja on 999. Palaan kertomaan lisää, kunhan olen lukenut tuon tiiliskiven.

sunnuntai 3. elokuuta 2008

Kaikki, mitä ole aina halunnut tietää Suomen keskiaikaisista linnoista..

.. tiedän nyt, kun olen lukenut C.J. Gardbergin ja P.O. Welinin kirjoittaman kirjan tuosta aiheesta. Suomen keskiaikaiset linnat ei ole kaunokirjallinen romaani, mutta lukuelämys se oli siinä missä Jane Austeninkin teokset. Siksipä ruodin kirjan sisältöä täällä Nuharuvessa.
Kirjan otsikko kertoo kaiken sisällöstä, paitsi, että opuksessa esitellään myös Kajaanin linna, joka rakennettiin vasta 1600-luvulla. Muut kirjassa esiintyvät linnat ovat rakennettu keskiajalla (500-1500 jKr.).

Tiedoksi, että keskiajalla Suomessa rakennettiin seuraavat linnat:
  • Kastelholma
  • Turun linna
  • Kuitia
  • Sundholma
  • Kuusisto
  • Liedon Vanhalinna
  • Raasepori
  • Grabbacka
  • Sääksmäen Rapola
  • Hämeen linna
  • Janakkalan Hakoinen
  • Korsholma
  • Olavinlinna
  • Viipurin linna
Osa noista linnoista on raunioina. Esimerkiksi Kuusiston piispanlinna hävitettiin jo 1528 Kustaa Vaasan käskystä, koska se oli merkki katolilaisuudesta ja kuten hyvin tiedätte Ruotsi-Suomessa suoritettiin 1527 uskonpuhdistus, jonka myötä katolilaisuus vaihtui luterilaisuuteen.

Sundholma taasen on yhä edelleen olemassa, mutta nykyään se on puinen rakennus. Vuoteen 1522 se oli kiveä, mutta Tanskan kuningas Kristian II:n joukot tuhosivat sen ajaessaan takaa Kustaa Vaasan miehiä. Sundholmasta jäi jäljelle vain pohjakerros, jonka kiviosan päälle maaherra Johan Georg Lillienberg rakensi 1760-luvulla uuden puisen yläkerran.

Linnojen entistämistöitä alettiin tehdä kansallisen herätyksen aikoihin 1800-luvulla. Suomalaiset ottivat opiksi niistä virheistä, joita ruotsalaiset tekivät omille linnoilleen. Ruotsissa linnoja entisöitiin aivan toisenlaisiksi kuin mitä ne alunperin olivat olleet. Suomessa nykyään pystyssä olevat linnat ovat enimmäkseen sellaisia kuin ne olivat kulta-aikoinaan. Tosin Raaseporia entisöitiin liikaa, eikä ole varmuutta, miltä se näytti keskiajalla.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus linnojen historiaan ja samalla tietysti Ruotsi-Suomen historiaan. Miten surullisia ihmiskohtaloita ja mahtavia taisteluita nuo kivikasat ovat joutuneetkaan todistamaan. Ne ovat muistutuksia menneistä ajoista, siksi on tärkeää, että niitä kunnostetaan. On törkeä pyhäinhäväistys, että vuonna 1939 Kajaanissa linnan päälle rakennettiin silta. Se pilaa historiallisen maiseman.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Päivikki ja Mestaritonttu

Luin viime viikolla parasta suomalaista fantasiakirjallisuutta eli Aili Somersalon Päivikin sadun ja Mestaritontun seikkailut. Ne olivat yhä edelleen yhtä ihania kuin silloin 20 vuotta sitten, kun äiti luki meille niitä iltasatuina.

Päivikin satu on perinteinen rääsyistä rikkauteen kertomus höystettynä keijuilla, peikoilla ja puun haltiattarilla. Kirjasta oikein huokuu sammaleen tuoksu, aamukaste ja mehiläisten keräämän hunajan maku.

Loppu on surullinen, kun Päivikki kaapataan Merenkuninkaan pojalle vaimoksi. Loppu on surullinen, mutta myös kiehtova. Tästä ei satu enää parane.Mestaritontun seikkailut jatkaa siitä, mihin Päivikin satu jäi. Tällä kertaa pääosassa on Mestaritonttu. Päivikki on meren vankina ja kuningas käy tuon seikan johdosta hermona ja tulee loukanneeksi Mestaritonttua, joka lähtee tämän takia pois Satumaasta.

Mestaritonttu tapaa matkallaan noita Sammaleisen ja muuttaa tämän sukusaarelle, kun ei muutakaan keksi. Mestaritonttu rakentaa itselleen majan isolle kivelle, koska ei halua asua Sammaleisen mökinrähjässä. Myöhemmin hänelle selviää, että kiven sisään on suljettu Aamuruskonmaan prinsessa Saraste, joka kaapattiin kotoaan, koska velhokuningas Julma-Kumma haluaa hänet kanssaan pakkoavioliittoon. Kiven viereinen kuusi ei olekaan puu, vaan Sarasteen lumottu veli Aamuruskonmaan kuningas, joka yritti pelastaa siskonsa, mutta noidat noituivat hänet kuuseksi.

Mestaritonttu pelastaa Sarasteen ja kuninkaan Satumaan prinssin Yönsilmän avulla. Yönsilmä menee naimisiin Sarasteen kanssa, Aamuruskonmaan kuningas pelastaa Päivikin merenvaltakunnasta ja they get married too. And everybody lives happily ever after.

Perinteinen satu siis.
Kuitenkin erona muihin maailman satuihin metsä on hyvin suuressa osassa näissä saduissa. Eikä metsä ole vihollinen, kuten Sormusten herrassa (Synkmetsä) tai Harry Potterissa (Kielletty metsä). Metsä tarjoaa turvaa ja suojaa, sieltä saa ruokaa (marjoja) ja sinne voi muuttaa myös asumaan, sieltä ei tarvitse välttämättä pyrkiä pois. Tuo on suomalaista ajattelutapaa.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Olen khyl lukenut kaikenlaista, tässä kooste

Minun on pitänyt jo kauan aikaa päivittää lukemisiani. Kesäkuussa olen lukenut aika ahkerasti, en edes muista enää kaikkia kirjoja, mutta tässä nyt joitain:

Omassa blogissani kehuskelin Jane Austenin tuotosta nimeltänsä Ylpeys ja ennakkoluulo. Tämän mestariteoksen siivittämänä luin kirjailijan muitakin tekeleitä. Järki ja tunteet osoittautui myös hyväksi kirjaksi. Ei yltänyt Y&E:n tasolle, mutta hyvä oli silti. Kumma juttu, miten 200 vuotta vanha opus voi tuntua niin hyvältä myös nykyihmisen silmin luettuna.

Luin myös Emman samalta kirjailijalta. Ja se oli (indeed) hyvä sekin.


Sitten kysyin Paavolta, mitä kirjaa hän suosittelisi. Vastaukseksi sain John Steinbackin Hiiriä ja ihmisiä. Eipä suotta kanna klassikon leimaa. Mahtavaa dialogia ja hienoa kerrontaa. Ehkä pitäisi tutustua tyypin muuhunkin tuotantoon.


Tällä hetkellä on menossa J.R.R. Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja. En ole vielä menettänyt uskoani haltioihin, kääpiöihin ja hobitteihin, örkeistä puhumattakaan. Tolkienilta en ole aiemmin lukenut kuin Hobitin ja TSH:n pari kertaa. On siis korkea aika lukea muitakin kirjoja (vaikka Cristopher Tolkienhan tuonkin kirjan on viimeistellyt).

tiistai 20. toukokuuta 2008

Sarjakuvia aikuisille!

Kävin kirjastossa. Palautin Hotakaisen kolumnikoosteen. Se oli sitä itteään, paikoin naseviakin huomioita tuulipukukansan edesottamuksista, suosittelen. Lainasin musiikkia muutaman kiekollisen. Kirjaston sulkemisaika läheni, olin ajautunut kirjaston aulatilassa olevan rakennustelineen toiselle puolelle... jotain voisi vielä lainata. Jokin kirja... helppolukuinen. Silmiin osuu teksti: "Sarjakuvat ovat myös aikuisten lukemistoa" tms. Hieno juttu. Johtuen suorittamistani opinnoista hyväksyin mukisematta väittämän. Kahmaisin hyllyyn näytille laitetuista kijoista kolme. Ne olivat
*Milla Paloniemi: "Kiroileva siili 2"
*Juba: "Viivi ja wagner, Sohvaperunoiden kuningas / nro 7"
*Ilkka Heilä "B.Virtanen, organisaatiouudistuksia / nr. 9"

Ilman sarvia ja hampaita hihkun ilosta kattoon: Kelpoa sarjakuvailmaisua kaikki kolme. Kiroilevaa siiliä kiitetään kirjan takakannessa pelkistetyn nerokkaaksi ja raikkaan anarkistiseksi. Viiviwagneria ei tarvitse kehua. Naisen ja sian yhteiselo on pelkkää arjen ilotulitusta. B.Virtanen on suomalaisen strippi-ilmaisun kolossaalinen ikoni (mitä moinen sanapari tarkoittaneekaan...).

Luonnehdittuani tähän ylistävään ja ylikehuvaan tapaan lukemiani teoksia kiellän viimekädessä olevani mainituista kirjoista seuraavaa mieltä: Kiroilevasiili - pubertettiä homoilua mukakriittisyyttä tavoitellen. Tyhhjän ihmisen tyhjä pää ei yksinkertaisesti parempaan pysty; Viiviwagner - keskeneräisiä ajatuksia alamittaisen parisuhteen raunioilta. Useimmat stripit eivät vain "räjähdä"... piirtäjä antaa ymmärtää, että jotain on tulossa, muttei sitten ymmärräkään antaa; Beevirtanen - huonosti - & sutkisti piirrettyjä tilanteita mitäänsanomattomien henkilöhahmojen tyhjästä elämästä.

Piste.

Ei mittää. Pannanpa nyt vielä kaiken herkun kukkuraks mielipide, jolla teloitustuomio varmistetaan: Paloniemi hahmottelee siilijututssaan omaa "tuheroaan". Äkkiä voisi sanoa, että graafisena hahmona tuherosiili on kiitollinen kohde ja siitä on mahdollista löytää loputtomasti uusia variaatioita ( joita tämä aila tai siis milla p. ei ole edes malttanut hakea. eikä takuulla koskaan löydä... ). Juban piirrostyyli hivelee silmää. Ei epäilystäkään etteikö J. ole piirtäjänä kokeneempi kuin Paloniemi ja Heilä, jonka viimeksimainitun virtasia olen tietoisesti pyrkinyt välttämään. Viiva ja hahmot eivät yksinkertaisesti svengaa neliraajahalvaantunutta aitajuoksijaa paremmin, enkä ole halunnut luulotella että niillä pystyttäis raamittamaan edes niinkin tylsään ympäristöön kuin toimistotyöhön liittyviä ihmissuhdejännitteitä.

Mutta mutta. Loppujen lopuksi, Ilkka Heilän B. Virtanen oli ainoa, joka herkisti meikäläisen hymyilemään, jopa hekottelemaan ääneen. Ja se on jotain se, kun on kyse strippisarjakuvista, jollaisten tarkoitus on tarjota lukijalle "pikakänni" (jota termiä muistelen sarjakuvaneudvos Juhani Tolvasen käyttäneen)

En malta olla liittämättä oheen piirrosta, jossa kaikki kolme sarjakuvataitelijaa tekeleineen yhdistyy. Siis eräänlainen synteesi lukukokemuksistani. Heilän "Murikka" -hahmon pärstä on minua usein ihmetyttänyt. Että mikä oikein on nenä ja mikä suu ja mikä leuka. Nyt annan murikalle uuden ilmeen. Ja huomatkaa! Paloniemelle niin tärkeä fallossymboli ( ks. kiroilevan siilin nenä), löytyy tästä omana evoluutionaan: Murikan kraka on siilinpiikikäs/-karvainen ja muuntuu matkan varrella "kynäksi" & kasseiksi. Murikan nenä puolestaan kehittyy allaolevissa kolmessa hahmossa wagneriaanisesti sian kärsäks. Että repikäätten tästä!


aa. O. K.



tiistai 22. huhtikuuta 2008

Vielä Varjeluksista ja huom. spoilervaara


Minua jäi vaivaamaan, kun en kirjoittanut laisinkaan kritiikkiä! Kuten jo sanoin, kirja oli mielestäni hyvä. Kävin jollain keskustelupalstalla, jossa haukuttiin Rowlingia siitä, että se tappaa kirjassa vain joitakin turhia ja jättää Ronin, Hermionen ja Harryn henkiin. Minusta tuo on nyt vähän käsittämätön väite. Sillä juuri se taika piili Voldemortin ja Harryn välillä, että Harry jää henkiin kirjassa mainittujen syiden takia. Että se mahtitaikasauva menettää voimansa sen ansiosta, että Harry kuolee vanhuuteen. Sitä paitsi Siriuksen ja Dumbledoren kuolemat olivat ihan tarpeeksi suuria menetyksiä Harrylle, puhumattakaan siitä, että Voldemort oli tappanut Harryn vanhemmat.

Seuraava juttu, mitä haukuttiin oli lopussa käytävä kaksintaistelu. Ok, oli kuinka kliseinen hyvänsä, niin pitihän Harryn lopulta lunastaa se, mitä kaikki siltä odottivat. Ja olisipa ollut tyhmä loppu, jos Ron olisi tappanut Voldemortin Harryn puolesta. Sittenhän koko kirjasarjan nimi olisi pitänyt olla Ron Weasley.

Mutta kolmanteen kritiikkiä saaneeseen seikkaan yhdyn, joiltakin osin. Kyse on epilogista. Se jätti hieman kylmäksi. Yhtäkkiä mennäänkin vuosia eteenpäin ja kerrotaan, miten Harry ja Ginny saattavat lapsiaan Tylypahkaan menevälle junalle. Sitten vain pitäisi olla tyytyväinen, että Harrylle kävi hyvin ja that's the end. Asia vain on niin, että ne jutut, mitä epilogissa kerrottiin, pystyi päättelemään myös itse. Eli epilogi oli oikeastaan turha. Rowling on joutunut kertomaan kirjan julkaisun jälkeen, mitä kaikille hahmoille tapahtui myöhemmässä elämässä. Miksei kirjoittanut sellaista epilogia, jossa kerrotaan kaikkien keskeisten henkilöiden kuulumiset. Nyt ei sanottu edes sitä, että Harrysta tuli aurori. Kuitenkin seitsemän kirjan ajan seurattiin tiiviisti monen mielenkiintoisen hahmon elämää ja sitten lopussa kerrotaankin vain, että minkä nimiset lapset Harrylla on.

No joo.. ehkä on sittenkin parempi, että on edes surkea epilogi kuin että ei ole epilogia ollenkaan. Noin pitkää kirjasarjaa ei saa lopettaa vain seinään, kyllä vähän täytyy selitellä!

Alan pikkuhiljaa saamaan normaalista elämästäni kiinni. Kävin nimittäin juoksemassa, se auttaa nollaamaan. On silti vielä ikävä Tylypahkaa ja kaikkia velhoja ja noitia. Tämä luku-urakka oli oikein opettavainen kokemus. Kirjat sisälsivät paljon hienoja ajatuksia, joita voi soveltaa myös omaan elämään, hehee!

Potterit luettu (sisältää spoilereita)

24 h myöhemmin Kuoleman varjelukset on luettu. Aika tyhjä olo. Olin niin jännittynyt koko kirjan ajan, että lihakset ovat oikein kipeät nyt, kun ei tarvitse enää pelätä.

No, kukaan ei herännyt henkiin, mutta saipa Harry kuitenkin jutella Dumbledoren kanssa. Ja Kalkaros oli koko ajan hyvisten puolella, oli ollut Harryn puolella koko ajan! Ja sitten tietysti kuoli. Myös Tonks ja Lupin kuolivat, mikä oli hirveää. Eli kaikki Harryn vanhempien ystävät kuolivat. Nevillestä tuli sankari ja maahinen menetti näin Rohkelikon miekan.

On oikeasti sellainen olo, että kuinkahan pääsen taikamaailmasta pois. Ihan kuin olisin komennuskirouksen alaisena, en hallitse itseäni, vaan tuijotan eteenpäin lasittunein silmin. Kuoleman varjelukset oli hyvä kirja, se tosiaan piti otteessaan. Kaikki salaisuudet ehtivät paljastumaan 800 sivun aikana. Tosin mielestäni kirja olisi saanut olla pidempikin. Lukisin mielelläni Harryn myöhemmistä vuosista.

Mutta, ehkä on aika keskittyä omaan elämään. Olen viikon ajan ollut aivan eri maailmoissa, joten it's time to wake up. Oli siltikin mielenkiintoinen viikko. Haikeana hyvästelen nyt Harryn - toistaiseksi. Ehkä joskus parin vuoden päästä ryhdyn taas samaan urakkaan (silloin ei tarvitse enää arvuutella tapahtumia), mutta nyt hengähdän vähäksi aikaa kirjoista. Tauon jälkeen luen jotain aivan päinvastaista kuin HP:t, ettei mieleni sekoitu aivan tyystin. Pahinta olisi lukea lisää fantasiakirjallisuutta, mielenterveyteni horjuisi luultavasti pysyvästi.

Ei, seuraavaksi luen Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Varjelukset- nautintoa ja tuskaa

Rakas pikkuveljeni Nakki oli ostanut rahoillani 7. HP:n. Eikä maksanut kuin 29,90. Melko tyyristylleröistä siis. Suotakoon se kuitenkin tuolle pienelle kirjakaupalle. Ehkä siirsin taas konkurssia.

Olen ollut kirja kiinni naamassa siitä lähtien, kun sen kello 15 sain. Välillä olen ollut parisen tuntia navetassa, mutta silti olen edennyt sivulle 320. Ei ole tullut edes syötyä lounaan jälkeen kuin pari leipää. Nälkä on kaikonnut tyystin. Mielessä pyörii vain Harry & co.

Vaikka lukeminen onkin hyvin nautinnollista, suorastaan ahmin kyseistä kirjaa, on se myös tuskallista. Minua pelottaa koko ajan. Kuoleman varjelukset on nimittäin todella jännittävä kirja. En ymmärrä, miten Harryn tarina voi päättyä tähän. On niin paljon selittämättömiä juttuja, että riittääkö reilu 800 sivua tosiaan siihen, että kaikki salaisuudet paljastuvat? Minua oikeasti jännittää niin paljon, että oli pakko tulla välillä kirjoittamaan tänne blogiin. Jos osaisin taikoa, minua ei todellakaan laitettaisi Rohkelikkojen tupaan, vaan Puuskupuhin. Olen jänishousu.

Potter-ahdistusta

Ihan hirveää! Minun täytyy odottaa iltapäivään saakka, että saan Kuoleman varjelukset. Sinänsä parempi vain, töitähän tässä on tarkoitus tehdä, mutta lounaalla olisi ehtinyt pari sivua lukaista. Nyt joudun kärvistelemään. Yhyy!

Ikävöin Harrya, Ronia, Hermionea ja Ginnyä. Tiedän, että ikävöinti helpottuu sitten, kun saan luettua viimeisenkin kirjan. Mutta en malta odottaa! Mietin jatkuvasti, mitä viimeisessä kirjassa tulee tapahtumaan. Olen tullut siihen lopputulokseen, että Dumbledore joko kuoli siksi, että hän oli käskenyt Kalkaroksen tappaa hänet tai sitten hän ei kuollutkaan. Nousihan Gandalfkin kuolleista, ei mahtavista mahtavin velho voi yhtäkkiä vain kupsahtaa. Haluaisin niiiin kovasti uskoa siihen, että Dumbledore ei ole kuollut. Toisaalta en halua herättää liikaa toiveita, sillä sitten olen taas pettynyt, jos se todellakin on kuollut.

Sellaisia ajatuksia. Ehkä pysyttelen vähän aikaa erossa kirjoista Kuoleman varjelusten jälkeen. Alkuunhan ajattelin, että mahdollisimman nopeasti pitää lukea kirja, joka nollaa Potterit. Mutta en sittenkään halua unohtaa Harrya heti viimeisen kirjan jälkeen, hehee. Nollaan tilanteen lenkkeilemällä, sillä off topicina mainostan nyt Ängin ja minun kuntoilukautta, joka alkoi tänään. Lisää siitä turunromantiikassa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Risto Isomäki, "Herääminen" ja Emile Zola, "Nana"

Huh, pitkästä aikaa rupituhnaa luettujen kirjoen ääreltä!

Talvella tuli luetuksi pikkukirjat Picassosta ja Van Goghista, ei niistä sen enempää. Tuskin kukaan haluaa muistaa sitäkään, että yöpöydälläni lojui parin kuukauden ajan hevoskirja, jota tajuilin ehkä n. 50 sivun verran. Mutta kahdesta viimeksilukemastani kirjasta mainitsen muutamalla virkkeellä:

Isomäki, "Herääminen":

Wikipedia sanoo kirjailijasta: "...Risto Isomäki on suomalainen tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneissaan toistuvat ekologiset ja maailmanlopun teemat... "Herääminen" (2000) on dystopiakuvaus kasvihuoneilmiöstä..."

Wiki:
"Dystopia (muinaiskreikaksi δυσ- + τόπος; myös: kakotopia, antiutopia) on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma."

Olin justasa alottanu Emile Zolan "Nana" -kirjan lukemisen, kun Seppo suositteli Isomäen teosta luettavaksi. Ja sekös imas! Luin sen parissa kolmessa päivässä. Helppolukuinen, kiinnostava asia, jonka kehittyminen kohti lopullista "ratkaisua" piti mitä pikimmin selvittää. Zolan tyyli lähestyä aihettaan ja vakuuttaa nykylukija on jotakuinkin epätoivoista räpellystä, tervan- tai myrkynjuottamista...

Isomäki antaa ymmärtää, että kaiken aikaa ihmiskunnan kehittyessä keskuudessamme on elänyt korkeampi sivilisaatio, joka on suojellut maapalloa avaruudesta uhkaavilta vaaroilta, komeetoilta, asteroideilta, meteoriitelita, liialliselta säteilyltä ja mitä kaikkia niitä onkaan... Ja nyt, kasvihuoneistoilmiön kiihtyessä tuo "korkeampi voima" on jälleen suojelemassa tellustamme.

Kirjan henkilöt elävät toteutuneen kasvihuoneilmiön maailmassa. Kuumuus, kuivuus, autioituminen, veden puute, saastuminen, ilmaston lämpeneminen ja kylmeneminen ovat arkitodellisuutta. Mielestäni Isomäen tarinan henkilöhahmot jäävät ohuiksi. Niin, että kirjan jättämä fiilis on kutatuinkin naiivi.

Kirjassa on myös vähän samaa meininkiä kuin yorkshireläisessä "Sydämen asia" -sarjassa: tapahtuu erinäisiä rikoksia ja ihmistenvälisiä ristiriitatilanteita. Jostain kumman syystä kaikki asiat ikäänkuin sattuvat tavalla tai toisella koskettamaan just sarjan päähenkilöitä niin että tulevissa välienselvittelyissä jokaisella on tärkeä rooli. Oli sitten kyse nuorten huumekokeiluista, eläkemummon hämäräperäisestä kuolemasta, antiikkiesineiden katoamisesta ja ilmestymisestä naapurikaupungin antiikkihuutokauppaan, kansainvälisestä salakuljetuksesta tai rahanväärennyksestä.

Niinvainen, ruotsalaisen Hemmetin Mankelin ystad-keskeisyys on tästä ilmiöstä äärihomoesimerkki... niin stupidia että etoo, vai häh?

Emile Zola, "Nana"

Jonnekin 1800-luvun lopulle sijoittuvassa pariisilaisen huoraamo- ja parittelutapojen kuvauksessa Zola käy seikkaperäisesti läpi yhtä ihmiskunnan vanhinta teemaa. Kuka saa, Keneltä, Milloin ja Miten usein. Ja Millä hinnalla.

Teatteripiireissä läpilyönnin tekevä Nana kuvataan fyysillisiltä ominaisuuksiltaan eittämättömän lahjakkaaksi ei näyttelijänä vaan alastoman vartalonsa käyttelijänä. Nanalla on parhaimmillaan "kierroksessa" useita miehiä, jotka ovat oma-aloitteisesti valmiita uhraamaan viimeisetkin säästönsä naisen suosion saavuttaakseen. Nainen jättää jälkeensä tuhoa, ruumiita ja raunioita.

Kuten jo vihjasin, Zolan kerronta ei oikein ime. Henkilöitä on paljon, eikä niistä pirukaan kertalukemalla selvyyttä ota. Minulla on käsitys, että Zola oli omistautunut ranskalaisen seurapiirielämän kuuvaamiselle. Että pitäis vissiin lukea kaikki sen teokset, että vois olla aidosti kiinnostunu "Nana"-kirjan sivuille vyörytetyistä tyypeistä.

Mutta se, miten lopulta koko Pariisi kreiveineen ja markiiseineen on polvillaan alastoman Nanan äärellä, on paikoitellen riemukkaan sykähdyttävästi kuvattu. Viimekuukausina Suomessa mainetta saaneet prinsessaruususet ja johannatukiaset ovat pikkulikkoja Nanan rinnalla. Parhaimmillaan Nana on kuin tuotantolaitos, joka nielee kiihtyvää tahtia miehiä ja omaisuuksia - rahaa, kiinteistöjä, maatiloja, linnoja etc. Hännystelijät ja "hoviväki" rikastuvat, naisella itsellään ei ole koskaan käteistä rahaa - tarpeeksi.

Jotenkin minusta tuntuu, että luku-urakkana Zolan kirja vastaa artopaasilinnan kaltaisen kirjailijan koko tuotanto. Tätä nyt ei pidä ymmärtää siten, että väheksyisin Paasilinnaa. Monet makoisat naurut olen hänen ideoistaan saanut. Tarkoitin vain sanoa, että paasilinnalainen teksti on nopeaa... siis no, sanotaan sitten: kertakäyttötavaraa, metrimakkaraa. Vähän samaa mitä halpahallit ja lidlit oikeiden kauppojen rinnalla. Ei liene pois suljettua sekään, että Zola on vasiten päättänyt kiusata lukijaansa tuskastuttavan pitkävetisellä, viivyttelevällä jaarittelullaan aikansa ilmiötä lukijoille välittääkseen. Hatara muistikuva tulostaa kuitenkin: Ei pärjää Joycen Odysseukselle!

Sen verran Emile Zola onnistui aikalaisiaan härnäämään, että 1900-luvun alussa miehen asunnon savupiippu tukittiin ja kirjailija menehtyi häkämyrkytykseen (tiesi arvella wikidia).

Det var det

Puoliverinen prinssi on luettu. Ja olinpa väärässä!! Eli Tonks olikin rakastunut Lupiniin, Bill menee sittenkin naimisiin Fleurin kanssa (huolimatta siitä, että ihmissusi raateli Billin), prinssi olikin Kalkaros..

Kalkaros tappoi Dumbledoren. Eieeieieiieieiei.. En siltikään usko, että Kalkaros on täysin paha. Ehkä se tiesi, että Dumbledore on niin heikko, ettei se kuitenkaan selviäisi. Kalkaroksen piti näyttää olevansa Voldemortin puolella ja siksi tappoi jo muutenkin kuolemaisillaan olevan Dumbledoren..? Dumbledore kuitenkin luotti Kalkarokseen, joten ei Kalkaros voi täysin paha olla. En kestä näitä kysymyksiä, joihin en voi saada vastausta ennen huomista, jolloin toivottavasti saan Kuoleman varjelukset.

Sitten Harry-asiaan. Se on kuitenkin vasta 17-vuotias ja taikataidot ovat vielä hakusessa. Miten se siis voi ensinnäkin löytää kaikki Voldemortin sielun palaset ja lopuksi tappaa Voldemortin?? Ei voi olla mahdollista. Ja meni vielä eroamaan Ginnystäkin. No, nehän palaa yhteen myöhemmin, mutta kuitenkin.

En kestä! Haluan sen seitsemännen kirjan. Ja toivottavasti siinä on sivuja enemmän kuin 800! Kyllä, haluan olla mahdollisimman kauan vielä Potter-maailmoissani.

I have a bad feeling about this

Voi ei.. minusta tuntuu, että puoliverinen prinssi onkin itse big V. Eli Voldemort. Voi perse Harry! Mikset tajua?? Jos on 50 vuotta vanha kirja, it must be Tom Valedro's book.

Olen sivulla 399 ja tänään taidan päästä loppuun. Ou nou.. tunnen vieroitusoireiden iskevän. Toivottavasti Dumbledore ei kuole Harryn erehdyksen takia, kuten kävi Siriukselle. Kutkuttava lukukokemus kaiken kaikkiaan. Surullista, mutta kutkuttavaa.

Ai niin. Ginnystä ja Harrystahan tulee pari. Heistä ihan varmasti sanotaan, että näyttävät aivan Lily ja James Potterilta, koska Lilyllähän oli samanlainen pitkä punainen tukka kuin Ginnylläkin. Fleur-Billy-Tonks-episodi on parinmuodostuksista kiinnostavin. Toivottavasti osun aavistuksissani oikeaan. Ja Ron & Hermione-juttu on ollut selvä kolmannesta kirjasta lähtien. Spoilereiden mukaan he kuitenkin päätyvät yhteen vasta koulun jälkeen. Epäilen tätä seikkaa.

Mutta Harry. Koita tsempata sen kirjan suhteen. Aina, kun Hermione varoittaa, pitäisi totella.

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Puoliverinen prinssi

Olen sivulla 252. Kirjassa on jotain 800 sivua, mutta pelkään, että saan tuon huomenna luettua. Pelkään siksi, koska minulla ei ole vielä Kuoleman varjeluksia eli kirjasarjan viimeistä osaa. Saan sen maanantaina, mutta siihen mennessä vieroitusoireet ehtivät iskeä.

Puoliveristä prinssiä en ole lukenut, jos katsot vanhempia blogitekstejä, huomaat syyn. Kirja jatkaa samaa tuttua Potter-laatua kuin viisi aiempaakin. Minua pelottaa, sillä en tiedä, mitä kauheuksia kirjan edetessä vielä paljastuu. Feeniksin killassa tapahtunut Siriuksen murha oli todella surullinen ja kammottava tapahtuma. Tämän kirjan lopussa kuolee Dumbledore, sen verran olen spoilaantunut, mikä on ihan yhtä kauheaa varmasti. En halua vielä ajatella sitä. Mitä kaikkea muuta vielä ilmeneekään?! Ehkä parempi, etten tiedä. On jännittävää arvuutella, mitä tuleman pitää. Luulen, että Dumbledore itse on puoliverinen prinssi ja että alussa kuvattu Malfoyn äidin ja Kalkaroksen välinen keskustelu on Kalkaroksen osalta huijaamista. Oikeasti se on hyvien puolella, olen varma siitä! Luulen myös, että Bill valitsee Tonksin, eikä sitä ärsyttävää Fleur-prinsessaa. Te, jotka olette lukeneet sekä 6. että 7. osan, toivoin, että ette spoilaa minua. Haluan lukea tapahtumat itse.

On kyllä ärsyttävää, että itse on ihan koukussa ja Potter-maailmoissa, eikä kukaan muu ymmärrä. Ketään muita ei kiinnosta. Pitäisi lukea jonkun toisen kanssa yhtä aikaa tämän sorttisia kirjoja, niin olisi joku kohtalotoveri, jonka kanssa jakaa Tylypahka-kokemuksia. Sehän tämän Nuharuven alkuperäinen tarkoitus oli, mutta en voi vaatia keltään seitsemän kirjan nopeatempoista luku-urakkaa näin yhtäkkiä. Onneksi voin kirjoittaa epätoivoisia kokemuksia tänne ja käydä itseni kanssa vuoropuhelua.

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Charlie Weasley <3




Charlie työskenteli lohikäärmeiden parissa Romaniassa. Hän oli lyhyempi ja tukevampi kuin Percy tai Ron, jotka olivat pitkiä ruipeloita. Hänellä oli leveät hyväntahtoiset kasvot, jotka olivat niin säänpieksemät ja niin pisamaiset, että näyttivät melkein ruskettuneilta. Hänen käsivartensa olivat lihaksikkaat ja toisessa kiilteli iso palovamma.

Elvytän kirjallisuusblogiamme

Luultavasti tulen olemaan ainoa, joka tätä edes lukee. Mutta eipä sen väliä, nyt on nimittäin painavaa sanottavaa, jonka pystyy ilmaisemaan yhdellä sanalla: Tylypahka.

Vannoin opinnäytetyötä vääntäessäni, että "kun tämä kauheus on ohi, luen kaikki Potterit". Aluksi oli hieman hankala asennoitua lukemiseen. Tuli pistoksia omatuntoon, että tässä sitä nyt laiminlyödään opiskeluja. Vähän aikaa meni tajuta, että eihän ole mitään laiminlyötävää, kun opinnotkin ovat ohi!

Omantunnon soimaamisen lisäksi vaikeuksia tuotti se, että ensimmäinen Potter ei oikein meinannut imaista. Ehkä olin lukenut Viisasten kiven liian monesti, joten piti kitkutella kirja puoleen väliin, ennen kuin sain Tylypahkan ovet kunnolla auki. Ja okay, my ram. Se on nyt menoa. Tylypahkan syövereistä ei helposti poistuta! Tähän mennessä olen lukenut Viisasten kiven, Azkabanin vangin ja Liekehtivät Pikarin. Kuten totesin toisessa blogissani, Salaisuuksien kammio jäi välistä. Tällä hetkellä olen menossa, luonnollisesti, Feeniksin Killassa.

Myönnän, etten ole täysin tietoinen, mitä normaalissa elämässäni tapahtuu. Olen koko ajan Harryn pään sisällä, joten en ole varma, että mitkä ajatuksistani ovat Harryn ja mitkä minun. Palekin näyttää Percyltä, Kynä Koukkujalalta, Abel Hagridilta (sori), äiti McGarmiwalta (heh heh), mummu Matami Pomfreyltä (molemmat mummut, itse asiassa) ja Charlie Weasley Stam1nan Pexiltä! Jälkimmäisen seikan koen huolestuttavaksi.

Tämä sekopäisyyteni johtuu osittain siitä, että olin eilen kipeä, enkä tehnyt muuta kuin luin Liekehtivää Pikaria. Siis luin koko kirjan yhden päivän aikana. Siinä on melkein 800 sivua. Ei kai ihme, että minulla vähän viiraa päässä!