tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kaikki hajoaa

Chinua Achebe kirjoitti kotiseudulleen kaakkois-Nigeriaan sijoittuvan Kaikki hajoaa englanniksi. Se ilmestyi 1958 ja niitti kehuja ja suosiota, niittää yhä edelleen. Ansaitusti.

Kaikki hajoaa on historiallinen romaani, mutta se, mihin aikaan se sijoittuu, selviää vasta toisessa osassa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan ikiaikaisesta nigerialaisesta elämäntavasta ja toisessa ja kolmannessa osassa näytetään, kuinka valkoinen mies tuhoaa sen kaiken.
 Kirjassa seurataan Okonkwoa ja hänen perheensä vaiheita. Kiivasluonteinen Okonkwo haluaa olla täysin vätyksenä pitämänsä isänsä vastakohta ja työskentelee uutterasti, jotta vaurastuisi ja pääsisi kohoamaan klaaninsa hierarkiassa.

Ensimmäisessä osassa kuvataan nigerialaisyhteisön elämää. Siinä maa on tärkeä. Se antaa elannon ja rikkaudenkin, jos osaa hoitaa sitä oikein. Maan antimet ovat kaiken perusta, joten viljelyyn liittyy paljon uskomuksia. Maanjumalatarta ei saa suututtaa ja jos sen tekee, joutuu kokemaan vakavan rangaistuksen. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Okonkwo rikkoo maanjumalatarta vastaan ja joutuu sen vuoksi maanpakoon.

Kaikista tärkein viljelykasvi on jamssi. Sen viljely on haastavaa, mutta palkitsevaa, elleivät sääolosuhteet pilaa kasvustoa. Tämä oli yksi lempparikohtiani kirjassa. Ehkä sen takia, että itsellänikin on rakkaus maahan, mutta onhan tässä kerronnassa jotain ainutlaatuista jästeillekin:
 Toisessa ja kolmannessa osassa käärme luikertelee paratiisiin. Britit saapuvat ensin kostaen, toimivat sen jälkeen rakentavasti, mutta lopulta tuomiten.
He näkevät nigerialaisen kulttuurin luonnonuskontoineen barbaarisena, joka täytyy lopettaa. Lopussa ei voi välttyä liikutukselta. Sivistyneenä itseään pitävät eurooppalaiset olivat se sivistymätön osapuoli, joka kolonialismikiimassaan ei välittänyt noudattaa uskonsa tärkeintä sanomaa.

 Kaikki hajoaa on kirja siitä, mitä ei enää ole. Se on haikea, mutta ei romantisoi. Se näyttää myös ne nigerialaisyhteisön brutaalit tavat, joita kaikki klaanin jäsenetkään eivät pysty hyväksymään. Siinä, missä nigerialaiset eivät ole täysin hyviä ja puhtoisia, eivät myöskään valkoiset ole yksiulotteisen pahoja. Mutta kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun ymmärrys loppuu.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Oikeusjuttu

Oikeusjuttu ilmestyi Franz Kafkan kuoleman jälkeen 1925 ja jäi keskeneräiseksi. Keskeneräisyys ei jää kuitenkaan vaivaamaan, kirjalla kun on selkeät alku, keskikohta ja loppu.
Oikeusjuttu on piinaava kirja. Se kertoo Josef K:sta - tunnetaan pitkin kirjaa vain K:na - joka työskentelee pankissa ja asuu täysihoitolassa. Kirja alkaa sillä, että K:ta syytetään jostakin ja hänelle kerrotaan, että hän joutuu tekemänsä rikoksen takia oikeuden eteen. K ei tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta kokee heti olevansa syyllinen.

Oikeuslaitos esitetään kirjassa hyvin kummallisena: oikeuslaitoksen kanslioita on siellä täällä pitkin kaupunkia; pahaisissa slummeissa ja epämääräisissä ullakkohuoneissa. Oikeudenpalvelijoita ovat kaikki pikkulapsista alkaen. Oikeudenkäyntiä ennen täytyy tehdä kummallisia paperitöitä, joita K:ta auttavalla asianajajalla kestää ja kestää saada valmiiksi.

Kirjaa lukiessani tunsin tukehtuvani. Se muistutti painajaista, jota joskus näen. Siinä minun on väitetty tehneen jotain, jota en ole tehnyt ja yritän korjata väärinkäsitystä, mutta kukaan ei kuuntele. Koska olin lukenut vasta Orjattaresi, dystopia oli tuoreena mielessäni, ja näin Oikeusjutun kuvauksena epätoivottavasta yhteiskunnasta. Sellaisesta, jossa ihmisiä voidaan yhtäkkiä alkaa syyttää rikoksista, joita he eivät ole tehneet ja koska heidät on aivopesty, he eivät edes kyseenalaista syyllisyyttään. Heidät leimataan tekonsa tähden ja jokainen kadullakulkija tuntee väärintekijän eivätkä he pääse karkuun yhteisöstään. Lopuksi tapahtuu tietysti puhdistus.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orjattaresi

Margaret Atwoodin Orjattaresi vuodelta 1985 nousi rapakon takana myyntilistojen kärkeen sen jälkeen, kun Trump oli valittu presidentiksi. Atwoodin dystopiakuvausta on luettu tulevaisuudennäkymänä siitä, mitä Trumpin presidenttiys voisi aiheuttaa.
 Orjattaresi-maailmassa eletään entisissä Yhdysvalloissa, jossa demokratia on vaihtunut teokratiaan. Kansaa on tapettu, hyödyttömät on lähetetty alkeellisiin oloihin siirtomaihin - jotka sijaitsevat Yhdysvaltojen alueella - ja loput on alistettu suorittamaan tehtäviä yläluokalle. Yläluokka saa lisääntyä, mutta he eivät siihen välttämättä kykene, koska mahous riivaa valkoista ihmisrotua. Koska lapset ovat jatkumo, komentajien hedelmättömät vaimot ottavat taloon orjattaria, jotka komentajat raiskaavat vaimon hyväksynnällä ja läsnäololla kerran kuussa. Jos orjatar ei tule raskaaksi, hänen kohtalonsa on sinetöity.

Tämä juonikuvio kuulostaa näin tiivistettynä toreyhayden-sosiaalipornolta, joka tekee kärsimyksistä viihdettä. Orjattaresi ei kuitenkaan ole mikään vinksahtanut Regina-lehti. Ne kohdat, joista joku toinen saisi aikaan sivukaupalla mässäilyä, ovat toteutettu kliinisesti. Eiväthän ne ole kirjan tärkein anti, vaan se, mitä voisi olla ja mitä on ollut. Atwood on nimittäin sanonut, että hän on kirjoittanut vain sellaista, millä on todellisuuspohjaa. Se todentuntu myös välittyy kirjasta. Esimerkiksi, miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin, voisi olla missä tahansa päin maapalloa - niin kammottavaa kuin tämä onkin sanoa - täysin mahdollista:
Atwoodin dystopia historioineen oli siis uskottava, mutta päähenkilö itse ei päässyt miljöönsä tasolle. Hän oli melko ohut hahmo, häilyvä varjo, jonka mielenmaisemaa en päässyt omimaan. Toisin sanoen, tunne ei välittynyt. Kysymyksiä leijaili taas (no, Gabaldonia lukiessa viimeksi leijaili): kaiken sen jälkeen, miten hänen mielenterveytensä ei horjunut? Miten hän kykeni alistumaan, vaikka oli elänyt vapaana ja tiesi, että tällainen ei ole normaalia? Yhtäkkinen suhde Nickiin oli vähän liian poikkeava teko siihen nähden, minkälaiseksi päähenkilön luonne oli aiemmin kuvailtu. 

Tämä valitettava keveys päähenkilön sielunelämässä haittasi hieman, mutta muuten Orjattaresi oli kelpo kirja. Kelpo, jos ei laske mukaan surkeaa epilogia, jonka mukaanliittämistä en kertakaikkiaan voi ymmärtää. Se ei tuonut kirjalle mitään lisäarvoa. Ihan Harry Potter -teinimeininkiä, että kaikki pitää juurta jaksain selittää.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Uskollinen ystävänne

Kuten olen aiemminkin todennut, Jane Austen on minulle tärkeä kirjailija. Olen aikoinaan lukenut kaikki hänen kuusi kokopitkää romaaniansa. Hänen keskeneräisiin teoksiinsa sen sijaan en ole kajonnut. Suhtaudun jokseenkin kielteisesti ylipäätään keskeneräisiin kirjoihin, koska a.) koen suurta harmitusta, jos tarinaa ei ole saatettu päätepisteeseen, b.) jos sen on viimeistellyt joku muu, joka ei kuitenkaan ole osannut päättää tarinaa siten kuin kirjailija olisi tehnyt.

Ennakkoluuloista huolimatta olen nyt viimein lukenut Uskollinen ystävänne -novellikokoelman. Tuijottaessani kirjaa kirjaston hyllyllä, ajattelin, että tämä on laastari, joka on revittävä nopeasti irti. Onhan minun saatava tietää, millaisia nämä aikoinaan julkaisematta jääneet tekstit olivat. Ja entä, jos ne ovat hirvittävän hyviä? Mistä jäänkään paitsi?
Uskollinen ystävänne ei osoittautunut jämätekstien kaatopaikaksi ja Austenin ääni kyllä kuului jokaisessa novellissa. Neljän tarinan heikoin lenkki oli teini-ikäisen Austenin kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jossa hölmiskö päähenkilö kuvailee melodramaattisin sanankääntein seikkailujaan. Novellista ei välity se ironinen huvittavuus, mikä vallitsee alusta loppuun Neito vanhassa linnassa -kirjassa. Laura ei ole Catherine, mutta tämä novelli oli selvästi harjoitelma tuota kirjaa varten.

Muista tarinoista Kolme sisarta oli onnistunut pikku kertomus itsekkäästä isosiskosta, joka kuvitelluilla kieroiluillaan joutui naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa. Lesleyn linna -novelli jäi valitettavasti kesken, mutta sisälsi varteenotettavia juonenkäänteitä, kuten katoliseksi kääntymistä ja rasittavaa äitipuolta. Turhamaisissa hahmoissa myös paljon potentiaalia.

Kirjan vahvin novelli, pienoisromaani oikeastaan, oli Lady Susan, joka löi ällikällä. Apua, mikä tyyppi Lady Susan oli! Tuli mieleen Järjen ja tunteiden Willoughby-lurjus tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham. Aina omaa etua tavoittelemassa. Tuntui tosi mullistavalta, että Austen oli kirjoittanut tällaista 1700-1800-lukujen vaihteessa! Mikä naiskuva, miten rajoja rikkovaa!
 Oi että, hihitin ääneen! Erittäin onnistunutta sanailua. Lady Susan oli törkeä, manipuloiva, miehet otteessaan pitävä Nefernefernefer, joka sai aina tahtonsa läpi. Kirjeiden lukeminen oli kuin jännitysnäytelmä, jossa huomasin olevani Lady Susanin puolella. Kääk, mitä tämä kertoo minusta! Mutta totta kai lukija on sen kirjan kiinnostavimman hahmon puolella. Esimerkiksi rouva Vernon oli normaali ihminen, joka tahtoi veljelleen hyvän avioliiton ja miehen veljentyttärelle onnellisen elämän. Hän oli Lady Susanin vastavoima, mutta ei kovin räiskyvä persoona, jota Lady Susan veti kuin pässiä narussa.
 Olisin odottanut, että Lady Susanin kuori olisi vähän rapissut tarinan edetessä. Että hänestä olisi paljastunut edes jotakin inhimillistä. Toisaalta olisin ollut pettynyt, jos hän olisi lopulta esimerkiksi rakastunut. Huoh, onneksi niin ei käynyt. Jälkisanat tuntuivat kömpelöiltä ja Lesleyn linnan ohella koin tässä kohdin sitä ennakkoluulojeni harmia siitä, minkälainen tarina olisi ollut, jos Austen olisi päättänyt julkaista sen. Minkälaiseksi hän olisi sen viimeistellyt? Joka tapauksessa, raakileenakin Lady Susan toi iloa elämään. Täytyy pian katsoa tästä tehty filmatisointi, jonka pääosassa on Kate Beckinsale.

torstai 18. toukokuuta 2017

Syysrummut

Se on taas vuosittaisen Gabaldonin aika. Olen nyt päässyt Matkantekijä-sarjan neljänteen osaan: Syysrumpuihin eli olen kirjasarjan puolessavälissä.

Tässä mielipiteeni
  1. Muukalaisesta (kesä 2015)
  2. Sudenkorennosta (kesä 2015)
  3. Matkantekijästä (kevät 2016)
Huh, tähän mennessä olen lukenut tuhansia sivuja yksityiskohtaisia jaarituksia ja vielä saman verran (ellei enemmän, kirjat tuntuvat pidentyvän sarjan edetessä) on edessä. No, jos rima pysyisi Syysrumpujen tasolla, sarjan selättäminen ei olisikaan niin mahdottomalta tuntuva tehtävä kuin miltä se vaikutti luettuani Sudenkorennon ja Matkantekijän. Niin. Syysrummut oli tähän mennessä sarjan paras kirja. Myönnän, että yllätyin siitä positiivisesti, vaikkakin siinä oli taas omat arveluttavuutensa.
 Syysrummuissa on sitä, mitä ikävöin kahdesta edellisestä kirjasta: 1760-luvun Pohjois-Carolina tulee eläväksi kirjan sivujen välityksellä. Tällä kertaa Claire havainnoi ympäristöään eikä vain juokse suuna päänä tapahtumasta toiseen. Hän alkaa myös vihdoin kehittää penisilliiniä, sitähän olin jo aiemmin toivonut. Clairen lääkärintoimista - kuinka hän sovelsi uutta ja vanhaa tietoa - oli kiintoisaa lukea. Elämä siirtokunnassa oli niinikään kiehtovaa. Ja mystistä, intiaanien uskomukset ja etenkin nykyajasta tulevaa muuttamaan tullut - sittemmin tapettu - mohawk olivat vaikuttavia elementtejä.

Gabaldon olisi voinut saada tietysti taas kaikesta enemmän irti. Sellaista arkipäivän kiinnostavaa draamaa (kuinka halla vei sadon), mutta koska hän ei oikein sellaiseen kykene, oli oltava tyytyväinen siihen, mitä sai. Gabaldonillahan on kaksi vaihdetta: joko hän jaarittelee turhuuksia (esimerkkinä kaikista sadoista tuokiokuvauksista vaikka Jamien ja Williamin monisivuinen kalastaminen, jonka tarkoituksena oli kertoa, kuinka he saivat muodostettua siteen. Silti ihan uskomattoman tylsästi kerrottu enkä oikein saanut samaistuttua Jamien kokemaan tuskaan, jonka eläminen erillään omasta pojasta aiheutti.) tai sitten tapahtuu jotain suurta ja järkyttävää, jonka seuraamuksia puidaan satojen sivujen ajan (no esimerkiksi raiskaus).

Joitakin ihmetyksen aiheita, joita tuli vastaan: miten Jamie ja Claire eivät lumivyöhykkeen uudisasukkaina osanneet tehdä lumesta suojaa Jamien loukattua selkänsä hirvenpyyntireissulla (niin, kyllähän he odottivat, että lumi sataa heidän päälleen..)? Ymmärrettävää tietysti, kun kirjailija itse kotoisin kuumasta ja kuivasta Arizonasta (taustatyötä lisää). Ihmeellistä oli myös historian opiskelija Briannan ja historian tutkija Rogerin tietämys omasta alastaan. Brianna muisteli Clairen tarinoita pronssikautisista haudoista ja luuli siksi Lallybrochin mailla olevaa kivikasaa sellaiseksi. Siis mitä? Luulisi historian opiskelijan tietävän niistä luettuaan niistä kirjoista tai nähtyään niitä omassa ajassa. Mutta ei, 1700-luvulla piipahtanut äiskä oli hänen lähteensä. Luulisi myös, että hän olisi kyennyt erottamaan haudan jostain epämääräisestä kivikasasta. Myös Roger muisteli Clairen juttuja intiaanien alkoholinkäytöstä, eikö hänelläkään ollut asiasta mitään tutkimuksia? Eikö hän ollut ottanut selville ihan kaikkea ajasta ja paikasta, johon matkusti? Ja miksei kummallakaan, Rogerilla tai Briannalla ollut minkään sortin lääkearsenaalia matkassa, kun tulivat aikaan, jolloin esim. kivuista piti selvitä viskin voimalla? Melko huono valmistautuminen tuollaiseen matkaan. Etenkin, kun molempien piti olla alansa huippuasiantuntijoita.

Ja tietysti ärsytti Gabaldonin iankaikkinen ikinuoruuden ihannointi. Claire oli elänyt vuosia alkeellisissa oloissa Pohjois-Carolinan luonnon armoilla. Silti hänellä näkyi vain "pari ryppyä" ja hänen ikäänsä oli mahdoton päätellä. Mitä, oi mitä pahaa, on siinä, että näyttää ikäiseltään?
Lisäksi tietysti ärsytti se, että kaikki hyvännäköiset olivat hyviksiä ja kaikki rumat pahiksia. Jocasta-tätikin oli hyvinsäilynyt kuusikymppinen, edelleen hyväkroppainen ja tietysti ystävällisin ja mukavin ihminen koko maailmassa.

Ja entäs sitten se suurin juonenkäänne, joka vähemmän yllättävästi oli raiskaus? Olihan kyseessä Gabaldon. Ihmettelen edelleen hänen kepeää tapaa käsitellä raiskausta. Siitä selviää, kun vain juttelee vähän muiden kanssa. Ok.

Tapahtumasarjan prologissa Brianna makasi Rogerin kanssa, jolla oli raiskausfantasioita, samaan tapaan kuin Jamiella Clairea kohtaan aiemmissa kirjoissa (Roger oli muutenkin hyvin samanlainen romanttinen, intohimokas, naisten tarpeet tyydyttävä sankari kuin Jamie). Brianna hekumoitui siitä, kun Roger uhkasi häntä väkivallalla ja käyttäytyi väkivaltaisesti ennen seksuaalisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Tyyliin (Jamien tapaan) uhkaus takapuolen piiskaamisesta ja väkisin suutelemista ennen kuin Brianna antoi periksi himolleen. Taas tätä s/m-kamaa.

Itse raiskauksesta oli tehty eroottinen kohtaus, jossa suuret rinnat pulpahtelivat esiin miehustasta. Vähintäänkin arveluttavasti kuvatusta tapahtumasta jäi käsitys, että kyse ei olisikaan ollut väkivallan ja alistamisen teosta, vaan vähän rajummasta, mutta hyväksyttävästä seksiaktista. Aktin kuvauksen perimmäinen syy tuntui olevan muodokkaan naisvartalon fanitus. Kuvien perusteella Gabaldon on itse tällainen "naisellinen" nainen ja väistämättä tulee mieleen, että Brianna ja Claire ovat molemmat hänen alter egojaan. Melko narsistista.

Romantisoidusta raiskauksesta ja lukuisista juonen kannalta täysin turhista kohtauksista huolimatta taianomaista tunnelmaa melko hyvin ylläpitänyt ja 1760-lukua todeksi tehnyt Syysrummut oli merkki paremmasta. Jännä sitten aikanaan (eli luultavasti ensi vuonna, tuskin kykenen tänä vuonna toiseen Gabaldoniin) nähdä, mitä Tuliristi tuo tullessaan.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus/Mustalaisromansseja

Teemu Keskisarjan Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus on kiintoisa kirja "suurimman suomalaisen" nuoruus- ja keski-ikävuosilta.
 
C. G. E.:ssa ei ollut nuoresta pitäen ylevää sankariainesta, vaan hän oli ihan tavallinen kuolevainen ryyppämisineen ja rellestämisineen. Hänet erotettiin Haminan kadettikoulusta, koska oli ryyppyreissun päätteeksi tavattu tunnetun "homofiilin" sängystä. Tämän jälkeen hän ryhdistäytyi: luki ylioppilaaksi ja pääsi vaikeuksien ja mutkien kautta Venäjälle sotilaskoulutukseen. Sielläkin vielä viinankurimus tempasi mukaansa, mutta sittemmin Mannerheim osasi pitää ryyppäämisensä kurissa.

C. G. E.:n lapsuuden suurin trauma oli hänen äitinsä kuolema. Isän konkurssi ja huikentelevainen elo maanpaossa olisivat voineet vaikuttaa traagisesti levoton sielu-Gustafin elämään, ellei hänellä olisi ollut taustalla voimakasta suvun tukiverkkoa. Lukiessa tuli mieleen yhdistelmä Anni Swanin kirjoja, joissa monessa on juonikuvioina rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin.

Mannerheimin esimerkki on toivoa-antava kaikille heille, jotka ovat sössineet mahdollisuutensa nuoruuden melskeissä. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa itseään niskasta kiinni. Mannerheimista tuli suurmies vasta viisikymppisenä.

Keskisarja kirjoittaa ironinen pilke silmäkulmassa. Se antoi hupaisan lisäsäväyksen Mannerheimin edesottamuksiin, jotka lakonisestikin kerrottuina olisivat aiheuttaneet tyrskähdyksiä.

__________________________________________

Federico Garcia Lorca: Mustalaisromansseja

Suurimmasta suomalaisesta hänen espanjalaiseen aikalaiseensa, Federico Garcia Lorcaan ja hänen ylistettyyn runoteokseensa Mustalaisromansseja.

Francon kapinalliset teloittivat 38-vuotiaan Lorcan vuonna 1936. Sitä ennen hän oli ehtinyt jo saavuttaa kunniaa ja mainetta.

Mustalaisromansseja -kokoelmassa on nimiteoksen lisäksi Lauluja sekä Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta. Suomennoksen on tehnyt oivasti alan suomalainen mestari, Kirsi Kunnas.

Lauluja ei ole mitään iloittelua: se kertoo kuolemasta.
Lorca kyselee, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tie-runossa Sata mustaviittaista ratsumiestä seitsemän tuskan huutoa rinnassaan ratsastavat, mutta minne? Samoin Ratsastajan laulu päättyy kysymykseen, kun Lorca tiedustelee, mihin musta ratsu kantaa kuollutta miestä.

Näistä kuolemaan matkaajien synkistä tunnelmista päästään Mustalaisromansseihin, joissa ei ole romantiikkaa tippaakaan. Unissakävijäromanssissa Lorca esittelee kuvaelman, jossa todellisuus ja uni sotkeutuvat. Surrealistisia näkyjä:
Mustalaisromansseissa Lorca käsittelee seksuaalisuutta. Uskoton vaimo -runossa nainen on pilalla, koska hän on maannut jonkun kanssa aiemmin.

Ällöttävyyteen päästään Taamar ja Amnon -runossa, jossa veli raiskaa siskonsa. Yksityiskohdissa ei säästellä.

Viimeisessä osiossa, Valituslaulua härkätaistelijan kuoleman johdosta, tarkastellaan taas kuoleman mysteeriä. Paitsi, ettei siinä Lorcan mielestä olekaan mitään mysteeriä. Kun kuolee, on kuollut ikuisesti. Ei mitään muuta.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Lopotti/Kirves/Koiramäen Martta ja Ruuneperi

Kuuntelin Tommi Kinnusen Lopotin äänikirjana.
 Sen päähenkilöinä ovat lapsena sokeutunut Helena ja homoseksuaali Tuomas. Helena on Tuomaksen täti, joten kirja on myös sukukronikka, joka alkaa sota-ajasta päättyen 2000-luvulle. Helena ja Tuomas joutuvat kamppailemaan löytääkseen oman paikkansa ja saadakseen muiden ihmisten hyväksynnän. Helena laitetaan pienenä tyttönä sokeainkouluun, jossa hänelle opetetaan, kuinka käyttäytyä kuin näkevä. Tuomas tietää jo lapsesta asti, ettei kuulu joukkoon. Kaiken lisäksi hän on sisarussarjansa nuorin, mikä lisää ulkopuolisuuden tunnetta jo oman perheen sisällä.

Lopotin hienous on siinä, miten se kuvaa oman minuuden löytämistä ja hyväksymistä. Harmittavaa on se, miten lopullisen onnellisuuden takeeksi on pystytetty ydinperhe puolisoineen ja lapsineen. Lapsettomuus taas pilaa parisuhteen, tekee elämästä pinnallista, saa ihmisen sekopäiseksi ja pakkomielteiseksi (pakko saada yhteys lapseen, jonka äiti on vienyt mukanaan, kauas isänsä luota). Vaikka kirjassa kuvattiin liberaalimmaksi muuttuvaa yhteiskuntaa, kirja sai silti näin ummehtuneen päätöksen. Aivan kuin olisi sittenkin yksi ainoa, oikea tapa elää. Vaikka koko ajan oli toitotettu aivan muuta.

Sitten vielä lyhyesti Kunnaksen Koiramäen Martasta ja Ruuneperistä ja Keskisarjan Kirveestä.
 Koiramäen Martta (vuodelta 2005) on kunnasmaisen upeasti kuvitettu satu Martasta, joka inspiroi kansallisrunoilijaa virsirunoudessa. Kunnas on kuvittanut kivasti osaksi tarinaa myös Runebergin runoja, kuten Saarijärven Paavon ja Topeliuksen iki-ihanan Koivun ja tähden. Oikein oiva fiktiohistoria lapsille, jonka kautta he saavat ensimmäistä kertaa tutustua lauantaiseuralaisiin - unohtamatta Fredrikan panosta kaiken taustalla.
Teemu Keskisarjan Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus kertoo nimensä mukaisesti sota-aikana kirveen kanssa murhanneesta Koljosesta. Kirjan loppupuolella Keskisarja pohtii hänen mielenlaatuaan tullen siihen johtopäätökseen, että Koljonen oli psykopaatti. Keskisarja käyttää analyysissään esimerkkejä muista historian hämärien järkyttävien surmatöiden tekijöistä vertaillen heitä Koljoseen.

Mikään hyvänmielen kirja Kirves ei ollut, kuten sisältökuvauksesta voitte päätellä. Keskisarjan kieli on omalaatuista ja se voi mataloittaa historiallisten kirjojen lukemisen kynnystä heille, jotka muuten pysyttelevät kaukana ko aiheen parista. Myönnettäköön, että Keskisarjan tutkima "pimeä historia" on myös kiinnostusta herättävämpi kuin peruspikkujättiläiset. Keskisarja ei kuitenkaan Ilta-Sanomat Goes History -tyyliin mässäile, mikä pitää aiheen tarkastelun asiallisena eikä sosiaalipornona.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Gilgames

Tein aikamatkan 4000 vuoden takaiseen Mesopotamiaan. Tämän hetkisessä maailman tilanteessa oli vähän lohdutonta lukea teosta, josta on otettu vaikutteita sellaiseenkin tuoreempaan tekstiin kuin Genesikseen. Sivistys syntyi seudulla, jossa juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä. Kaksoisvirranmaa antoi muulle maailmalle Gilgamesin ja nyt seuraamme vierestä, kun tätä muinaista korkeakulttuurin kehtoa tuhotaan ja sen viattomia ihmisiä tapetaan (tai annetaan hukkua Välimereen).

Gilgames oli todellinen henkilö, mutta Gilgames-eepoksessa hänen suuruuttaan (niin fyysistä kuin henkistä) on tietysti liioiteltu. Hän on puolijumala, joka hallitsee kovalla kädellä Urukin kaupunkia.

Asukkaat toivovat jumalilta kilpailijaa Gilgamesille, "kilpailkoot vaan keskenään, levätköön Uruk!". Kansa toivoo.

Kansa saa, mitä se pyytää: Enkidu syntyy jumalan arolle heittämästä savenkappaleesta.
Hän elelee villi-ihmisenä eläinten seurassa eristyksessä ihmisistä, kunnes eräänä päivänä hän kohtaa metsästäjän. Tämä kauhistuu Enkidua ja lähtee pyytämään apua. Gilgames antaa neuvon, että ota mukaasi nainen, ilotyttö, joka vie Enkidulta ajatukset pois riistansa kyttäämisestä.

Niin tietysti tapahtuu, koska himo sokaisee Enkidun. Monta päivää lemmiskeltyään Enkidu yrittää palata entiseen elämäänsä, mutta eläimet eivät enää hyväksy häntä seuraansa. Hän lähtee ilotytön mukana Gilgamesin luo. Toisin kuin kansa toivoi, heistä ei kuitenkaan tule kilpailijoita, vaan ystäviä toisilleen. He käyvät yhdessä surmaamassa Humbaban, joka on pahis ja suojelee metsäänsä raivokkaasti.

Tämän jälkeen he tappavat demonihärän, jonka jumalatar Istar on lähettänyt heidän kimppuunsa, kun Gilgames on kieltäytynyt ottamasta häntä vaimokseen.


 Mutta kaikki nämä tappotouhut kääntyvät Enkidun kohtaloksi: jumalat sairastuttavat hänet ja hän kuolee hitaan kuoleman Gilgamesin itkiessä ystävänsä menetystä.

Loppuosa kirjasta kertoo siitä, kuinka Gilgames lähtee etsimään keinoa saavuttaa kuolemattomuus. Hän matkustaa tapaamaan Utnapistimea, joka kertoo, miten selvisi jumalten tekemästä vedenpaisumuksesta rakentamalla arkin. Tämän myötä jumalat tekivät hänestä kuolemattoman. Hän neuvoo, kuinka Gilgames voisi saavuttaa kuolemattomuuden, vaan eihän se onnistu.

Viimeinen luku kertoo Gilgamesin keskusteluista kuolleen Enkidun kanssa.

Vaikka Gilgames kertoo sankarimiehistä, se myös osoittaa, että kaiken takana on nainen. Johtihan ilotyttö Enkidun ja Gilgamesin yhteen ja toisaalta petollisen naisen roolissa Istar vaikutti Enkidun kohtaloon, mikä ajoi Gilgamesin retkilleen.

Gilgamesissa kiehtoo se, ettei se ole yksipuolinen, väkivaltainen kertomus, vaan siinä esiintyy aina ajankohtaisia teemoja, kuten ihmisen kaipuu ikuiseen nuoruuteen ja kuolemattomuuteen. Ennen kaikkea se oli kuitenkin tarina ystävyydestä.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskiyön lapset

Luin Salman Rushdien Keskiyön lapsia viisi kuukautta. 
 Kuten Nuharuven arkistosta huomaatte, luin välissä muita kirjoja. Rushdien kanssa kun oli hieman alku- ja myös keskikohtavaikeuksia. Puolen välin jälkeen lukeminen helpottui, koska olin viimein hyväksynyt, että ei tämä tästä parane.

Keskiyön lapset kertoo Saleem Sinain lapsuudesta, nuoruudesta ja vähän nuoresta aikuisuudesta. Saleem (joka muuten on jonkinlainen kirjailijan alter ego) on intialainen muslimi, jonka perhe on varakas. Hänelle kuitenkin selviää, että hän on päätynyt Sinain perheeseen kohtalon oikusta ja hänen oikeat vanhempansa ovat köyhiä. Poika, johon hoitaja hänet vaihtoi sairaalassa, tuottaa hänelle myöhemmin ongelmia. Erikoisten elämänvaiheidensa takia Saleem uskoo siihen, että hänen elämänsä on ennaltamäärätty.

Ihmettelin mahtipontista alkua, joka sittemmin osoittautui aiheelliseksi. Keskiyöllä syntyminen oli antanut Saleemille kyvyn kuulla ajatuksia.
Kykynsä ansiosta Saleem yhytti muut 500 lasta, jotka olivat syntyneet tuona yönä klo 00-01 välillä. Kaikilla heillä oli jotain yliluonnollisia kykyjä. Saleem menetti taikavoimansa myöhemmin poskiontelohuuhtelun takia, mutta hänen saamansa tiedot muista keskiyön lapsista osoittautuivat kohtalokkaiksi muillekin kuin hänelle itselleen (hän mm. päätyy naimisiin yhden heistä kanssa): hänen tietojensa avulla heidät kaikki pakkosteriloitiin. Pakkosterilaatiolla ja kuvauksella slummien väkivaltaisesta tyhjennyksestä Rushdie ottaa kantaa Indira Gandhin politiikkaan. Intian ja Pakistanin historian vaiheita seurataan muutenkin kirjassa tiiviisti: kasvaahan Saleem aikuisuuteen yhtä aikaa Intian kanssa.

Keskiyön lapset oli mitä kiinnostavin aiheeltaan, mutta kerronnaltaan se polveili liikaa joka suuntaan. Rushdien tajunnanvirran mukana oli välillä vaikea pysyä. Tiivistäminen, sitä olisin taas toivonut. En esimerkiksi ymmärrä tarinantäytettä, jossa Saleem ihastui siskoonsa. Insestinen suhtautuminen kasvintoveriin tuntui epäuskottavalta (ja toi tosiaan taas lisää mutkia ennestään ryönää täynnä olevaan tarinaan). Mutta kun on kyse maagisesta realismista tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuna, mitä tahansa voi tapahtua vailla uskottavia perusteluja.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Layla

Kuuntelin Jari Tervon Laylan äänikirjana.
 Layla kertoo teini-ikäisestä kurditytöstä, joka pakkonaitetaan serkulleen. Hääyön jälkeen lakanasta ei kuitenkaan löydy veritahraa, mikä tarkoittaa tytölle kuolemantuomiota. Layla lähtee pakomatkalle läpi Euroopan ja saapuu Suomeen, jossa päätyy prostituoiduksi.

Laylan lisäksi kirjassa seurataan sutenööriä, Laylan kostomatkalle lähtevää isää ja veljeä, parikymppistä rasistia ja suomalaista prostituoitua. Tervon viesti on selvä: naisen asema on miehelle alisteinen niin muslimiyhteisössä kuin sekularisoituneessa lännessä. Ja se on hanurista.

Aihe on tärkeä, mutta se ei tee kirjasta hyvää. Ensinnäkin, Tervo ei onnistu vakuuttavasti kuvaamaan, miltä tuntuu nuoreksi naiseksi kasvaminen. Kun Tervo kirjoittaa Laylan fyysisistä muutoksista kropassaan, tekstistä paistaa se, että sen on kirjoittanut vanha setä. Koin myös vastenmielisyyttä lukiessani kuunnellessani seksikohtauskuvauksia. Voi tietysti olla, että ajattelin liikaa kirjailijaa tarinan taustalla, mutta kyllä hyvän tarinan pitäisi saada unhoittamaan sen tekijä. Oli kyseessä sitten millainen mediapersoona hyvänsä.

Mikä tässä nyt sitten eniten mätti? Ei edes se alati vallitseva perverssiyden tunne, vaan uskottavuusongelmat. Miten helposti Layla rupesi prostituoiduksi, vaikkei aikaisemmin ollut kyennyt edes huiviaan riisumaan. Olisi luullut, että hän olisi päätynyt samanlaiseen ratkaisuun kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-everin päähenkilö, sillä erotuksella, että hän olisi hypännyt sillalta ennen ainuttakaan huorauskeikkaa. Myöskään suomalaisprostituoitu Helena mielenmaisemaa prostituution suhteen ei enää alun jälkeen valotettu, vaikka hänellekin seksityöläiseksi ryhtyminen oli ensin vaikeaa. Ja epäuskottavuuden huipentumana on mainittava vielä se, kuinka rasistista tuli muslimi hänen ihastuttuaan Laylaan. Omituinen (koska alkoi, kun tyyppi stalkkasi Laylan seksitouhuja toisen asiakkaan kanssa), yksipuolinen rakkaus voitti sairaan päähänpinttymän. Joo-o, aikamoista satukuvitelmaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rauta-aika

Ensin oli käsikirjoitus, sitten kirja. Paavo Haavikko kirjoitti Rauta-ajan (1982) tv-sarjaan tekemänsä käsikirjoituksen pohjalta. Käsikirjoituksenomainen tämä onkin.
 Rauta-aika on Haavikon versio Kalevalan tapahtumista. Kalevalan hahmot elostelija-Väinämöisestä riitapukari-Lemminkäiseen ja seppä-Ilmariseen ovat kirjassa mukana. Muusta saagasta vähän irrallinen Kullervo-tragediakin on mukana.

Kirjan kuudesta osasta viisi on uskollisia Kalevalalle, kun taas kuudes osa on kuin yhteenveto edellisille tapahtumille. Se on kirjan hahmojen tilinteon hetki, jossa kirjailijan omat tulkinnat pääsevät valloilleen. Ollaan surrealismin ytimessä.
 Kertakaikkisen omituista tämä ihmisen synty ja koko olemassaolo! Ja meille on myös tehty selväksi, mihin maailmanaikaan näitä pohdintoja on tehty. Historiaviittaus:
  Kylläpä tosiaan naurattaa, ellen olisi niin kummastunut. Lopuksi tietysti käydään kohti kuolemaa.
 Minulla on Keskiyön lapset yhä kesken, se ei oikein vedä ja lukemisen hitaus on ärsyttänyt. En yleensä lue useaa kirjaa samaan aikaan, mutta Rushdien tajunnanvirtaan kyllästyttyäni lankesin Rauta-aikaan. Rauta-ajan outous sai Keskiyön lapset vaikuttamaan kiinnostavalta, joten ehkä tämän kerran kannatti olla monta rautaa tulessa.